Kaukana Itämailla asui muinoin köyhä köydenpunoja nimeltä Kefim.
Enemmän kuin köyhyys painoi häntä kumminkin suru siitä, ettei hänellä
ollut yhtään lasta, josta olisi tullut hänen vanhuudenpäiviensä turva.
Suuri oli senvuoksi hänen ilonsa, kun hänelle vihdoin syntyi poika. Ja
niin köyhä kuin hän olikin, kutsui hän riemuissaan kaikki tuttavansa
jopa tuntemattomatkin ristiäispitoihin.
Tällöin tuli häneen majaansa myös mies, jota kansa nimitti Tabuksi eli
Taivaanpojaksi, koska hän puhui Jumalan suulla ja hänelle oli annettu
voima tehdä ihmeitä ja tietää salattuja asioita.
— Sinä olet aina ollut hurskas mies ja olet tänään kestinnyt minua kuin
ystävää, sanoi Tabu Kefimille, — siksi tahdon minä myös puolestani
tarjota sinulle vastalahjan. Toivo kolmea asiaa pojallesi, ja toivosi
on täyttyvä!
Kefim vastasi:
— Minä olen elämänikäni ollut köyhä, oppimaton ja halveksittu ja
tiedän, että se on kovaa. Toivoisin siis pojalleni rikkautta, älyä ja
valtaa, että hän menestyisi elämässä.
Tabu pudisti päätään.
— Parempi olisi ollut, sanoi hän, — jos olisit toivotellut pojallesi
nöyryyttä, hyvyyttä ja oikeamielisyyttä, sillä ilman niitä on
loistavinkin menestys kirouksen kylvöä ihmisen tiellä.
Aika kului.
Kefimin poika, jonka nimi oli Patmes, kasvoi ja varttui. Hänestä tuli
älykkäin ja kaunein poika, mitä milloinkaan oli nähty, mutta hänen
sydämensä oli kova kuin kivi; hän ei tuntenut myötätuntoa ketään
kohtaan eikä rakastanut ketään muuta kuin itseään.
Jo lapsena hän huvikseen repi siivet kärpäsiltä ja pisteli eläviä
perhosia neuloihin. Ja mieheksi tultuaan oli hänen suurin ilonsa
pyydystää ja vangita loukkuun ihmisiä ja kiduttaa heidät hengiltä.
Hän alkoi harjoittaa kauppaa ja keinotella, ensin varastetulla
tavaralla, sitten ryöstö- ja kiristysomaisuudella ja vihdoin ihmisten
sieluilla. Hän vetosi ihmisten heikkouksiin ja langetti heikot
paheellisiksi. Sitten vetosi hän paheisiin ja saarsi onnettomat heidän
omien himojensa verkkoon. Hän perusti pelisaleja ja juomatupia, joissa
he kadottivat omaisuutensa ja hukkasivat elämänsä. Kaikki raha virtasi
Patmeksen kukkaroon, kaikki alistuivat vähitellen hänen orjikseen.
Ihmiset vihasivat häntä, mutta palvelivat häntä kuitenkin. Patmes oli
kuin jättiläissuuri mustekala, joka imi tyhjiin jokaisen, joka lähelle
sattui, ja jonka lonkeroista ei kukaan voinut vapautua.
Mutta vanha Kefim huokaili:
— Parempi olisi ollut, ettei minulla olisi poikaa ollutkaan, tai
sitten, että hän olisi ollut köyhä ja oppimaton, kuin että hän on
tullut maailmaan ja oppinut tekemään pahaa. Ennen me köyhät olimme
kaikessa halpuudessamme kuitenkin ihmisiä. Nyt, kun Patmes hallitsee,
me olemme orjia, eläimiäkin kurjempia!
Ja vanha Kefim kuoli kurjuuteen, mutta enemmän vielä sydämen suruun.
Silloin eräänä päivänä ilmestyi Tabu Taivaanpoika Patmeksen eteen.
— Tiedätkö, Patmes, kysyi hän, — että sinä olet surmannut sen, jota
sinun on kiittäminen elämästäsi?
— Hohoo, nauroi Patmes, — elämästäni saan kiittää ainoastaan itseäni.
Syntymässä sain vain hengen, halvan kuin koira, mutta elämäni olen
tehnyt itse, omalla älylläni ja voimallani. Iloa ja yltäkylläisyyttä
olen luonut ympärilleni.
— Iloa itsellesi, surua muille, yltäkylläisyyttä itsellesi, kurjuutta
ja nälkäkuolemaa muille. Koko onnesi on varkautta, muilta väkivallalla
tai viekkaudella ryöstettyä.
— Minä olen kauppamies ja olen menestynyt, siinä kaikki, hymyili Patmes
sivellen tyytyväisenä pujopartaansa.
— Kadotuksen kauppias sinä olet, pahana tekijä, joka pahennat ihmisten
elämän...
— Olen todellisuuden mies ja otan elämän sellaisena kuin se on.
Tiedätkö, mikä on onnistumiseni salaisuus: se juuri, että edellytän
kaikista pahaa, enkä siis koskaan pety. Minä tunnen ihmisen: ei ole
ainoatakaan, jota ei rahalla voisi ostaa ja joka ei himoaisi rahaa
rypeäkseen kuin eläin...
— Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, lausui Tabu. — On suuri rikos
särkeä Jumalan kuva ihmisen sielussa. Sinä olet tehnyt matkan vaikeaksi
ja pitkäksi Jumalan luo, jonne kuitenkin jokaisen täytyy vaeltaa.
— Ala sitten jo painella sinne kiireimmän kyytiä! huusi Patmes
kärsimättömänä, potkaisten Tabun alas kivisiä portaita.
— Minä tarkoitan vain parastasi, sanoi Tabu hiljaisesti. — Patmes,
kummipoikani, ojenna minulle kätesi, että pääsen pystyyn.
Patmes sivalsi Tabua ruoskallaan.
— Siinä on sinulle kädenojennus, sinä hävytön kulkuri, tekopyhä
jaarittelija! Sellaista ihmistä ei ole syntynytkään, joka toisen
parasta ajattelisi!
Tabu Taivaanpoika nousi ja kohotti ihmeitätekevän sauvansa.
— Se, joka on kadottanut uskon hyvyyteen, hän on kadottanut kaiken!
jyrisi hänen äänensä. — Saat aloittaa siis vaelluksesi alusta.
Kirouksen ja alennuksen tietä, hyljeksittynä ja potkittuna täytyy sinun
vaeltaa siihen asti, kunnes löydät sellaisen ihmisen, joka omasta
vapaasta tahdostaan tarjoaa sinulle sen kädenojennuksen, minkä minulta
äsken kielsit. Ainoastaan elävä hyvyys voi sinut vapahtaa. Siihen asti
saat olla kaiken hyvyyden kerjäläinen...
Tabu hävisi.
Ja samassa oli Patmes muuttunut vanhaksi ja rumaksi, kammottavan
näköiseksi nilkuksi kerjäläiseksi, jonka hänen omat palvelijansa, häntä
tuntematta, kivittivät ulos linnan portista.
Pitkiä vuosia vaelsi Patmes kaupungista kaupunkiin, ovelta ovelle.
Turhaan ojenteli hän avutonta kättään ihmisille. Kukaan ei siihen
koskenut. Kaikki pelkäsivät ja epäilivät tuota hirveän näköistä
ukonkänttyrää. Sillä kaikki se pahuus, ilkeys, rikollisuus, petos
ja julmuus, jonka hän entisen elämänsä aikana oli kätkenyt kauniin
ulkokuoren naamion alle, paistoi nyt räikeänä esiin joka piirteestä.
Hänen ruumiinsa vaelsi nyt valepuvussa, mutta hänen entinen sielunsa
oli riisuttu pöyristyttävän alastomaksi. Turhaan koetti hän
polttavalla katumuksella ja itsesyytöksillä, kauniilla ajatuksilla ja
hyvillä töillä pestä puhtaaksi tuota poistyöntävän rikoksen leimaa
kasvoiltaan. Turhaan odotti hän elävää hyvyyttä niiltä, jotka hän itse
oli kovettanut pahoiksi. Ihmiset hänen ympärillään olivat muuttuneet
sellaisiksi, joksi hän heidät ennen oli kuvitellut.
Hyvyyttä ei ollut missään, ja kuitenkaan ei Patmes voinut lakata siihen
uskomasta ja sitä etsimästä, koska se oli hänen vapahduksensa ainoa
avain.
Niinpä hän tällä toivioretkellään eräänä iltana nihkiväsyneenä saapui
komean linnan portille vaipuen puolitajuttomana kivipaadelle sen eteen.
Tulipa siihen samalla puutarhan käytävää pitkin nuori tyttö, joka
talutti valkeaa vuohta nuorasta. Hänen silmänsä olivat lempeät kuin
iltatähden. Horroksissaankin tunsi kurja kulkija niiden hyväätekevän
loisteen. Rukoilevasti kohotti hän kätensä.
Tyttönen riensi nopeasti kerjäläisen luo ja ojensi kätensä
auttaakseen... Mutta nähdessään Patmeksen kamalat piirteet parahti hän
kauhusta ja vetäytyi pois.
Patmes lyyhistyi maata vasten, ja syvä nyyhkytys pääsi hänen rinnastaan.
Silloin tyttö tuli murheelliseksi ja lähestyi häntä arasti.
— Kuka sinä olet ja miksi sinä itket? kysyi hän.
— Olen Patmes Pahantekijä, kirottu ihminen, joka ei löydä vapahdusta.
Itken entisen elämäni rikoksia, jotka ovat niin suuret, ettei yksikään
ihminen uskalla ojentaa minulle kättään, et sinäkään... En pyydäkään
sitä... En ansaitse sitä. Yhtä vain anon: viivy vielä pieni tuokio!
Anna silmiesi lämmön hetkinen levätä ylläni! Ne ovat ensimmäiset hyvät
silmät, mitkä elämässäni olen nähnyt. Katseesi vuodattaa balsamia
haavoihini!... Mikä lieneekään nimesi?...
— Olen Taisa, tarhurin tytär, vastasi tyttö. — Mutta hyvä minä en ole,
koska murhetutin sinuakin ynseydelläni. Voi minua, kuinka saatoinkin
olla niin paha sinulle, joka olet noin onneton! Enhän minä pelkää
sinua, Patmes, en ollenkaan...
Ja voittaen vastenmielisyytensä alkoi Taisa hiljaa silitellä Patmeksen
harvaa, takkuista tukkaa, suurien, kirkkaiden säälin kyynelten
vieriessä hänen silmistään.
Ja katso! Jokainen kyynel, joka Taisan silmistä putosi Patmeksen
päälaelle, huuhtoi pois jonkin ruman piirteen hänen kasvoistaan...
Kuu kohosi leppoisana metsän takaa kirkastaen seudun.
— Sinä murrat minut hyvyydelläsi, Taisa, huokasi Patmes. — En kestä
sitä. Sinä olet nuori ja kaunis, minä vanha ja ruma, sinä puhdas ja
vapaa, minä elinkautinen vanki! Älä koske minuun! Saastutat itsesi,
lapsi! Mene pois, mene pois! Jumalan tähden pakene minua!
— Mutta sinähän olet nuori ja kaunis! huudahti Taisa. — Miten illan
usva äsken hämärsikään silmäni peikkoja näkemään!
Ja todellakin, niin oli asia.
Patmes seisoi Taisan edessä jälleen entisensä kaltaisena. Ja linnan,
jonka portilla hän seisoi, tunsi hän omakseen. Loihdun kärki oli
taittunut. Ja kaikki, mikä oli takana, oli vain kuin paha uni.
— Astu linnaasi, Taisa, se on sinun, sanoi Patmes. — Sillä talolla oli
ennen huono haltia. Olkoon sillä tästä lähin hyvä haltiatar. Minun
tieni vie jälleen maantielle. Minun täytyy maksaa velkataakkaani
ihmisille, rientää parantamaan niitä, joita ennen olen pahentanut.
Näin tuli Patmeksestakin »Taivaanpoika». Ja hänen elämänsä oli nyt niin
täynnä hyvyyttä ja uhrautuvaa rakkautta, että kansa tarinoitsi hänestä,
ettei hän ollutkaan ihminen, vaan Jumala, joka oli muuttunut ihmiseksi
tehdäkseen ihmiset jumalankaltaisiksi.
Mutta Patmeksen linnan portilla seisoi nuori Taisa vuodesta vuoteen
odottamassa, varmana siitä, että kerran oli tuleva aika, jolloin vielä
hänkin oli saava osansa jalon Patmeksen rakkaudesta.