Iäkäs egyptiläinen salatieteilijä Ammurabi pudisti päätään edessään
seisovalle nuorelle kemistille.
— Se mitä minulta pyydät, poikani, on mahdotonta. En tiedä mitään ja —
jos tietäisinkin, se tieto ei olisi sinulle hyväksi...
— Ajattele, että olen matkustanut luoksesi toiselta puolen maapalloa,
että olen kuluttanut tuon tiedon etsimiseen koko elämäni, tehnyt työtä
yöt päivät, kärsinyt vääryyttä ja pilkkaa, nähnyt nälkää, ja sinä et
voi vastata! Myönnä edes se, että kaikki on pelkkää tarua, että teillä
ei ole koskaan ollutkaan hallussanne »viisasten kiven» salaisuutta,
tuota kullan tekemisen kaavaa, ettei kukaan ole sitä asiaa ratkaissut,
ennen kuin minä sen teen, ja minä olen sen tekevä varmasti! huudahti
Bill Roy.
— Miksi sinä niin kiihkeästi haluaisit tehdä kultaa?
— Minä tahdon keksiä, luoda, hyödyttää tiedettä ja mullistaa maailman
keksinnölläni. Sentähden he kaikki minua juuri vierovat. Tiedemiehet
nauravat minulle ja nimittävät minua puoskariksi ja petkuttajaksi,
rahamaailma ja valtiomiehet pelkäävät ja vainoavat minua kuin pahinta
anarkistia. Kukaan ei usko minua. Kaikki pitävät minua moukkana ja
mielipuolena. Ja kuitenkin minun on onnistunut erottaa hopeasta kultaa.
Mitä mielipuolista siinä on? Kvartsisuonissa on kulta aina yhtyneenä
hopeaan, arsenikkiin ja antimoniin. Eikö ole luonnollista, että juuri
arsenikki ja antimoni jouduttavat maan uumenissa hopean muuttumista
kullaksi! Olen aivan lähellä lopullista ratkaisua. Kenties vanhat
kätkösi sitä jouduttaisivat. Anna minulle avain siihen!
— Minä en voi kavaltaa sinun tietoosi ikivanhan veljeskuntamme
salakirjoituksia, vastasi Ammurabi.
— Sinä olet järjetön, ukko. Koko elämäntyöni ja onneni nimessä minä
sinua rukoilen! pyysi Bill Roy tykyttävin ohimoin.
— Sinä siis niin haluaisit tulla rikkaaksi?
— Minä tekisin sillä onnellisiksi ne, joilla ei tähän asti ole mitään
ollut! huudahti nuorukainen.
— Kulta ei tähän päivään asti ole tehnyt vielä ketään onnelliseksi.
— Minä tekisin sitä niin paljon, että sen valta lakkaisi painamasta
ihmisiä, että se tulisi arvottomammaksi kuin maan multa, että sydämet
vapautuisivat likaisen metallin kahleista!
— Jos sydämet vapautuvat aineen vallasta, irtautuvat kullan kahleet
itsestään.
— Ainoastaan rikas voi halveksia rikkautta.
— Ainoastaan köyhä voi päästä todellisen rikkauden omistajaksi!
Bill Roy oli hetkisen vaiti. Sitten hän virkkoi:
— Sinä olet vanha, yksinäisyydessä ja unelmissa vanhentunut, mutta minä
olen nuori, teon ja toiminnan ihminen. Minussa asuu palava halu päästä
suuren luonnon herraksi.
— Ihminen ei koskaan pääse luonnon herraksi, ennenkuin hän ensin on
päässyt itsensä herraksi, vastasi vanhus. — Minäpä luulen, että juuri
siinä piilee se sadun salaperäinen »viisasten kivi», jota kaikki
etsivät, mutta harvat löytävät. Istahda poikani, siihen palmupuun
varjoon, niin kerronpa sinulle erään tarinan vanhoilta ajoilta.
Ja Ammurabi kertoi seuraavasti:
— Oli kerran — kaikki on katoovaista, avaruuspallotkin — taivaan
rajattomuuksissa matkustava pallo, jossa asui ihmisiä niinkuin
maapallollakin. Voimme ainakin nimittää noita olentoja ihmisiksi, sillä
heillä oli samat rajattomat luomisvaistot ja luomiskyvyt kuin maan
asujillakin, sama yli voimain ponnistamisen intohimo, sama kiihkeä halu
vallita muuta luomaa kuntaa ja toisiaan ja sama kykenemättömyys hallita
itseään.
Niinpä oli tämä kaukainen ihmiskunta lukemattomien vuosituhansien
kuluessa saanut jotenkin samansuuntaiset ilmennysmuodot kuin meillä,
paljon pitemmälle kehittyneet vain. Sillä kohtalottaret olivat noille
olioille jakaneet aivan harvinaisessa määrässä älyn ja keksimisen
lahjoja, sydämen lahjoja niukemmin. Tiedon ja taidon henki siivitti
heidän mielettömän vallanhimonsa, mutta ainoastaan harvoin kohotti
ihmisrakkauden ja veljeyden henki heidän joukossaan päätään. Näin
ei tälläkään kauniilla taivaankappaleella syntynyt mitään rauhaisaa
paratiisia, syntyipähän vain sotainen ja rikkinäinen yhteiskunta.
Sen historia alkuvaiheissaan ei suurestikaan eroa maanpäällisen
kieropeilin irvikuvastosta.
Taistelu vallasta oli ensin luonut eron väkevien ja heikkojen välille.
Ruumiin voima ratkaisi valtakysymyksen, väkevät asettuivat käskijöiksi
ja heikot joutuivat käskettäviksi. Ensin antoivat väkevät heikoille ne
työt, jotka heistä itsestään tuntuivat raskailta tai ikäviltä, lopuksi
kaiken työn. Näin syntyivät työnantajain ja työntekijäin luokat,
myöhemmin laiskojen ja ahkerien, rikkaiden ja köyhien luokat. Aivan
kuin meillä...
Sillä kulta oli mahti tässäkin maailmassa. Se koroitettiin
epäjumalaksi. Siitä tehtiin kaiken lähtökohta ja päämäärä.
Kuollut kulta muuttui elämän käyttövoimaksi, hedelmätön metalli
hedelmällisyyden tunnukseksi ja vallan merkiksi. Sillä oli huomattu,
että sillä oli aivan erikoinen taipumus kasaantua, moninkertaistua ja
pysyä yksien samojen omana, polvesta polveen.
Niinpä ne, jotka sattumoisin olivat syntyneet miljoonat kehdossaan,
käyttivät hyväkseen niiden automaattista kasvuvoimaa saadakseen niitä
vielä enemmän ja orjuuttaakseen yhä uusia ihmisjoukkoja työkaluikseen.
Rikkaat kävivät yhä veltommiksi, he lakkasivat ajattelemastakin,
sillä heidän ei tarvinnut tehdä sitä, kun he kerran saattoivat ostaa
aivojakin samoin kuin he ostivat käsivarsia. Vähitellen olivat he
alistaneet käytettävikseen kaikki suuret kyvyt ja tietomiehet. Ja
palkan houkutus innosti nämä tekemään määrättömästi mullistavia
keksintöjä, jotka omistajilleen tuottivat yhä enemmän valtaa ja rahaa.
Näin syntyivät edelleen henkisten ja ruumiillisten työntekijäin,
herrojen ja orjien luokat. Aivan kuin meillä...
Kulta on kuollut mahti eikä siedä eläviä sieluja. Kaikkialla, missä
se kulki, kulki se surmaten. — Ne, jotka olisivat voineet ajatella,
eivät viitsineet, ne, jotka olisivat tahtoneet ajatella, eivät
ehtineet eivätkä jaksaneet, ja ne, jotka ajattelivat, olivat kytkeneet
ajatuksensa itsekkään hyödyn tavoittelun palvelukseen.
Vaikein oli orjaihmisten. Heillä ei ollut mitään itsemääräämisoikeutta,
ei toiminnan, tahdon eikä levon vapautta. He raatoivat kuin juhdat,
koneellisesti, koneellisessa työssä. Älykkäät kadottivat älynsä ja
typerät muuttuivat tylsämielisiksi. Ja loppujen lopuksi olivat ne
kaikkikin vain kuin ikeen alla kulkevaa eläinlaumaa, lahjattomia,
aloitekyvyttömiä, kuin raskaassa unenhorroksessa liikkuvia varjoja. Ja
niiden lukumäärä lisääntyi joka hetki.
Mutta kun ei kukaan ajatellut eikä kenenkään sielu elänyt, luulivat he
kaikki tämän olotilan kuuluvan järkkymättömään maailmanjärjestykseen,
jota ei voinut muuttaa.
Silloin syntyi heidän keskeensä mies, jolla oli elävä sielu ja joka
ajatteli. Ihmisrakkauden ja veljeyden henki nosti päätään hänessä
ja herätti hänet, ja hänessä syntyi huimaavan rohkea aatos herättää
toisetkin, kääntää koko väärän kehityksen virran suunta vastakkaiseksi.
Hän sanoi itselleen: »Minä tahdon tehdä orjista herroja, tehdäkseni
heistä sitten ihmisiä!» Ja orjuutetuille hän sanoi: »Te kurjat veljet,
herätkää! Ettekö näe, että olette sorrettuja ja vangittuja ja että
kärsitte vääryyttä! Te hankitte raskaalla raadannalla ylellisyyttä
sortajillenne, eikä teillä itsellänne ole välttämättömintä ravintoa. He
asuvat komeissa palatseissa, ja teidän ruumiinne ja sielunne tukahtuvat
maanalaisissa, pimeissä komeroissa. Teidän lapsenne riutuvat kurjuuteen
ja nälkään, ja teidän vanhuksenne kuolevat sinä päivänä, jolloin heidän
jäsenensä horjahtavat ruoskan alla. Hyödyttäessänne hirmuvaltiaita
kaivatte hautaa itsellenne. Onnettomat, kuinka kauan tahdotte takoa
omia kahleitanne? Tyrmistyneinä kuuntelivat orjaihmiset herättäjää.
Ensimmäiset valonsäteet, jotka heitettiin heidän pimeihin aivoihinsa,
huimasivat. Hitaasti alkoivat he käsittää... Ja nyt vasta he ensikerran
elämässään tunsivat itsensä todellakin kurjiksi.
»Kaikki on kuten sanot», huokailivat he, »mutta mitä me mahdamme.
Heillä on valta ja kulta. He voivat surmata meidät nälkään milloin
tahtovat... Meillä ei ole mitään aseita heitä vastaan... Herättäjä
vastasi:
»Heidän valtansa ja kultansa on teidän työnne varassa. Teillä on
kädessänne ase, mahtavin kaikista: työnne. _Te_ voitte surmata _heidät_
nälkään, milloin tahdotte. Ottakaa työnne heiltä pois, ja heidän
valtansa ja kultansa loppuu, asettakaa jäsenenne lepoon, ja heidän
laiskat vatsansa alkavat kurista nälästä ja heidän kopeat selkänsä
nöyristyvät rukoilemaan teitä. Tehkää lakko, ja te saatte sanella
elinehtonne!» Nämä sanat lensivät tulenkipunan tavoin halki koko
orjakansan, sytyttäen sydämet ja jäykistäen jäsenet liikkumattomiksi.
Käsivarret kieltäytyivät toimimasta. Tuli päivä, jolloin koko maailman
koneiston piti pysähtyä.
Orjakansa saneli ehtonsa ja valmistautui astumaan valtiaiden rinnalle.
Valtiaat neuvottelivat.
»Tätä me olemme vain odottaneetkin», sanoivat heidän johtomiehensä.
»Nyt on juuri oikea hetki kokeilla uusilla jättiläiskeksinnöillämme.
Otamme käytäntöön konekäden. Se tekee kaikki ihmisen tehtävät, se on
erehtymätön, ja sen järki suurempi kuin orjaihmisen, sillä ihmiskunnan
terävimmät aivot ovat antaneet sille järjen. Ja se ei tarvitse valoisia
asuntoja, ei vanhuuden vakuuksia, ei perheenelatuskustannuksia,
se ei pyydä palkkaa eikä se lakkoile. Tämä merkitsee meille vain
ennenkuulumatonta voittoa, jos onnistumme. Ja jos onnistumme, on se
heidän perikatonsa, tuon kapinoivan karjan. Mutta kukaan ei voi meitä
siitä syyttää: he ovat itse niin tahtoneet.» Ja eräänä aamuna näkivät
lakkolaiset ihmeekseen ja kauhukseen tehtaiden piippujen savuavan,
kaikkien liikeneuvojen jatkavan entistä vauhtiaan, näkivät viljan
taittuvan kuin itsestään pelloilla ja kauppatavarain lastauksen
satamissa sujuvan huumaavalla jyrinällä ja kuulivat korvissaan
autioiden koneiden aavemaisen jyskytyksen.
Työ jatkui keskeytymättä, mutta kaikki entiset työläiset olivat nyt
tuomitut työttöminä nälkää kuolemaan. Heidät oli voitettu, lyöty
lopullisesti.
Tällöin valtasi heidät suunnaton, epätoivoinen raivo, silmitön viha
kaikkia sortajia, pettäjiä ja vääryydentekijöitä kohtaan, joihin he
nyttemmin lukivat myös nuo kirotut koneet. Myllertävänä laavavirtana
syöksyivät he niitä hävittämään.
Valtiaat neuvottelivat.
»Tätä me olemme juuri odottaneetkin», sanoivat heidän johtomiehensä.
»Antaa sodan jatkua vaan, me olemme kuitenkin paremmalla puolella.
Tiede on saanut ratkaisevan voiton. Se on näyttänyt toteen, ettemme
enää tarvitse ruumiillista raakavoimaa. Tiede saa edelleen pitää huolta
omistaan. Nyt on juuri oikea hetki ottaa uusin kemiallinen keksintömme
käytäntöön. Hävitkööt nuo sivistystä vastaan ryntäävät raakalaiset maan
päältä!»
»Mutta», rohkeni joku huomauttaa, »niin monta miljoonaa onnetonta...»
»Niin monta miljoonaa tarpeetonta», vastattiin kylmästi. »Meillä ei ole
varaa pitää heitä.
»He ovat kyllä hulluja koettaessaan hävittää kehityksen korkeimpia
saavutuksia», yritti vielä eräs hellämielisempi valtaherra suostutella
muita, »mutta he eivät, nähkääs, ymmärrä parempaa, kenties heitä voisi
viisastuttaa...»
»Helpompi on tehdä elävistä kuolleita kuin hulluista viisaita»,
vastattiin.
Se oli kuolemantuomio.
»Mutta niin ääretön määrä kuolleita, mihin ne mahtuvatkaan?» rohkeni
vielä joku huomauttaa.
»Uusin keksintö on sama kuin näkymätön hautausmaa. On löydetty säteitä,
jotka hajoittavat kaiken elollisen aineosiinsa ja joiden pituusaallot
ja teho voidaan määrätä hiuskarvalleen. He tulevat hukkumaan
tyhjyyteen...»
Tämän neuvottelun seurauksena oli kammottava katastrofi, joka lakaisi
olemattomiin puolet ihmiskuntaa, jonka toinen puoli oli tuominnut
tarpeettomaksi.
Samoin katsottiin tämän tieteen mestarinäytteen jälkeen hajoittavain
säteiden keksijä koneineen tarpeettomaksi. Ja yhteisen hyvän nimessä
hänet surmattiin aivan epätieteellisellä tavalla. Täten oli siis tuon
avaruuspallon tulevaisuus taas toistaiseksi turvattu.
Senjälkeen kului useita vuosituhansia, joiden kuluessa ihmistyyppi
tuolla kirotulla taivaankappaleella muuttui yhä kovemmaksi ja
kaameammaksi. Se oli jatkuvaa koneiden aikakautta. Se palveli kultaa
ja antoi koneen palvella itseään. Kone oli nyt ihmisen orja. Se
korvasi entisen ihmisvoiman tehtaissa ja pelloilla, taloudessa ja
huvipaikoissa. Se käytti junat ja hoiti raiteiden vaihdokset, se möi
ja mittasi, se yhdisti puhelimet ja käytti sähkövoimat, se pesi ja
paikkasi ja ruokki, se järjesti tuulet ja sateet, se soti ja kosti.
Se teki kaiken ulkonaisen työn. Ihminen vain loi ja keksi ja — vihasi
toista ihmistä, kilpailijaansa. Julmat ja terävät aivot jyrisivät
ja kehräsivät kilpaa koneiden kanssa, ihmisten yhä suurenevissa
pääkopissa. Pian heillä ei enää ollut paljon muuta jäljellä kuin pää.
Koneiden korvatessa kaiken ruumiillisen voiman kutistuivat heidän
jäsenensä melkein olemattomiksi. He eivät tarvinneet niitä enää. He
ruokkivat itsensä ohuilla kemiallisilla ravintoyhdistelmillä, he
kylpivät erilaatuisissa säteissä. Heissä ei alkeellisesta ihmisestä
ollut jäljellä enää muuta kuin viha ja kateus toista kohtaan.
Silloin taas kuin ihmeen vuoksi syntyi heidän keskuuteensa oikea
ihminen, jossa ihmisrakkauden ja veljeyden henki nosti päätään,
ihminen, jolla oli sielu. Sydänsäälinsä pakottamana hän päätti lähteä
herättämään kuolleista poloisia ihmisveljiään.
»Te kurjat veljet», lausui hän, »avatkaa silmänne avoimiksi
näkemään, kuinka kauas ihmisyydestä olette etääntyneet! Ettekö
huomaa, että kone on vihollisenne. _Te_ luulette, että te olette
tehneet sen käskyläiseksenne, mutta se onkin vallannut teidät. Se on
surkastuttanut kätenne ja jalkanne, se on kutistanut teidän sydämenne
nakuttavaksi helvetinkoneeksi, se on kovettanut aivonne. Sen sijaan
että ne synnyttäisivät suuria, hedelmällisiä ajatuksia, ne kehräävät
loppumatonta pahojen tekojen kerää... Hävittäkää koneet ja tehkää
itsestänne taas ihmisiä!...»
Mutta herättäjän sanat eivät tunkeneet yhteenkään sieluun, sillä
ihmisillä ei ollut enää sielua. Häntä kuunneltiin ja katseltiin kuin
mielipuolta.
»Katsokaa tuota atavistista ihmistä, joka kävelee omin jaloin kuin
eläin eikä ymmärrä käyttää konetta!» naurettiin.
»Hän tahtoisi meidätkin palaamaan entiseen eläimelliseen luonnontilaan,
meidät, jotka olemme jo luonnon herrat! Miten tylsämielistä!»
»Hän kuuluu siihen samaan koneidenhävittäjärotuun, joka muinoin, kuten
historiamme kertoo, sai aikaan tuon suuren onnettomuuden!»
»Nähkää, miten pieni pääkin hänellä on! Hän on vaarallinen mielipuoli!»
huudettiin.
»Ihmiskunnan tulevaisuuden nimessä, hänen on kuoltava!» päätettiin.
»Kuolema koneiden, edistyksen ja onnen viholliselle!» oli kaikkien
yhteinen tuomio.
Näin kuoli herättäjä saamatta yhtään ihmistä herätetyksi.
Hänen jälkeensä muuttuivat asiat vain pahenimiksi. Ruvettiin yleisesti
vainoamaan kaikkia pienipäisiä. Syntyi suuripäisten ja pienipäisten
vihollisleirit, jotka kumpikin pinnistivät älynsä äärimmilleen
keksiäkseen uusia tapoja vahingoittaakseen toisiaan ja varjellakseen
itseään. Tuhoamisen taito kehittyi äkkiä huimaavaan korkeuteen. Lopulta
oli koko tuo avaruuspallo kuin suunnaton, joka kohdalta ladattu
torpedo. Se oli ladattu vihan ja hävityksen sähköllä. Oli nappuloita,
joita painamalla saattoi kietoa koko ilmakehän myrkylliseen, tappavaan
kaasuun. Oli nappuloita, joita painamalla saattoi räjähdyttää maan
sydämen halki. Ainoastaan itsekäs itsesäilytysvaisto esti noita
koneolentoja sitä tekemästä, sillä vaikk'ei heillä ollut mitään
veljeyshenkeä, oli avaruuspallon kohtalo heille kaikille pakostakin
yhteinen.
Yhä edelleen jatkui suuripäisten ja pienipäisten vimmattu kilpailu.
Suuripäiset kerskuivat suuremmillä aivoillaan ja älyllään ja
keksintöjensä etevämmyydellä, kunnes sitten erään pienipäisen
onnistui tehdä ennenkuulumaton keksintö: hän oppi muuttamaan ihmisen
näkymättömäksi.
Näkymättömät varastivat ja riistivät nyt näkyviltä heidän keksintönsä
ja varustuksensa ja ennen kaikkea sen, mitä nämä olentoparat eniten
himoitsivat ja palvoivat, kullan. Mutta sitten oppivat näkyvät tekemään
kultaa. Ja sitten...
Niin, sitten kerran vielä nosti ihmisrakkauden ja veljeyden henki
päätään tässä pahojen henkien asuinpaikassa. Tämä viimeinen ihminenkin
oli keksijä. Hän oli tutkinut elämän energian, elektronien ja atomien
värähtelyjä ja oppinut lukemaan ajatuksia, mittaamaan ja valokuvaamaan
aivojen radioaktiivisia säteilyjä johtolangoilla ja elektrodeilla.
Hänkin tahtoi pelastaa mitä vielä pelastettavissa oli noista omaan
tieto- ja taitorikkauteensa sortuneista olioista. Mutta ensin hän
tahtoi ideografiallaan kokeilla, missä päin olisi hedelmällisin maaperä
niille siemenille, joita hän aikoi kylvää. Hänen kokeensa antoivat
tuloksiksi pelkkiä kauhistuttavia patografeja: kuvia murhan, kateuden,
koston, vihan, varkauden, julmuuden aiheista. Kaikki olivat pelkkiä
pahantekijäkoneiston rattaita ja vauhtipyöriä. Maailmassa eli enää
ainoastaan kone; ihminen oli kuollut sukupuuttoon.
Silloin tämä viimeinen yksinäinen ihminen, jolla vielä oli sydän
ja jonka sydämeen ihmisrakkaus oli syttynyt, tunsi mittaamattoman
epätoivon vallassa, ettei tämä taivaankappale ollut täyttänyt
tarkoitustaan ja että sen sanomattomasta, rajattomasta kauhunäytelmästä
oli tehtävä loppu. Ja tehden itsensä näkymättömäksi hänen onnistui
painaa sitä nappia, joka oli muuttava koko avaruuspallon tuhaksi.
Se räjähti rikki, upposi avaruuteen, ja sen pirstaleet putoilivat
meteoreina muihin tähtiin.
Eniten putoili niitä maapallolle, Atlantis-nimiseen maahan.
Kansa, joka siinä asui, nimitti noita äärettömän älyn ja äärettömän
pahuuden magnetisoimia kiviä viisaudenkiviksi. Sillä jokainen, joka
löysi sellaisen, sai voiman tehdä kultaa, mutta samalla varoittavan
aavistuksen siitä kurjuudesta, mikä kullan mukana seurasi silloin, kun
ihmiseltä puuttui lähimmäisenrakkaus.
Viisauden kivien vihkimät perustivat senvuoksi keskenään salaisen
veljeskunnan, jonka tarkoituksena oli tehdä hyvää muille ja valmistaa
ihmisiä ottamaan vastaan kultakautta, niin ettei se muuttuisi
kiroukseksi.
Mutta kirous tuli kuitenkin. Viisasten kiven salaisuus ei nähtävästi
säilynyt. Maa joutui kullanhimon, ylellisen hekuman ja hävitysvietin
uhriksi ja upposi syvyyteen sekin, kuten oli uponnut sen etäinen
sisarmaa avaruudessa.
Ihmisen aika ei ollut vielä tullut. Ihminen oli keksinyt kaiken muun,
vaan ei itseään eikä omaa tarkoitustaan...
<tb>
Vanha Ammurabi vaikeni.
Mutta kuullessaan Atlantiin nimen olivat Bill Royn uneliaat silmät
äkkiä taas elostuneet. Hän lisäsi vilkkaasti:
— Juuri Atlantiin tarinasta ja viisasten kivestä kerrotaan muinaisen
Egyptin pappien jotakin tienneen...
— Jos ovat tienneet, on se pysynyt heidän salaisuutenaan, vastasi
vanhus. — Ja viisasten kiven tulee pysyäkin salaisuutena, jotta meiltä
välttyisi Atlantiin kohtalo...
Ammurabi huokasi syvään. Sitten hän virkkoi kuin itsekseen:
— Kullanhimossaan, koneittensa kuolettavassa jyrinässä ja
tuhoamisvaistossaan tämä maailma jo arveluttavasti muistuttaa tuota
kaukaista ja kadonnutta avaruuspalloa...
Nuorukainen naurahti.
— Muistuttaa, niinkö sinä sanot! Lapsekas vanhus, luuletko sinä minun
hetkeäkään uskoneen noita sinun avaruuspallotarinoitasi. Mitäpä sinä
kaukaisista taivaankappaleista tietäisit! Uponnut maailmasi oli satua
ja vain sikäli tosi, että kaikki sadut ovat vain uponneen maailman
pulpahtelevia kuplasia. Ja ruma totuus, joka uppoaa, muuttuu jälleen
kauniiksi saduksi. Se on kruunu tai kahle, jota ei kenenkään ole nähty
todellisuudessa kantavan, ja rakas niille, joille tosiolevainen on
vieras. — Te viisausoppineet olette juuri sellaisia. Ette koskaan voi
sanoa asiaa niinkuin se on, aina pitää teillä olla vertauskuvalliset
profeteeraukset huulillanne. Mutta kyllä minä hyvin ymmärsin, mihin
tarullasi tähtäsit: tarkoitit tätä meidän omaa piskuista palloa
parkaamme, tahdoit sanoa, että se ehkä on uppoava maailma...
— Sinäpä sen sanoit. Mutta toivokaamme, ettemme ole uppoava maailma,
että ihminen keksii ihmisyytensä, ennenkuin se ehtii hävittää itsensä
sukupuuttoon.
Ja Bill Royn puoleen kääntyen hän jatkoi:
— Poikani, sydämeni mielistyi sinuun heti ensi hetkestä. Näin, että
tiedon ja taidon hengen rinnalla sinussa asui myös ihmisrakkauden ja
veljeyden henki...
— Senpätähden, keskeytti vanhuksen nuori kemisti, — jos omistat tuon
salaisuuden, voit huoleti uskoa sen minulle. Minä rukoilen sinua, tee
se!
— Miksi, sinä poikani, tahdot tehdä sellaista kultaa, joka kasvaa
korkoa kilvan pahan kanssa? Miksi et tahdo tehdä sitä kultaa, joka
kirkastaa sydämet ja kantaa hyvien tekojen hedelmiä? Sitten vasta olet
oikea kullantekijä. Kaikki muut keksinnöt ovat pieniä niiden rinnalla,
joita ihmisrakkauden ja veljeyden henki teettää. Se on ainoa rakentava
avain, joka kerran avaa meille portit kulta-aikaan, joka ei enää katoa.
Ammurabin valkohapsinen pää vaipui hiljalleen olkaa vasten. Nuorukainen
tarttui hänen käteensä. Se retkahti velttona alas.
Ammurabi oli kuollut.
Kummallisen tunnelman vallassa seisoi Bill Roy tuon satavuotiaan
salatieteilijän tomumajan vierellä, josta viisauden henki oli eronnut.
Miksi pitikin Ammurabin sammua juuri nyt, kun hän oli matkustanut
halki maailman houkutellakseen esiin noilta muinaisen Egyptin pappien
viimeisen jälkeläisen erakkohuulilta totuuden viisasten kivestä.
Nyt oli hän vienyt sen salaisuuden kanssaan iäksi hautaan.