Eikä näyt esiintyneet seuraavanakaan päivänä.
Sairas oli hyvin vilkas, sillä Timon, suruissansa tyttärensä
terveydentilasta ja pelästyneenä Cinnan kirjeestä, oli kiiruusti
jättänyt Aleksandrian ja matkustanut Caesareaan, nähdäkseen vielä edes
kerran, viimeisen kerran ainoata lastansa.
Cinnan sydämen ovelle alkoi toivo uudelleen kolkuttaa ja pyysi päästä
sisälle lasketuksi. Mutta hän ei uskaltanut avata, ei uskaltanut toivoa.
Jo Aleksandriassa ja erämaassa oli ollut tuommoisia tyynempiä aikoja,
jolloin ei noita vähitellen kuolettavia näkyjä ollut Antealle
ilmestynyt. Mutta semmoista oli kestänyt ainoastaan yhden päivän, ei
kahta. Sentähden ajattelikin Cinna, että tämä tilapäinen lievennys
johtuu siitä, että Timon oli tullut, kuin myöskin siitä, että Antea oli
saanut Golgatalla niin suloisen vaikutuksen, niin syvän vaikutuksen,
ett'ei hän edes isänsäkään kanssa tahtonut puhua muusta kuin siitä.
Timon kuunteli tarkkaavaisena tekemättä laisinkaan vastaväitteitä,
tutki asiaa ja kyseli tarkasti natsarealaisen opista, josta Antea ei
kuitenkaan tiennyt enempää kuin mitä maaherra oli kertonut.
Mutta hän tunsi itsensä terveemmäksi ja voimakkaammaksi; toivon säde
syttyi hänen silmissänsä kun puolipäivän-hetki oli mennyt ilman mitään
tapahtumatta. Hän sanoi useita kertoja, että tämä oli onnellinen päivä
sekä pyysi puolisonsa asettamaan merkin siihen.
Muutoin oli se synkkä ja pilvinen päivä, Matalalla kulkevat,
yksiväriset pilvet vuodattivat loppumatointa sadetta, alussa rankasti,
sitte tihmuten kylmästi ja läpitunkevasti.
Vasta illan tullen taivas selkeni ja auringon suuri levy värjäsi
kullalla ja purpuralla pilvet, erämaan harmaat kalliot ja huvilain
valkeat marmoriportiikit sekä vihdoin vajosi kauas Välimeren syvyyteen.
Mutta kolmantena päivänä oli ilma ihana. Aamu oli viileä, taivas
pilvetön ja maa niin valettu taivaankannen loistolla, että kaikki
esineet saivat taivaallisen loiston.
Antea antoi muuttaa kantotuolinsa lempipaikallensa koko kumpua
hallitsevan pistaciapuun varjoon, nauttiakseen hymyilevän maiseman ja
sinisen ilmapiirin katselemisesta.
Cinna ja Timon olivat alituiseen sairaan läheisyydessä sekä
tutkistelivat pienintäkin muutosta hänen piirteissänsä. He huomasivat
hänessä eräänlaisen levottomuuden, jota ei nyt aiheuttanut se tappava
pelko, joka tapasi hänen saavuttaa puolipäivän-hetken lähestyessä, vaan
pelkästään odotus. Tänä päivänä olivat hänen silmänsä kirkkaammat ja
poskensa heleät.
Silloin uskalsi Cinna hetket läpeensä toivoa, että hänen puolisonsa
vielä paranisi, ja ajatellessaan sitä, tunsi hän itsensä niin
iloiseksi, että hän olisi voinut itkeä ilosta ja siunata jumalia. Mutta
hänen sydäntänsä alkoi jälleen ahdistaa, kun hänen mieleensä tuli, että
tuo paremmuus oli kenties ainoastaan viimeinen tuikahdus lampusta, joka
oli sammumaisillaan.
Koska hän — maksoi mitä maksoi — halusi saada vahviketta toivollensa,
käänsi hän silmänsä useasti Timoniin päin, mutta epäilemättä tälläkin
oli sama ajatus, sillä hän koetti välttää Cinnan katsetta.
Kukaan ei vähimmälläkään tavalla edes viitannutkaan puolipäivän
lähestymiseen. Mutta Cinna, joka alituiseen tarkkasi auringon kulkua,
tunsi sydämensä sykkivän sitä nopeammin mitä lyhemmäksi varjot kävivät.
Siten istuivat he vajonneina unelmiinsa. Antea itse näytti olevan
kaikkein vähimmän levotoin.
Maaten pitkällään peittämättömässä kantotuolissaan ja nojaten päätänsä
purpuratyynyyn, hengitti hän halukkaasti sitä raitista tuoksua, jota
länsituuli toi mukanaan mereltä.
Puolipäivän aikana asettui tuuli ja kuumuus lisääntyi. Huumaava tuoksu
levisi auringonpaahtamista nardus-taimista. Vuokkoryhmän päällä
leijaili kirjavia hyönteisiä. Pienet sisiliskot, jotka olivat tottuneet
ihmisiin ja kantotuoliin, ryömivät pelkäämättä esiin koloistansa, mutta
tirkistelivät kuitenkin varovasti ympärillensä. Maa nautti lepoa valon
ja lämmön siihen vaikuttaessa ja kirkkaan, sinisen taivaslaen sen yli
kaarrellessa.
Myöskin Timon ja Cinna näyttivät sulautuvan tuohon loppumattomaan
rauhaan.
Ikäänkuin unen rasittamana sulkeutuivat sairaan silmälaudat ja hänen
rintaansa kohotti syvä huokaus, joka katkaisi hiljaisuuden.
Nyt huomasi Cinna, että varjot makasivat aivan lyhyvinä jaloissa.
Puolipäivän tunti oli käsissä.
Äkkiä aukasi Antea silmänsä ja sanoi ihmeellisellä äänellä:
"Cajus, anna minulle kätesi!"
Cinna nousi rivakasti. Veri jähmettyi hänen suonissansa. Näkyjen hirveä
hetki oli tullut.
"Näetkö", sanoi tuo nuori vaimo, "valoa joka tihenee tuolla kaukana
eetterissä?' Miten se tärisee ja kimaltelee sekä kiitää minua kohden.
"Antea, älä katso sinne!" pyysi Cinna.
Mutta, oi ihmettä! Antean kasvot eivät ilmaisekaan kauhua. Hänen
huulensa aukenivat, silmänsä laajenivat ja kasvoissa seisoi luettavana
rajatoin ilo.
"Muuan valopylväs tulee minua kohden", virkkoi hän. "Minä näen!... Se
on hän, _Jesus Natsarealainen_. Hän hymyilee... Oi se lempeä!... Oi
se laupias!... Ikäänkuin äiti kurottaa hän minuun päin lävistettyjä
käsiänsä... Cajus, hän tuo minulle terveyttä, vapahdusta! Hän kutsuu
minua luoksensa!"
Cinna virkkoi kalveten:
"Jos hän meitä kutsuu, niin seuratkaamme häntä!"
* * * * *
Tuntia myöhemmin näkyi Pontius Pilatus tulevan vastaiselta puolelta,
pitkin kaupungista johtavaa kivistä tietä. Hänen kasvoistaan saattoi
lukea, että hänellä oli uutinen, jota hän itse — tuo viisas mies — piti
ainoastaan herkkäuskoisen, tietämättömän joukon päähänpistona.
Ja aivan oikein, hän jo pitkän matkan päästä huusi, kuivaten samassa
hiestä valuvaa otsaansa:
"Voitteko ajatella!... Nuo ihmiset väittävät, että _hän_ on
ylösnoussut!"