Eräänä iltana, vilkkaan keskustelun jälestä sielun kulkuteistä
ylimaailmallisissa tienoissa, olivat Timon ja Cinna jääneet kahden
kesken terassille, josta oli laaja näköala merelle.
Nuori roomalainen tarttui vanhuksen käteen ja tunnusti hänelle elämänsä
suurimman tuskan sekä kertoi, minkätähden hän oli etsinyt Serapeumin
oppineita ja filosofeja.
"Timon", lopetti hän, "siitä oli minulle kumminkin se hyöty, että
opin sinut tuntemaan, ja nyt tiedän, että ellet sinäkään voi elämäni
arvoitusta ratkaista, niin ei kukaan muukaan kykene sitä tekemään."
Timon silmäsi pitkän aikaa vedenpintaa, joka levittäytyi heidän eteensä
ja kuvasteli kalvossaan puolikuun sirppiä, sekä lausui vihdoin:
"Cinna, oletko nähnyt lintujen parvia, kun ne talvisin muuttavat tänne
pohjolan pimeydestä? Tiedätkö, mitä ne etsivät Egyptin maasta?"
"Kyllä. — Lämpöä ja valoa."
"Myöskin sielu etsii lämpöä, joka ei ole mitään muuta kuin rakkautta,
ja valoa, joka on samaa kuin totuus. Mutta lintu tietää, mihin sen
on kulkunsa suunnattava saavuttaakseen onnensa; sielu sitävastoin
harhailee ympärinsä tietämättömyydessä, surussa ja levottomuudessa."
"Minkätähden, jalo Timon, ei hän kykene löytämään tietänsä?"
"Muinoin antoi usko jumaliin meille rauhaa. Nyt on tämä usko sammunut,
kuten lampun liekki. Sitte luultiin, että filosofia totuuden auringon
tavalla valaisisi sielun. Kuten tiedät, istuvat nykyään, niinhyvin
Roomassa kuin Ateenassa ja täälläkin, filosofian raunioilla skeptikot,
jotka luulottelevat antavansa rauhaa, mutta tuottavatkin vain
sekasortoa. Sillä kääntyä poispäin valosta ja lämmöstä, on samaa kuin
jättää sielu pimeyteen, ja pimeys on levottomuutta. Koettakaamme siis,
kädet eteenpäin ojennettuina, hapuilla uloskäytävää..."
"Sinäkään et siis ole sitä löytänyt?"
"Minä olen etsinyt sitä, mutta en ole löytänyt. Sinä olet sitä
etsinyt huvien pyörteistä, minä sitä vastoin ajattelemisesta. Ja
molempia meitä ympäröi sama pimeys. Et sinä yksinäsi kärsi, vaan se on
maailmankaikkeuden sielu, joka sinussa kärsii... Onko siitä pitkä, kun
olet lakannut jumaliin uskomasta?"
"Roomassa niitä palvellaan virallisesti, vieläpä on sinne tuotu uusia
jumaliakin, jotka juontavat alkunsa Aasiasta ja Egyptistä; mutta
kenties ei kukaan muu niihin oikeen todenteolla usko kun vihannesten
kauppias, joka aamuisin tulee maalta kaupunkiin."
"Ja ainoastaan hänellä on rauha."
"Samalla tapaa kuin niillä, jotka täällä kumartuvat maahan kissojen
edessä."
"Ja myöskin niillä, jotka noiden kylläisten eläinten lailla eivät halua
muuta kun saada rauhassa nukkua, sitte kuu ensin ovat ahtaneet itsensä
täyteläisiksi."
"Asianlaidan näin ollessa, onko sitte eläminen laisinkaan vaivan
arvoista?"
"Tiedämmekö me, mitä kuolemalla on varastossa meidän varallemme?"
"No, mitä eroitusta on nyt sinun ja skeptikkojen välillä?"
"Skeptikot tottuvat pimeyteen tai ainakin teeskentelevät olevansa
siihen tottuneita, minä kärsin siitä."
"Ja etkö näe vapahdusta?"
Timon oli vaiti hetkisen, lausui sitte hitaasti, epäröiden: "Minä
odotan vapahdusta."
"Mistäpäin?"
"Sitä en tiedä."
Hän nojasi päätänsä kasvoihinsa ja jatkoi — kenties ympärillä
vallitsevan hiljaisuuden ja rauhan vaikuttamana — matalalla äänellä:
"Ihmeellistä! Toisinaan tuntuu minusta, että meidän ei pitäisi tuntea
ollenkaan levottomuutta siinä tapauksessa, jos maailma ei sisältäisi
enempää kuin sen, mitä me jo tunnemme, ja siinä tapauksessa, jos
ei meistä tulisi enempää kuin me nyt olemme... Siis tuon minä
juuri sairauden lähteestä parantumisen toivon... Usko Olympiaan ja
filosofiaan on kuollut. Mutta kenties löytyy terveys jossakin uudessa
totuudessa, jota minä en tunne..."
Vastoin kaikkea odotusta, tuotti tämä keskustelu Cinnalle todellista
lievennystä. Kun hän sai kuulla, ettei hän yksin kärsinyt tästä
sairaudesta, vaan koko maailma hänen kanssansa, tunsi hän samanlaista
tunnetta kuin se ihminen, jonka seljästä nostetaan raskas kuorma ja
jaetaan se tuhansille hartioille.