He juoksevat kuin peurat, he kiitävät kuin kotkat; he ovat täynnään
väkevyyttä ja tulta, mutta piilevät näkymättömissä kuin sähkö luonnon
hermoissa.
He ovat kaikkialla eivätkä missään. Heitä on legio, ja kaikki he
kulkevat yksinäisiä teitä. Sitä tietä ei määrää oikea eikä väärä,
ei Jumala eikä Belzebub eikä heidän oma tahtonsa, ainoastaan elämän
jatkuvaisuuden kategorinen imperatiivi, luonnon pakkolaki yläpuolella
hyvän ja pahan. He etsivät omaansa, mutta eivät milloinkaan itseään.
He suitsuttavat aineelle maailman aineettominta tuliuhria, sydänsurua
ja tuskaa ja rajatonta rakkautta.
Vapaita orjia, itsekkyyden ihanteellisia uhripapittaria he ovat,
emonhelma-lempensä sokkoja, unissakulkijoita avosilmäisiä. Ja heidän
askeliaan ajaa kiivas hellyys, suloinen ruoska, koskaan katkeamaton
kiintovyö heidän kohtunsa hedelmään.
Jos se on tiikeri tai kyy, hellivät he tiikeriä ja kyytä; jos se on
lahopuun lastunen, rakentavat he maailman rakennuksen laholle puulle
kuin kalliolle; jos se on myrkyllinen marja, katsovat he, hellät ja
lempeät, madonnahymyin maljaan, joka ihmiskunnan myrkyttää.
Ja kun kyy pistää heitä, iskee hampaansa heihin niin äkäisesti, että
se heltiää lihaan, itkevät he iskijänsä onnettomuutta. Ja kun tiikeri
raatelee heidän sydämensä, huutaa se vielä hurmeessa huppeloivana
siunausta raatelijalleen. Ja kun he vihdoin ovat tyhjentäneet
myrkkymaljan pohjaan, kuolevat he autuaina tuntien, että he elämän
ehtoollispöydässä ovat nauttineet kalleimman ja pyhimmän kalkin, mikä
kuolevaisille on suotu.
Ja kun he ovat kaikkensa antaneet, verestään voiman, suustaan leivän,
rinnastaan sydämen, ruumiistaan hengen, polvistuvat vielä heidän
varjonsa nöyrinä epäjumalansa eteen, rukoillen anteeksi sitä, ettei
heillä ole enemmän antaa.
— Te epäjumalanpalvelijat pyyteettömät, miksi tämä antimien ainainen
uhri, tämä elämänarvojen kaikkien turha suitsutus arvottomalle?
— Se on rakkauden ehdottomuutta, ja elämän ainoa arvo on rakkaus, sen
ainoa sisällys usko huomiseen päivään. Se, mikä tänään on peto, on
huomenna ihminen; mikä tänään on ihminen, on huomenna Jumala. Niin
kauan kuin on äitejä, on rakkautta; niin kauan kuin on rakkautta, on
elämää; niin kauan kuin on elämää, on toivoa — toivoa paremmasta!