Cinna oli joutunut häviöön.
Hänen omaisuutensa oli mennyt velkojille; hänelle itsellensä ei ollut
jäänyt muuta jälelle, kun väsymys, semmoinen, jota tuntee raskaan työn
jälkeen, sekä kyllästyminen — ynnä vielä jotakin, mitä hän ei ollut
ennen kokenut: epämääräinen, mutta syvä levottomuuden tunne.
Sitä ennen oli hän täyteen mittaan nauttinut rikkaudestaan ja
rakkaudesta — siinä merkityksessä kun sen käsitti silloinen maailma —
nauttinut kaikellaisesta uhkeudesta ja sotilaskunniastaan.
Hän oli koetellut vaaroja, enemmän tai vähemmän lähestynyt ihmisellisen
ajatuksen rajoja sekä työskennellyt runouden ja kaunotaiteiden kanssa.
Siksipä hän saattoikin uskoa saaneensa elämältä kaikki, mitä se suinkin
voi antaa.
Ja nyt oli hänellä hämärä aavistus, että oli jotain laimiinlyönyt ja
että tämä jotain oli suuresta merkityksestä. Mutta hän ei voinut saada
selkoa, mitä se olisi ja mietti sentähden ankarasti sitä.
Usein hän koetti näitä ajatuksiansa poistaa, yritti itsestään ravistaa
tätä levottomuutta, joka hänet oli vallannut, sekä uskotteli itseänsä,
ettei muka löydy mitään enempää, ei voi löytyä mitään enempää elämässä.
Kuitenkaan ei levottomuus haihtunut, vaan päinvastoin kasvoi, kasvoi
siihen määrään, että hän rupesi huolehtimaan, ei ainoastaan itsensä
vuoksi, vaan koko Rooman tähden.
Skeptikoita hän samalla kertaa sekä kadehti että piti narreina, syystä
kun he väittivät, että tyhjyyden voi täyttää olemattomuudella.
Cinnassa näytti olevan kaksi ihmistä: eräs, joka ihmetteli
levottomuutta ja toinen, joka vastoin tahtoaankin huomasi sen
täydellisesti oikeutetuksi.
Omaisuutensa menettämisen jälestä nimitettiin hänet Aleksandrian
maaherraksi — kiitos siitä mahtavain sukulaisten vaikutusvallalle —
ja hän matkusti uuteen virkapaikkaansa iloisessa toivossa, että voisi
tuossa rikkaassa maailmankulmassa vielä parantaa taloudellisen asemansa.
Mutta Brindisissä astui levottomuuskin mukana laivaan ja teki
uskollisesti seuraa koko matkan.
Hän toivoi, että uusi virka, uudet ihmiset, uusi maailma ja uudet
vaikutukset piankin karkottaisivat tuon painajaisen.
Mutta siinä hän pettyi.
Kuukausi kului nimittäin, toinenkin, ja, kuten se siemenvilja,
jota Demetrius toi Italiasta, kasvaa rehottaa uhkeammin suistomaan
viljavassa maanlaadussa, loi Cinnan levottomuuskin hänen sieluunsa yhä
synkemmän varjon niinkuin tuuheaksi seetripuuksi ylennyt pensas.
Hän koetti sitä haihduttaa viettämällä samanlaista elintapaa kuin ennen
Roomassa.
Aleksandria oli muhkea kaupunki, jossa vilisi vaaleanvereviä,
hieno-ihoisia kreikattaria, joiden jäsenet olivat Egyptin auringosta
saaneet merenkullan läpihohtoisen värin.
Niiden sylissä etsi Cinna unhotusta.
Huomattuaan senkin turhaksi joutui hän itsemurhan-ajatusten
kiusattavaksi.
Itsemurhalla olivat monet hänen ystävistänsä vapauttaneet itsensä
elämän kärsimyksistä, ja tehneet sen paljoa vähäpätöisemmistä syistä:
jotkut vain sentähden, että heillä oli ollut ikävä taikka tunteneet
elämänsä tyhjäksi; toiset taasen syystä, kun olivat menettäneet
halunsa maallisiin nautintoihin. Itsemurhaanhan tarvittiin muuten
vain ainoastaan, että joku orja piteli silmänräpäyksen ajan miekkaa
voimakkaalla kädellä.
Itsemurhan-ajatus siis valtasi Cinnan, ja olikin hän juuri
toteuttamaisillaan sen, kun muuan ihmeellinen uni tuli esteeksi.
Hän uneksi nimittäin olevansa purjehtimassa erään joen yli. Äkkiä hän
huomasi toisella rannalla levottomuutensa, väsymyksestä riutuneen orjan
haahmossa. Tämä tervehti häntä seuraavin sanoin:
"Minä tulin edeltä ollakseni vastassasi."
Cinna peljästyi ensi kerran elämässään.
Hän käsitti, että ellei hän ilman levottomuutta saata ajatella elämää
haudan toisella puolen, niin levottomuus varmaan sinnekin häntä seuraa.
Tarttuen viimeiseen keinoon, päätti hän sentähden tavata noita viisaita
miehiä Serapeumissa, heiltä saadakseen arvoitukseensa ratkaisun.
Mutta eivät nämäkään filosofit kyenneet tätä arvoitusta ratkaisemaan.
Sen sijaan, ikäänkuin selityksen korvaukseksi, antoivat he Cinnalle
arvonimen _viisas_, joka nimitys tavattiin lahjoittaa korkeasukuisille
ja ylhäisessä asemassa oleville roomalaisille.
Kehno lohdutus. Arvonimi _viisas_ annettuna miehelle, joka ei kyennyt
saamaan selvitystä siinä, mitä hän eniten mietiskeli, tuntui suorastaan
ironialta.
Mutta hän ajatteli, ettei Serapeum kai yhdellä kertaa ilmoittanut
kaikkea tietoansa, ja saattoi siten pitää yllä heikkoa toivoa.
Etevin Aleksandrian filosofeista oli tuo jalo ateenalainen Timon,
arvossa pidetty Rooman kansalainen. Jo useita vuosia oli hän asunut
Aleksandriassa, jonne oli tullut tutkiakseen Egyptin salaisia tieteitä.
Sanottiin, ettei kirjastossa löytynyt sitä pergamenttirullaa eikä
paperikääröä, jota hän ei ollut läpilukenut, ja että hän muka omasi
koko ihmisellisen viisauden.
Lisäksi oli hän lempeä ja tarkkanäköinen.
Ahdas-älyisten selittäjäin ja sanansaivartelijain parvesta eroitti
Cinna hänet heti, kiintyi häneen ja teki hänen tuttavuuttansa sekä tuli
lopulta hänen uskotuksi ystäväkseen.
Nuori roomalainen kuunteli hämmästyksellä tuon vanhuksen
dialektista taitoa ja kaunopuheisuutta, kun hän pohti ihmisyyden ja
maailmankaikkeuden korkeata merkitystä.
Mika erittäinkin Cinnaa ihmetytti oli se, että Timonin syvämietteisessä
puheessa oli kaihomielisyyden leima.
Myöhemmin, kun heidän ystävyytensä oli tullut sydämmellisemmäksi,
tunsi hän suurta halua kysyä vanhalta filosofilta syytä tuohon
surumielisyyteen sekä sitte vuorostansa avata sielunsa hänelle.
Ei kauan viipynytkään, ennenkuin tilaisuus siihen ilmestyikin.