Suoperän Jussin Marja oli kalpea ja hentoinen tyttö ja monessa
suhteessa onneton.
Jos hän täysin olisi ymmärtänyt onnettomuutensa mitan, s.o. jos hänen
nuoressa elämässään olisi ollut tilaa vertauskohdille, olisi hän
osannut selittää, että hänkin tavallaan oli sosiaalisen kurjuuden uhri,
suurkaupungin köyhälistö-ahdingon riutuva, kitukasvuinen vesa, jonka
elinjuuret turhaan kaipasivat rakkautta ja iloa, aurinkoa ja ilmaa ja
— ravintoa. Mutta hän ei ollut koskaan nähnyt muuta kuin tämän saman
kostean, lika- ja rihkamatäyteisen takapihan ilottomine muureineen,
tämän saman kolkon, vieraiden ihmisten kansoittaman kamarin, joka oli
kuin hollitupa aina vaihtelevine, tilapäisine asukkaineen, jossa joka
neliömetri lattiasta oli vuokrattu, jossa maattiin öin ja päivin,
synnyttiin ja kuoltiin, sairastettiin ja voihkittiin, riideltiin ja
räiskittiin, joka oli täynnä tupakan ja viinan katkua, ruoan käryä,
ryvettyneistä työmiehistä ja kuivuvista pikkulasten vaatteista uhoavaa
ellottavaa, untunutta löyhkää.
Täällä asui hän isänsä kanssa erään nurkan vuokralaisena, ihmisten
jaloissa, kaikkien tiellä ja töykkimänä, värjötellen risaisena ja
viluisena kuin pieni, arka, siipirikko linnunpoikanen häkissä, jossa
hän koetti ottaa niin vähän tilaa kuin mahdollista.
Tosin muisti Marja himmeästi, että joskus, kauan sitten, häntä oli
ympäröinyt lempeämpi, lämpöisempi ja puhtaampi ilmakehä, että joskus
hellät silmät olivat illoin kumartuneet hänen ylitseen ja pehmeä käsi
hivellyt hiljaa hänen kutrejaan. Mutta se oli kuin unennäköä. Marja oli
ollut niin pieni äidin kuollessa. Äidin kera oli hävinnyt koti ja sen
sijaan tullut tällainen vieras nurkka, joka sekin joka hetki nyttemmin
uhkasi nostaa katon pois heidän päänsä päältä, kun isältä yhä useammin
ja useammin uupuivat vuokrarahat.
Sillä Suoperän Jussi joi. Ja se oli ainakin sellainen onnettomuus,
jonka Marja ymmärsi, jonka tuskan hän tajusi, aavisti koko herkän,
varhaisvanhan pikku olentonsa joka hermolla. Se oli kuin kaamea
painajainen, joka varjosti hänen sieluaan yötä ja päivää. Se oli kuin
levoton luonnonvoima, joka paiskeli häntä hetkittäisen autuuden ja
pohjattoman epätoivon välillä, riippuen siitä mielentilasta, missä
isä kulloinkin oli ja millä tavoin hän suhtautui tyttäreensä. Väliin
oli hän kyynelherkkä ja puhelias, väliin kummallisen tylsä ja ynseä,
aivan kuin sieluton automaatti, kuin uppo-outo, kuin luontokappale,
joka levitti ympärilleen selittämätöntä turvattomuuden tuntoa. Kaunis
ja ruma, hyvä ja paha oli isä Marjan mielestä, mutta aina sentään yhtä
rakas, ah, niin äärettömän rakas...
Oli aaton aatto ennen joulua. Isä oli ollut kauan poissa, ja Marja
tiesi kokemuksesta, miten tällaiset retket päättyivät. Hän painoi
nenänsä tiukasti kylmään, kosteaan ruutuun ja tirkisteli lasittunein,
suur-avoimin silmin lumisohjoiseen pihaan. Hän seisoi ja seisoi ja
odotti ja odotti, kunnes jokin kova kädenliike heitti hänet nurkkaan
vuoteelle, johon hän vihdoin nukkui itkuunsa.
Silloin Marja näki ihmeellisen näyn. Hänen eteensä ilmestyi haltiatar —
haltiattaret ilmestyvät nähkääs ainoastaan pikkutytöille ja niistäkin
ainoastaan harvoille — joka sanoi hänelle:
»Minä olen nähnyt sinun murheesi ja tahdon auttaa sinua. Sentähden
annan sinulle nämä kolme taikayrttiä. Ne sinun tulee antaa isällesi
yksi kerrallaan, kolmena iltana perättäin. Pyydä häntä vetämään
sieraimiinsa niiden tuoksua ja kertomaan sinulle, mitä ne haastavat
hänelle. Minä puhun isällesi niiden tuoksussa ja autan sinua.»
Ihmeekseen löysikin Marja seuraavana aamuna kädestään kolme kukkaa,
jollaisia hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, ja toivoa pamppailevin
sydämin odotti hän iltaa.
Suoperän Jussi oli koko jouluaaton alakuloinen ja raskasmielinen.
Kun ilta alkoi lähestyä ja joulupukki alkoi pukea turkkia ylleen
muistaakseen kilttejä lapsia, otti Jussi Marjan polvelleen ja virkkoi
vavahtelevalla äänellä:
— Sinun luoksesi, lapsirukkani, ei joulupukki tule, vaikka oletkin hyvä
lapsi, mutta sinulla on huono isä... Kaikki rahani olen menettänyt...
— Minä haluaisinkin sellaisen joululahjan, joka ei maksa mitään, sanoi
Marja, — vain lupauksen.
— Jonka voin antaa, mutta jota en jaksa täyttää, yhtä vähän kuin
ennenkään, huokasi Jussi.
— Sinä voit sen tehdä! huudahti Marja.
— Lupaa minulle ainoastaan viettää kolme iltaa yhdessä minun kanssani,
vain kolme, tämän jouluajan...
— No sen voin toki luvata sinulle, rakas lapsi, vakuutti Jussi.
— Se on paras joululahja, minkä voin saada, virkkoi Marja iloisesti.
— Mitä me köyhät ihmiset voimme antaa toisillemme muuta kuin itsemme
ja rakkautemme! Minullakaan ei ole sinulle muuta kuin tällainen pieni
kukka.
Ja Marja ojensi haltiattaren yrtin isälleen.
Suoperän Jussi otti käteensä hennon kukan, joka tuskin pysyi hänen
isoissa, epävarmoissa hyppysissään.
— Tunnustapas, kuinka hyvälle se tuoksuu, kehoitti Marja.
— Mitä ihmettä, tämähän on vanamo, minun kotiseutuni varpu, sanoi Jussi.
— Mikä se on, isä?
— Etkö, lapseni, todellakaan tunne sitä? Niin, mistäpä sinä tuntisit!
Kauan, kauan on siitä, kun minäkin sen näin.
— Se kasvoi sinun kotonasi, ikkunalla, niinkö?
— Ei, vaan suuressa metsässä, korkeiden havuholvien alla.
— Kuinka sinä sen sieltä suuresta metsästä keksit, kun se on noin pieni?
— Niitä on siellä paljon, satoja, miljoonia niitä on. Ne peittävät
lehtiseppelnauhoillaan ja tuoksuvilla tähdillään kivet ja mättäät ja
kannot... kuin kaunis matto...
— Metsä on siis hyvin suuri, isä? Onko se niin suuri kuin kaupungin
suurin puisto?
— Suurempi, suurempi, lapseni. Siellä on puu puun vieressä, korpea
kohisevaa loppumattomiin, niin korkeaa, ettei latvoja erota... Ja
kaukaa kuuluu karjankellot ja ylt'ympäriltä lukemattomien lintujen
viserrys... Ja tuuheahäntäiset oravat hyppelevät oksalta oksalle ja
maassa pitkäkorvaiset pupujussit, ja metsot ja teeret pyrähtelevät
lentoon lepikosta ja...
Jussi pysähdytti sanatulvansa ja huokasi syvään.
— Miten kaunista, isä! Kerro vielä, pyysi lapsi. — Oliko sinun kotisi
todella sellainen, niin ihana?
— Niin, sellainen oli minun kotiseutuni, sanoi Jussi hiljaa. —
Se muistuttaa minua elämäni onnellisimmista päivistä, jolloin
paimenpoikana Suoperän torpan lehmiä huhuilin, pajupillillä soittelin
ja tuohitorvella töröttelin...
— Ja nyt, miksi emme ole siellä? Minäkin tahtoisin pajupillillä
soitella! Miksi olemme täällä?
— Miksi, miksi? Sitä olen minäkin monesti itseltäni kysynyt. Ihminen on
nuorena levoton. Olin nuorin poika, ja torppa tuntui ahtaalle.
— Ahtaalle? Vaikka oli sellainen summaton metsä juoksennella,
kummasteli Marja. — Täällä on vain tällainen nurkka ja kapea piha. Minä
en olisi sellaisesta paratiisista lähtenyt pois, en vaikka mikä, vaikka
olisi ajettu. Olisin lymynnyt siihen suureen metsään, jossa sinäkin
olit niin onnellinen...
Jussi silitteli tyttärensä päätä.
— Sinä et sitä asiaa ymmärrä, lapsi. On monta seikkaa, joille oppii
panemaan arvoa vasta kun ne kadottaa, sanoi hän kuin itsekseen.
Näin haastelivat isä ja tytär kauan aikaa. Kummallinen silta alkoi
rakentua heidän välilleen, ja Jussista tuntui melkein siltä, kuin
ei hän olisikaan puhunut lapsen kanssa, vaan täysikasvuisen naisen,
niin, aivan kuin Selma-vainajansa kanssa, kuin olisi hän löytänyt
sydänsalaisuuksilleen vihdoinkin ystävän.
Ja yöllä uneksivat Jussi ja Marja molemmat suurista humisevista
metsistä ja pienestä vanamonkukasta.
Aamulla oli Suoperän Jussi omituisen kärtyisä, ja sitä tyytymätöntä
oloa jatkui pitkin päivää. — Kaikki vaivasi häntä.
— Miksi täällä on niin tukala ilma, murisi hän, — tämähän ei ole enää
ilmaa ollenkaan, vaan ikivanhaa, ulos- ja sisäänhengitettyä haisua!
— Itse taidat enimmin haista, vanha rankkitynnyri! tiuskattiin hänelle
vastaan.
Siihen ei Jussi vastannut mitään, alkoipahan vain asetella ylleen
ulosmennäkseen.
— Isä, muistutti Marja, — minä pidän kiinni lupauksestasi. Tänään se
toinen joululahja: ilta yhdessä minun kanssani.
— Tavallisesti ei joululahjoja anneta pitkin viikkoa, riittää aattona
annettu, mutta olkoon menneeksi, mutisi Jussi. — Lähdetään yhdessä ulos
tästä ilettävästä pesästä!
Isä ja tytär harhailivat kauan ilman päämaalia kaduilla, ja kun Marjaa
alkoi väsyttää, talutti Jussi häntä kädestä. Siitä oli kauan, kun hän
näin oli tehnyt. Ja tuo pieni kätönen, joka turvaa etsien värisi kuin
lämmin linnunpoikanen hänen suuressa kourassaan, vaikutti hänessä
oudon mielenliikutuksen. Näin oli hän ennen Selma-vainajansa kanssa
kävellyt. Hänkin oli välistä näin lapsellisen turvaa-anovasti pidellyt
kädestä kiinni, tuo pieni, hentoinen Selma, joka oikeastaan, kaikesta
hauraudestaan huolimatta, oli ollut hänen väkevyytensä ja turvansa.
Selman kuoleman jälkeen oli kaikki alkanut mennä alaspäin, aste
asteelta, tahdonvoima, työkyky, ansiot, elämänusko...
— Kuinka tätä talvea riittää, jupisi hän itsekseen, — kesällä on
helpompi toimeentulo.
— Puhutaan taas kesästä, virkkoi Marja.
— Mitä se puhumisesta paranee. Parempi kun ei muistele ja kuvittele
turhia.
Varovasti irroitti silloin Marja nuttunsa alta haltiattaren taikayrtin.
— Mikä kumma se sieraimiini rupesi äkkiä tuoksumaan aivan kuin
heinäniitulla astelisi? sanoi Jussi.
— Tämä se on, isä.
Ihmeissään katseli Jussi kukkaa.
— Mutta sehän on apila, ilmetty apila!
— Onko niitäkin siellä suuressa metsässä?
— Voi lapsiparka, kun et sitäkään tiedä! Apila kasvaa niityllä. Se on
ketojen makea manna, jonka voima antaa lehmille maidon ja hevosille
karvan, kiiltävän kuin silkki...
— Niitty! Onko sekin niin summattoman suuri, niin suuri kuin... kuin
tuo kenttä?
Marja osoitti toriaukeamaa heidän edessään.
— Suurempi, suurempi, lapseni. Se lainehtii kukkaa ja korkeata ruohoa
kuin merenselkä...
— Minkävärisiä kukkia?
— Kaikenvärisiä. Aikaiseen keväällä keltaisia, kruunupäisiä leiniköitä,
valkoisia villikuminanharkkoja, sitten heliseviä sinikelloja, nauravia
keltavalkoisia harakankukkia ja punaisia horsmia ja kaikenkirjavaa
apilasta... Niin, ja kun heinäväki heittäytyy ruokalomalle ruohikkoon,
surisee heidän ympärillään mettiäisten, perhosten, kaiken maailman
korentojen ja pörriäisten ja siivellisten mehiläisten miljoonaorkesteri
ja heinäsirkkojen sirritys... Niin, ja kun päivä laskee ja työ loppuu,
pannaan jossakin tyhjässä vajassa tai riihessä toimeen iloiset
talkoopolskat, ja viulu ja hanuri soi yli kimaltavan järven, kaukaisiin
kyliin...
— »Yli kimaltavan järven, kaukaisiin kyliin...» kertasi Marja
jännittyneesti. Kerro, kerro vielä!
— Ja tytöillä on posket punaiset kuin mansikat ja poikien jäsenissä on
tulta ja rautaa... Sinne olisi äitivainajasikin pitänyt päästä saamaan
punaa poskilleen....
— Miksi et vienyt häntä sinne, isä?
— Miksi, miksi? Siksi, että olin tyhmä. Luulin, ettei hänen heikko
terveytensä kestäisi maalaistyötä, että hänen käsivartensa eivät
jaksaisi nostaa vesisaavia ja heiluttaa kuokkaa ja viikatetta. Hän
oli kaupungin lapsi, mukavuuteen tottunut. Täällä oli kaasut, sähköt,
vesijohdot ja kraanat ja hanat jos jommoisetkin. Mukavuudet, hahaa!
Kuinka paljon epämukavuutta ne tuovatkaan tullessaan! Ne pumppuavat
likaista vettä, niukkaa valoa, tulta, joka ei lämmitä! Mutta voivatko
ne pumputa aurinkoa, voimaa, elämää sammuvaan vereen? Voivatko purnuta
leipää? Ei, eivät voi. Hengen ne vievät. Veivät Selmaltakin.
Pelästyneenä kuunteli Marja isänsä kiihkoisaa puhetta.
— Isä, kuiskasi hän, — lähdetään pois täältä, lähdetään sille niitylle,
jossa kasvaa niin paljon kauniita kukkia...
Jussi puristi lujasti Marjan kättä ja nosti hänet syliinsä. Ja niin
he vaelsivat enää sanaakaan puhumatta siihen loukkoon, jossa heitä
odottivat kaupunkilaiskortteerin »mukavuudet».
Seuraavana päivänä oli Suoperän Jussi kovin levoton. Aamusta
varhaisesta hän käveli yksin kaupungilla. Hänellä oli tarve olla yksin.
Kuitenkin tapasi hän sattumalta eräitä vanhoja ryyppykavereita, jotka
houkuttelivat häntä mukaansa yhteiseen ilonpitopaikkaan. Haluttomana
ja hermostuneena hän seurasi mukana. Mutta tuskin oli hän päässyt
kynnyksen toiselle puolen, kun jo jokin tuntematon voima kiersi hänet
ympäri.
— Sellaista rähjäämistä! ärähti hän.
— Häh, mikä sinun on? kysyivät toverit.
— En siedä tuota myrkyllistä hajua, se kääntää mieltä.
— Mistä asti on Suoperän Jussin nokka käynyt noin herraskaiseksi?
ivailivat muut. — Taidat olla päässyt vetävämpiin lemuihin!
— Niin olenkin, sanoi Jussi yksikantaan ja jätti seuran.
Hän muisti Marjan. Siellä se poloinen myrkyttyi ja kalpeni kuin Selma,
kuin hän itse, mutta vielä pahemmin, vielä varmemmin.
Juoksujalkaa kiiruhti hän kotiinsa ja sulki pikku tyttönsä syliinsä
kuin aarteen, jonka hän oli ollut kadottamaisillaan. Jumalan kiitos,
että oli vielä elossa. Mutta kuinka kauan?
Riemusta loistavin silmin katseli Marja isäänsä. Tällaisena ei hän
vielä koskaan ollut palannut tuosta pahasta kaupungista.
— Tulin tuomaan sinulle, lapsi, sen kolmannen joululahjan, josta oli
puhe, sanoi Jussi, — ja saat tästä lähtien tällaisia lahjoja vaikka
kuinka monta. Tämän illan ja kaikki muut illat tahdon tästälähin olla
sinun kanssasi!
— Vielä on minullakin sinulle yksi lahja, virkkoi Marja vetäen esiin
haltiattaren kolmannen yrtin. — Tiedätkö tällekin nimen?
— Se on suopursu, lapseni. Se on väkevin yrtti maailmassa,
koskemattoman korven ja rämeen ruusu, joka kutsuu väkeviä käsivarsia
palvelukseensa, maan käyttämättömän voiman villi kuningatar, joka
viittaa tietä valtakuntaansa. Se on kullankaivajien kukka, lapseni.
Sillä kun aika on täytetty, muuttuu suo kultaiseksi viljapelloksi,
keltaisiksi elokuhilaiksi, jotka elättävät ihmisenlapsia...
— Miten ihania satuja sinä osaat, isä, jokaisesta kukkasesta kertoa,
kuiskasi Marja. — Ja miten surullista, ettei minulla enää ole
ainoatakaan kukkaa... ja että sadut loppuvat...
— Sinä itse olet minun paras kukkaseni, sinä olet minun sydämeni vieno
vanamo, makeampi kuin niittyjen manna ja väkevämpi kuin suon väkevin
yrtti... Ei, satujen ei tarvitse loppua... Ja satujen — ei tarvitse
olla vain satua... Jos sinä tahdot, että lähdemme sinne, suurien
metsien ja niittujen ja soiden syliin, niin, me lähdemme. Se on nyt
sanottu.
Marja kalpeni. Hän painoi käsillään sydäntään. Aivan henki tahtoi
salpautua ylenpalttisesta mielenliikutuksesta.
— Ah, miten hyvä sinä olet, sai hän vain äännetyksi, ja suuret
kyynelkarpalot vierivät alas hänen laihoilta poskipäiltään.
— Paha minä olen ollut, mutta älä itke enää. Kaikki muuttuu nyt
hyväksi. Vanki minä olen ollut nämä vuodet. Oman seikkailuhaluni,
mukavuudentarpeeni vanki ja viinan orja. Sairas minä olen ollut täällä
ja juureton ilman kosketusta synnyinmultaan. Ja sydämetön olen minä
ollut vanhalle isäukolle ja siskolle, jotka siellä korvessa veljien
kuoltua ovat saaneet raataa yksin, ja sydämettömin sinua kohtaan, sinä
sydämeni kukkanen. Mutta älä itke enää! Kaikki muuttuu nyt... niin
totta kuin elän!
— Ilostahan minä vain itken, nyyhkytti Marja onnellisena.
Ja Jussi piti sanansa. Kaikki muuttui.
Sillä kun kevät tuli ja muuttolinnut palasivat, palasivat Suoperän
Jussikin ja Marja niiden kera salojen syliin, suuren luonnon armoille
parantumaan ja askartelemaan.
Ihmiset ihmettelivät ja sanoivat, että pikku Marja oli saanut tämän
äkkikääntymyksen aikaan. Mutta Marja itse tiesi, että hänen tästä
uudesta onnestaan oli kiittäminen haltiattaren taikayrttejä.