Roomalainen patrici Cajus Septimus Cinna oli viettänyt nuoruutensa
legionissa ja siellä kokenut sotilaselämän vaikeat vaivat.
Sitte hän palasi kotiin Roomaan, nauttimaan sotilaskunniastaan sekä
loistosta ja mukavuudesta, jonka voi hankkia melkoisella omaisuudella.
Heti hän syöksyi huvien pyörteeseen ja nautti kyllästymiseen
saakka kaikesta, mitä tuolla ihmeellisellä maailmankaupungilla
oli suinkin tarjottavana. Yönsä vietti hän hurjissa juomingeissa
muhkeissa huviloissaan, jotka sijaitsivat etukaupungeissa, päivänsä
ruumiinharjoituksissa lanistain [henkilöitä, jotka kouluttivat
gladiatoreja arenaa varten. Suom.] luona, keskusteluissa reetorien
kanssa, termeissä, missä kaikenlaisia asioita keskusteltiin, sekä
kaupungin juoruja kuunneltiin ja levitettiin, tai myöskin cirkuksessa
ja gladiatorein arenalla, tracilaisten velhonaisten ja Arkipelagin
saarilta kotoisin olevien lumoavien tanssijattarien parissa.
Hän oli sukua äidin puolelta kuuluisalle Lukullukselle ja oli
tältä perinyt himon kitalaen nautintoihin. Hänenkin pöytänsä
notkuivat nimittäin kreikkalaisten viinien, Neapelin ostronien sekä
Vähästä-Aasiasta tuotujen ja Numidian hunajaan hillottujen syötettyjen
heinäsirkkain painosta; yleensä kaikki harvinaiset herkut, mitä Rooma
vain suinkin saattoi tarjota, olipa ne sitte joko kaloja Punaisesta
merestä taikka valkeita peltokanoja Dnjeprin rantamilta, eivät suinkaan
saaneet puuttua Cinnan aterioista.
Mutta tästä ajallisesta hyvyydestä nautti hän, ei kuten ahmatti
sotilas, vaan niinkuin läpeensä hienostunut patrici ainakin.
Hän oli koettanut uskotella itselleen — ja oli kenties siinä
onnistunutkin — että hän muka intohimoisesti rakastaa taiteen
tuotteita. Hän oli hurmaantunut Korinton raunioista kaivettuihin
kuvapatsaisiin, attikalaisiin lamppuihin, etruskilaisiin
vaaseihin, savitavaroihin, jotka olivat kotoisin idän usmaisista
maista, roomalaisiin mosaikkiteoksiin, Eufratin kankaisiin ja
Arabian lemuaineisiin, lyhyesti sanoen kaikellaisiin niihin
ylellisyystavaroihin, jotka tavallisesti täyttävät ylimyksen tyhjän
elämän.
Semmoisista saattoi⁻ Cinna asiantuntijana ja harrastajana keskustella
hampaattomien ukkojen kanssa, jotka pöytään käydessänsä seppelöivät
paljaat päälakensa ruusuilla ja aterian jälkeen pureksivat heliotroopin
lehtiä saadakseen hengityksensä hyvänhajuiseksi. Hän kykeni arvostamaan
kauneutta niin hyvin Ciceron ajatuksissa kuin Horatiuksen ja Ovidiuksen
värsyriveissäkin. Koska hän oli opiskellut erään ateenalaisen reetorin
johdolla, puhui hän virheettömästi kreikkaa, taisi ulkoa kokonaisia
lauluja Iliadista ja saneli pikari kädessä Anakreonin säkeistöjä siksi,
kunnes juopuneena vaipui syvään uneen. Kiitos opettajansa ynnä toisten
reetorein, omasi hän myöskin riittävästi suuret tiedot filosofiassa,
käsittääkseen niitä rakennustaiteellisia muistomerkkejä, joita muinoin
Hellaassa ja siirtomaissa pystytettiin ihmisellisen neron kunniaksi.
Myöskin hän tiesi, ettei näistä rakennuksista enää ollut muuta jälellä
kuin korkeat rauniokasat.
Hän oli persoonallisesti tuttava useampain kanssa stoalaisten joukosta,
vaikkakin hän oikeastaan oli vihamielisellä kannalla heitä kohtaan
sekä piti heitä valtiollisena puolueena ja askeetteina, jotka elämän
nautintoja halveksivat. Skeptikot olivat usein hänen pöytävierainansa
ja ehtivät ruokalajien lomassa repiä alas monta filosofista
järjestelmää, sekä täysinäisiä viinipikareita kohottaessaan selittivät,
että huvi on pelkkää turhamaisuutta eikä totuus voi koskaan tulla
todellisuudeksi eikä viisaalla ole muuta päämäärää kuin lepo ja tyyneys.
Tarkkaavaisena kuunteli Cinna heidän keskusteluansa, mutta ei antanut
sille erityistä arvoa. Hän ei omaksunut kumpaakaan ajatuskantaa,
ei myöskään halunnut saada omaa mielipidettä. Hänen käsityksensä
mukaan oli Cato personoitu ääretöin voima ynnä lisäksi ääretöin määrä
tyhmyyttä.
Hänen mielestään oli elämä kuin meri, jossa alinomaa vaihtelevat tuulet
puhaltelevat. Viisaus on siinä, että osaa kulloinkin laittaa purjeet
niin, että alus aina kulkee eteenpäin.
Mutta hän pani myös paljon arvoa leveihin hartioihinsa, hyvään
vatsaansa ja hyvin muodostuneeseen päähänsä kotkaprofileineen ja
tarmokkaine suineen. Hän oli myöskin vakuutettu, että hän täten
varustettuna saattoi joka tapauksessa viettää hauskaa elämää.
Kuulumatta skeptilliseen kouluun oli hän kuitenkin elämässään
skeptillinen ja samalla kertaa cyreneläinen, vaikka hän hyvin tiesi,
että huvi ei onnea tee. Hän piti itseänsä epikurolaisena, mutta ei
tuntenut Epikuron opin sisällystä.
Yleensä oli hänestä filosofia älyn harjoitusta, yhtä hyödyllistä kuin
voimistelu lanistain luona.
Jos keskustelu alkoi tuntua väsyttävältä, meni hän cirkukseen
saadakseen nähdä veren virtaavan.
Hän uskoi yhtä vähän jumaliin kuin hyveisiin, totuuteen tai onneen;
ainoastaan noituuteen hän luotti. Hän oli taikauskoinen, ja tuo
itämaisten uskontojen salaperäisyys miellytti häntä.
Orjilleen oli hän hyvä, ellei vaan ikävystyminen kiihoittanut häntä
julmuuteen.
Hänen käsityksensä mukaan oli elämä kuten amfora [poltetusta savesta
tehty ruukunmuotoinen viiniastia, noin 26 litran vetoinen. Suom.], jota
kalliimmalla viinillä sen täytät, sitä suurempi on sen arvo. Myöskin
hän koetti täyttää elämänsä paraalla, mitä maailma voi antaa.
Hän ei rakastanut ketään, mutta löytyi paljon, josta hän piti, kuten
esim. hänen oma kaunis päänsä muhkeine aivokoppineen, ja somat
patricilaiset jalkansa.
Iloisen elämänsä ensi vuosina oli hän huvitellut hämmästyttämällä
Roomaa ylellisillä oikuillaan; siinä oli hän osittain onnistunutkin.
Mutta sittemmin oli hän kyllästynyt myöskin siihen huviin.