Kului vuosi.
Kodissaan oli tuo nuori vaimo melkein jumalallisen kunnioituksen
esineenä; hän oli miehensä silmäterä, hänen rakkautensa, viisautensa ja
valonsa.
Kun Cinna vertasi onneansa mereen, unhotti hän, että tällä myöskin on
luoteensa.
Vuoden lopussa sairastui Antea kamalaan, kummalliseen tautiin. Kauheat
näyt häiritsivät hänen untansa ja kuluttivat hänen elinvoimiansa.
Kasvoilta sammuivat aamuruskon värit, jälelle jäi ainoastaan perlemon
vaalea läpikuultavaisuus. Kädet kävivät ohkaisiksi ja silmät painuivat
kuoppiinsa. Tuo kirkas lotuskukka vaaleni vaalenemistaan, tuli
valkeaksi lotuskukaksi, valkeaksi, kuten kuolleen kasvot.
Cinnan asunnon päällä leijailivat korppikotkat. Egyptin maassa luultiin
sen ennustavan kuolemaa.
Antean näyt tulivat yhä hirvittävimmiksi. Keskellä valoisaa päivää,
kun maa kylpi auringon puhtaassa valossa ja kaupunki oli hiljaisuuteen
vaipunut, oli tuo nuori vaimo kuulevinansa näkymättömän olennon nopeita
askeleita sekä etäällä ilmapiirin syvyydessä eroittavinansa kuihtuneet,
kellertävät, aavemaiset kasvot, jotka yönmustilla silmillään häneen
tuijottivat. Ja ne silmät näyttivät kutsuvan häntä pois, pois
tutkimattomaan pimeyteen.
Silloin vapistuttivat Antean ruumista vilunväreet, ja kylmä hiki tihkui
hänen vaaleista kasvoistansa. Kodillisen lieden jumaloitu papitar oli
muuttunut avuttomaksi, säikähtyneeksi lapseksi, joka piilotti päätänsä
puolisonsa rinnoille ja verettömin huulin rukoili:
"Pelasta minut, Cajus, pelasta minut!"
Cinna olisi ryhtynyt taisteluun vaikka kaikkein haamujen kanssa, jotka
Persefone suinkin voi manalasta lähettää, mutta hän ei nähnyt ketään.
Kuten aina puolipäivän aikana, oli nytkin hiljaista ja yksinäistä
heidän ympärillänsä. Kirkas auringonvalo syleili kaupunkia, meri lepäsi
liikkumattomana, valkeanhehkuvana, ja hiljaisuutta häiritsi ainoastaan
taloa kiertäväin korppikotkain kiljunta.
Yhä useammin esiintyivät näyt, lopulta joka päivä; ne vainosivat
Anteaa ulkona kadulla ja sisällä atriumissa, vieläpä sisäisimmässä
kammiossakin.
Lääkärin neuvosta käsketti Cinna egyptiläisiä harpunsoittajia ja
savihuilua puhaltavia beduineja meluavalla musiikillansa hämmentämään
näkymättömän aaveen askelten kaikua.
Mutta turhaan. Mitä korkeaäänisemmän puhelun aikanakin eroitti
Antea nämä askeleet, ja silloin kun aurinko seisoi niin korkealla
taivaslaella, että ihmisen varjo makasi hänen jaloissansa, kuten
olkapäiltä luisunut viitta, näkyivät kuumuudesta värisevässä
ilmakehässä nuo aavemaiset kasvot, jotka lasimaisilla silmillään
tuijottivat Anteaan sekä hitaasti vetäytyivät poispäin, ikäänkuin
sanoen:
"Seuraa minua!"