Ypöyksin hän istuu kuin yökkö yliskamarinsa unohdetussa sopessa,
kaipuusta riutuvana ja valjuna, valvovana, keskellä nukkuvaa, kylläistä
maailmaa. Köyhänä keskellä elämän rikkautta.
Mutta hänen sydämensä tarhassa kasvaa kauneuden kirjava, kukkiva keto,
ihmissieluilla lukemattomilla kansoitettu. Sinne mahtuu elämän riemu ja
kärsimys kaikki, sen rikkaus kaikki. Sen lävitse kohisevat tuhansien
vaivattujen valtimojen kosket, tuhansien tuskien ja vääryyksien
polttavat laavavirrat, niiden voittamaton kuningastahto.
Hän on ahdistuksen ja vankeuden poika hyvittämässä velkataakkaa
ihmiskunnan, syntyneitten ja syntymättömien. Mutta hänen aivojensa
kidutuskammion läpi puhaltavat vapauden tuulet kaikki ja sieluunsa
sataa tähti-usvaa maailmoista luomattomista.
Hän uneksii olemattomia, näkee näkymättömiä. Kuin äiti hellin hän
liekuttelee henkensä hedelmää, kerran kypsyvää. Ja hän näkee untensa
tähti-usvat uusina maailmoina, näkee kauneuskylvönsä aurinkoruusuina
auringottomain, leipäpuina leveinä ihmistenlapsien.
Kurjuus kuihduttaa hänen jäsenensä, nälkä kovertaa ontoiksi
kuumeista lieskaa palavat silmäontelot, ja puute kuorii viimeisetkin
mieronrepaleet hänen tomumajansa yltä. Ihmisten pilkka piirittää hänet,
ja unohdus kutoo lukinseittiä hänen kammionsa ovelle.
Mutta hän juo ihmisten pilkkaa kuin nektaria ja maailman armottomuutta
kuin ambrosiaa ja puristaa kuoleman luurankomiestä rintaansa vasten
kuin rakastettua. Hän ylistää kuihtumusta, joka karistaa aineen
kahleet, ja korkea, sytyttävä innoitus loistaa hänen kasvoiltaan vielä
sammumisen hetkellä.
— Sinä haaveritari, hupsuista hupsuin, miksi tämä onnen olevaisen
suitsutus olemattomalle?
— Olemattomuus on kauneuden olemus, kauneus olevaisuuden onni.
Suitsutusta on elämä, suitsutusta kuolema, suitsutusta kaikki, mikä on
kaunista!