Toisinaan näytti Anteasta, että aaveen huulet hiljaa liikkuivat,
toisinaan taas tuntui sen suusta ryömivän inhottavia, mustia
kovakuoriaisia, jotka lentelivät häntä kohden.
Vain ajatellessaankin näitä harhanäkyjä, ilmaisivat hänen silmäyksensä
kauhua. Elämä alkoi näyttää hänestä loppumattomalta rengasjaksolta
vaikeita kärsimyksiä; jopa hän pyysi, että Cinna pitäisi miekan
valmiina hänen varalleen tai sallisi hänen ottaa myrkkyä.
Cinna ei olisi milloinkaan tähän suostunut. Mielellänsä olisi hän
miekallansa avannut omat suonensa, jos siitä vaan olisi tullut
lievitystä Antealle; mutta tappaa häntä, häntä! Ei ikipäivinä hän sitä
voisi tehdä!
Koska hän mielessään kuvitteli näkevänsä tuon pienen pään elottomana,
silmälaudat suljettuina, jäykkänä ja jäätävän liikkumattomana, hänen
oman miekkansa lävistämänä, tuntui hänestä, että voidakseen vaimonsa
murhata, täytyisi hänen itsensä ensin tulla mielipuoleksi.
Muuan kreikkalainen lääkäri sanoi, että se oli itse Hekate, joka
Antealle ilmestyi, ja että ne näkymättömät olennot, joiden askeleet
säikyttivät sairasta, olivat tuon pelätyn jumalattaren seuralaisia.
Hänen mielipiteensä mukaan ei mitään pelastusta löytynyt tuolle
nuorelle vaimolle, sillä sen, joka oli Hekaten nähnyt, täytyi kuolla.
Silloin uhrasi Cinna Hekatelle oikein hekatombin [uhri, jossa sata
härkää uhrattiin. Suom.], vaikka hän muutoin tapasi ivata uskoa tähän
jumalattareen. Mutta siitäkään ei ollut apua. Jo seuraavana päivänä
tirkistelivät nuo kammottavat silmät taasen Anteaa.
Hänen päänsä peitettiin, mutta tiheimmänkin hunnun läpi näki hän
aavekasvot. Jos hän sulkeutui pimeään huoneeseen, näyttäytyivät ne
seinällä ja hälvensivät pimeyden vaalealla, laimealla valollaan.
Iltasin oli sairas parempi; silloin hän makasi niin syvään
unenhorrokseen vaipuneena, että Timon ja Cinna jo toisinaan pelkäsivät
hänen nukkuneen ijäksi.
Lopulta tuli hän niin heikoksi, ettei enää jaksanut kävellä ilman tukea
ja häntä täytyi kulettaa kantotuolissa.
Cinnan vanha levottomuus palasi kahdenkertaisella voimalla ja otti
täydellisesti ylivallan hänen suhteensa. Se oli sekoitus pelkoa Antean
elämän vuoksi sekä omituista vaistomaista aavistusta, että Antean
sairaus oli jossakin selittämättömässä yhteydessä sen kanssa, mikä oli
ollut hänen ja Timonin tuttavallisten keskustelujen aineena.
Kenties tuo vanha filosofi ajatteli samoin kuin hänkin. Mutta Cinna ei
uskaltanut häneltä kysyä.
Sillä välin sairas kuihtui kuihtumistansa ikäänkuin kukka, jonka
teriöön myrkyllinen mato on piiloutunut. Mutta toimettomuudestaan
huolimatta koetti Cinna koko epätoivonsa voimalla suojella puolisoansa.
Aluksi muutti hän hänen kanssaan erämaahan, Memfin lähelle.
Mutta kun hän huomasi, että oleskelu pyramiidien juurella ei
vapauttanut Anteaa noista julmista näyistä, tuli hän takaisin
Aleksandriaan sekä ympäröitsi hänet kipuja manaavilla velhonaisilla ja
noidilla — oikeinpa kokonaisella joukkiolla noita julkeita loihtijoita,
jotka salaisilla tempuillaan pettävät herkkäuskoisia ihmisiä.
Cinnallahan ei ollut parempaa valittavanaan. Hän käytti kaikkia
saatavissa olevia keinoja.
Tähän aikaan saapui Caesareasta Aleksandriaan kuuluisa lääkäri,
hebrealainen Josef Kusan poika.
Tämän Cinna heti kuletti vaimonsa luokse ja uusi toivo syttyi hänen
rinnassansa.
Josef, joka ei uskonut Kreikan eikä Rooman jumaliin, hylkäsi heti sen
otaksumisen, että muka Hekate olisi sairauden aiheuttajana. Pikemmin
oli hän taipuvainen uskomaan, että siinä oli demooneilla suuri osansa.
Hän sen vuoksi kehoitti heitä jättämään Egyptin, jossa, paitsi
demooneja, olivat tuon nuoren vaimon terveyttä uhkaamassa myöskin
soisesta suistomaasta nousevat höyryt. Hänen ajatuksensa oli — kenties
siksi, että hän itse oli juutalainen — että heidän pitäisi muuttaa
Jerusalemiin, siihen kaupunkiin, jossa eivät demoonit voi raivota, ja
missä ilma on puhdas ja raitis.
Cinna seurasi tätä neuvoa sangen mielellään, ensiksikin sen vuoksi,
ett'ei hän tiennyt mitään muuta keinoa ja toiseksi siitä syystä, että
Jerusalemissa hallitsi muuan hänen ystävänsä, ystävä, jonka esi-isät
olivat olleet hänen perheensä klienttejä.
Maaherra Pontius Pilatus otti heidät vastaan avoimin sylin, kuten
jo edeltäpäin saattoi arvatakin, sekä antoi heidän käytettäväkseen
ulkopuolella kaupungin muureja sijaitsevan huvilansa.
Mutta Cinnan toivo oli sammunut jo aikoja ennen kun he Jerusalemiin
olivat saapuneetkaan, siitä syystä, että laivankin kannella
olivat aavekasvot Anteaa tirkistelleet; ja saavuttuaan matkansa
perille, odotti hän puolipäivänhetkeä yhtä suurella kauhulla kuin
Aleksandriassakin.
Ja siten täälläkin päivät kuluivat surussa, pelossa ja kuoleman
odotuksessa.