Oli hiljainen jouluyö. Erään yksityisasunnon pienessä museohuoneessakin
oli kuin ihmeen vuoksi hetkisen hiljaista.
Luulette kai, hyvät ihmiset, että museoissa muinaiskalujen keskellä
on yleensäkin aina hiljaista, mutta se on suuri erehdys. Siellä
käydään samaa taistelua kuin muuallakin maailmassa. Kaikki nuo vanhat,
menneiden sukupolvien magnetisoimat esineet jatkavat yhä entisten
kantajiensa intohimoja, ne kiistelevät ja kinastelevat keskenään
arvosta ja vallasta ja jos jostakin, aivan kuin kerran ovat tehneet ne
ihmiset, jotka ovat ne omistaneet.
Pahimmat riitapukarit tässä pienoisessa museohuoneessa, josta
nyt on kysymys, olivat Miekka, Raha ja Rukousnauha. Kukin näistä
luuli edustavansa maailman suurinta mahtia ja kukin niistä vetosi
kunniakkaaseen menneisyyteensä.
Miekka rehenteli sillä, että se oli supisuomalaista tekoa ja että se
oli ollut mukana kuuluisalla Armfeltin retkellä Norjassa, josta se oli
kaivettu esiin suomalaisten soturien yhteisestä hankihaudasta. Se oli
yltiöpäinen natsionalisti.
Raha väitti olevansa vielä suurempi ja vanhempi harvinaisuus, oikein
aito firenzeläinen floriini, mutta siitä huolimatta sen kunnianhimona
oli pysyä uuden ajan tasalla ja modernien virtausten vireessä, ja sen
suuri maailmantuntemus oli tehnyt siitä demokraattisuuteen kallistuvan
kosmopoliitin.
Rukousnauha sensijaan oli taantumuksellinen aristokraatti, jonka suurin
ylpeys oli se, että se kerran oli kulunut oikean aatelisnaisen käsissä,
puhdasverisimmän, mitä milloinkaan mikään birgittiläisluostari on
sulkenut muuriensa sisään, vakuutti se.
Nuo kolme eivät voineet sietää toisiaan. Pienimmästäkin aiheesta
puhkesi heidän välilleen ilmi sota. Niinpä nytkin.
— Minua tämä hiljaisuus hermostuttaa, mutisi Miekka itsekseen.
Siitä sai Raha heti aiheen ivailuun.
— Se on totta, ihmisten toimettomuus on kuolemaa, virkahti se, — ja
tänä yönä on maailma ympärillä todellakin kuin hauta. Mutta silloinhan
siinä juuri pitäisi viihtyä sinun, joka ennenkin olet haudassa
maannut...
— Vaiti, te jumalattomat, pyyteli Rukousnauha. — Ettekö tiedä, että
tämä yö on pyhä yö, hiljaiselle hartaudelle ja rauhalle vihitty... Tämä
on minun yöni. Tänä yönä hallitsen minä maailmaa, tänä yönä rukoilevat
kaikki...
— Sinä turhamainen narri, sinä typerä raukka, hymähti Raha. — Jos
vähääkään tietäisit maailman menosta, niin ymmärtäisit, että maailma
on suuren suuri ja sinä pienen pieni, niin pieni, että suurin osa
ihmisistä ei tunne sinua edes nimeltä. — Siitä ei ole kysymyskään,
vastasi Rukousnauha loukatulla arvokkuudella. — Nimettömänä ja
näkymättömänäkin hallitsen minä kaikkia sieluja, jotka rukoilevat. Minä
olen näes symboli. Itse olet typerä, kun et tuota tajua!
— Miksi en sitä tajuaisi, tiuskahti Raha, — mutta suotta sinä sillä
ylpeilet! Nimettömänä ja näkymättömänä hallitsen minäkin kaikkia,
jotka kauppaa käyvät. Ja suurimmat raha-asiat toimitetaan ilman rahan
kuvaistakaan. Symboli olen minäkin! Sellaisia me olemme kaikki, mutta
kuinka suuria, siitä on kysymys!
— Minun suuruuttani ei ainakaan voida epäillä, innostui Miekka. —
Sillä minä olen maailman ikuisen sodan symboli, käytiin sitä sitten
pommeilla tai tykeillä, myrkyllisillä kaasuilla tai myrkytetyillä
nuolilla, ilmalaivoilla tai tankeilla, pistimillä tai torpedoilla, maan
päällä, meren syvyydessä tai ilmojen korkeudessa tai ihmisten aivoissa
ja sydämissä. Minä olen ja pysyn kaiken taistelun vertauskuvana.
Henkisenkin. Sen kunnian ovat runoilijat jo ammoin antaneet minulle, ja
syystä kylläkin. Minun nimeni on ainakin tunnettu. Sitä lauletaan ja
ylistetään kautta koko maailman...
— Vanha pöyhkeilijä, keskeytti Raha, — voisit pitää vähän pienempää
suuta. Ainakaan ei sinun sovi puhua henkisyydestä ja sivistyksestä,
sinun, joka aina olet ollut hengen riistäjä ja sivistyksen vihollinen
ja joka edustat väkivaltaa. Nykyaikainen sivistynyt yhteiskunta voittaa
älyllä eikä raakuudella, ja minä olen silloin tuhat kertaa tehokkaampi
sota-ase kuin sinä!
— Te olette kumpikin synnin palveluksessa, te edustatte toinen
tappamista ja toinen pettämistä, jotka molemmat Jumala on kieltänyt,
huokasi Rukousnauha.
— Hohoo, huusi Miekka, — kenen nimessä on niin paljon tapettu kuin
Jumalan nimessä! Ja mitä ovat uskovaiset rukoilleet niin paljon kuin
vihamiestensä pään menoa ja miekan voittoa. Minua he ovat kumartaneet
ollen kumartavinaan Jumalaa, ristit rinnoillaan, ettäs sen tiedät, sinä
tekopyhä hurskastelija!
— Ja ketkä ovat pettäneet niin paljon ihmisiä kuin nuo samaiset
rukousten hymistäjät! lisäsi Raha. — Omien etujensa tavoittelun he
vain ovat verhonneet pyhyyden valemantteliin. Minua he ovat palvelleet
eivätkä Jumalaa. Rahaa ovat rukoilleet ihmiset ennen, ja rahaa he
rukoilevat nyt. Minä olen sodan ja rauhan herra. — Minulla on joka
maassa isäntävalta.
Miekka kimmastui:
— Ei tässä maassa ainakaan. Verellä ja tulella on tämä maa luotu ja
vapaaksi lunastettu eikä rahalla.
— Sotien pohjimmaisin vaikutin on aina kapitaali!
— Sinä olet kyynikko, juureton raukka ilman isänmaata!
— Ja sinun isänmaallisuutesi on vanhentunut käsite, piakkoin
hylkyromua, ruostuneempaa kuin sinä itse. Nykyaikainen ihminen on
maailmankansalainen. Hänen isänmaansa on siellä, missä on hyvä olla, ja
hyvä on siellä, missä on rahaa. Sinä olet vain karkea tappelupukari,
mutta minä palvelen kulttuuria...
— Minä palvelen järjestystä ja oikeutta, ilman sitä ei ole
kulttuuriakaan! huusi Miekka.
— Ja minä palvelen Jumalaa, ilman Jumalaa ei olisi koko maailmaa,
tulistui Rukousnauha.
— Maailmaa hallitsee voima.
— Voimakkain on se, joka turvautuu taivaan armoon.
— Ole höpisemättä siinä, sinun ei pidä sekaantua miesten puheisiin,
mokomakin mamsellien amuletti, ärähti kiukustunut Raha halveksivasti
Rukousnauhalle. — Sanonko suoraan, mikä sinä olet! Taikakalu sinä olet,
jonka valistuneet ihmiset jo aikoja sitten ovat hylänneet ja tuominneet.
— No mitä te itse sitten luulette olevanne? hämmästeli Rukousnauha. —
Vanhaa museoromua, käytännöstä ammoin pois joutunutta!
— On ero museoasukkaan ja museoasukkaan välillä, lausui Raha
mahtipontisesti. — On toisia, jotka elävät museossa kuin kuningas
linnassaan, erillään rahvaasta, mutta sentään sitä halliten. Sellainen
olen esimerkiksi minä. Ja pian minä olenkin vallan yksinvaltias
maailmassa. Niin pian kuin sivistys on hävittänyt raakuuden ja
tyhmyyden, on teidänkin molempain väkivallan ja hurskailun aika
lopussa. Ja silloin te olette poissa käytännöstä ja elämästä,
museoromua todellakin!
— Ohoh, veli veikkonen! huudahti Miekka.
— Onpa siinä sivistys-intoilija! Ei kannata olla. Kaikki sivistyskansat
heikentyvät ja mätänevät. Ja silloin tulee aina joku terveempi rotu,
eli raaempi, jota sanaa sinä haluat käyttää, ja lyö kuoliaaksi
suvustaan huonontuneet. Niin on käynyt maailman alusta asti. Se on
maailman meno. Minä olen maailman herra!
— Sinä, joka teet pyöveleistä sankareita ja murhamiehistä keisareita,
hävität maan tasalle kaupungit ja kansat ja ihmisten työn. Minä
onnittelen sellaista maailmaa! sähisi Raha.
— Ja siellä, missä sinä pääset valtaan, siellä vallitsee vääryys ja
pahe, ylellinen hekuma ja huutava kurjuus. Siellä menevät kansat
murusiksi, veli nousee veljeä vastaan, siellä syntyy vallankumouksia,
jotka eivät pääty ennen, kuin on poistettu kapitaalin ja rahan valta,
joka on kaiken pahan alku ja juuri. Se sinä olet etkä mitään muuta...
Tätä vihan sähkön kyllästämää väittelyä olisi ehkä jatkunut
kauemminkin, mutta äkkiä alkoivat kirkon kellot soida, ja niiden
kuminaan hukkuivat Miekan viimeiset iskusanat. Äreästi se vain murisi:
— Omituista, että ihmiset pitävät tuollaisestakin soitosta. Kalpojen
kalske olisi kauniimpaa.
— Kullan kilinä olisi iloisempaa, tuumi Raha.
Nyt sai Rukousnauhakin taas suunvuoron ja sanoi:
— Kyllä minustakin, totta puhuen, luostarin kellojen ääni olisi
suloisempaa, mutta paremman puutteessa tämäkin käy mukiin. Ja
antakaa minun edes tänä yhtenä päivänä vuodessa nauttia pyhäpäivän
siunauksesta. Onhan teillä sitten taas kaikki aret aikaa riidellä.
Kellot lakkasivat soimasta, ja jouluaamu vaikeni vähitellen.
Museon asukkaista ei kukaan kotvaan aikaan virkkanut mitään, katselivat
vain nureasti toisiaan.
Mutta kaikilla oli yhteinen ajatus. Oli se hetki vuorokaudesta, jolloin
he tavallisesti odottivat...
— Missähän tyttö viipyy? mutisi Raha.
— Valtiatar on unohtanut meidät, huokasi Miekka.
— Hän on mennyt joulukirkkoon, lausui Rukousnauha voitonvarmasti.
— Eipäs, ähäh!
— Siinä hän on!
Ei näkynyt mitään, mutta seinän takaa kuului nuoren tytön hopeankirkas
ääni, joka viritti ilmoille aamulaulun.
Se oli ihmeellinen laulu. Se ei ollut virsi, mutta se oli täynnä
hartautta ja pyhyyttä. Siinä oli iäisyyden ikävää ja kiitosta
kiitävästä hetkestä, siinä oli surua ja rajatonta kaipausta, ja sentään
se oli iloinen; siinä oli nöyryyttä ja voitonriemua ja se kohosi
välittömästi, itsetiedottomasti taivaalle kuin luonnon mystillinen
sävel, kuin lintujen huoleton liverrys tai jääkiteiden kuulakka helinä
tai aaltojen kaihoisa pauhu tai tähtien riento ja lepo jumaluudessa.
Ja sillä oli ihmeellinen vaikutus, yksinpä poloisten museomuistojenkin
käpristyneisiin ja myrtyneisiin kivisydämiin.
Ne tunsivat itsensä äkkiä mitättömän tarpeettomiksi ja tien-oheisiksi,
nuo äskeiset mahtailijat. Sillä kaikki kolme olivat rakastuneita
tyttöön.
— Hän on rikas ilman rahaa, ajatteli Raha.
— Hän on väkevä ilman miekkaa, ajatteli Miekka.
— Hän on hyvä ilman rukousnauhaa, ajatteli Rukousnauha.
Mutta tätä kaikkea he eivät lausuneet ääneen.
Sensijaan virkahti Miekka laulun loputtua:
— Vahinko, että hän ei ole poika. Eipä minulla olisi mitään vastaan
heilua hänen kupeellaan. Tässä kultatupsuisessa tupessa tuntuu väliin
niin ummehtuneelta.
— Kylläpä sinulla on korkealentoisia toivomuksia! Ymmärrä pysyä
aisoissasi, sinä pahoissa teoissa ja rumissa ajatuksissa ruostunut
sapeli! huudahti Rukousnauha. — Ei sinusta ole viattomien vartijaksi.
Minä teistä olisin ainoa sovelias ja kelvollinen hänen naiselliseen
kaulaansa!
— Sinäkö, keinotekoinen kuvatus, joka olet mätä ja kellastunut kuin
tuhatvuotisen nunnan hammasrivi! huusi Raha.
— Itse olet väärä raha! Likainen ja musta kuin Juudaksen suudelma!
tiuskaisi Rukousnauha.
Raha ei ollut kuulevinaan solvausta. Se oli käynyt filosofisen
kaihomieliseksi.
— Oikeastaan olen tottunut siihen, että minua rakastetaan... Tämäkin,
tämä tyttö, ihailee minua paljon, hän tarkastelee minua usein
huomaavaisesti, mutta minä en omista hänen sydäntään. Minä, joka
omistan koko maailman, en omista sitä yhtä, jonka tahtoisin. Kohtalo on
kova ja nurinkurinen kaikkein mahtavimmillekin. Se on maailman meno,
sen olen huomannut, mietiskeli se itsekseen.
Hetkisen aikaa tunsivat kaikki kolme olevansa rumia ja mustuneita,
hylättyjä ja ajastaan jäljelle jääneitä. Ne tunsivat aavistelevasti,
että elämässä oli jotakin muutakin, kauniimpaa ja arvokkaampaa, jota ne
eivät ymmärtäneet.
Ne makasivat kotvan vaatimattomina ja hiljaisina, Miekka
kultatupsutupessaan, Raha lasikotelossaan ja Rukousnauha punaisessa
lippaassaan, niinkuin kuolleet sarkofageissaan.
Mutta katsahdettuaan toisiinsa tunsivat ne taas, etteivät ne voisi
asettua lepoon eivätkä tunnustaa itseään voitetuiksi, niin kauan kuin
yksikään noista toisista oli olemassa ja väitti edustavansa maailman
suurinta mahtia. Ja ne tiesivät, että pian taas, laulun lumoista
päästyään, ne aloittaisivat uudestaan vanhan kiistansa siitä, »kuka
heistä suurin olisi».