Oli kerran mies, joka luki itsensä papiksi — sen enempää sitä
asiaa ajattelematta. Tai jos hän jotakin ajatteli, oli se jotakin
siihen tapaan, että jonkin viheriäisen oksan päällehän sitä ihmisen
täytyy päästä asettumaan elääkseen. Sillä hän oli köyhä mies, jolla
oli kiire saada jalat oman ruokapöydän alle. Sen kummemmin ei hän
elämäntehtäväänsä pohtinut. Ei ehtinyt.
Hän suoritti tutkintonsa, saarnasi vaalisaarnansa, pääsi papiksi,
sai oman puustellin ja sen turvissa vaimon ja perheen. Mutta hän
oli edelleenkin köyhä mies, ja hänen täytyi edelleenkin puurtaa ja
ahertaa aamusta iltaan. Hän vihki ja hautasi, saarnasi ja hoiteli
kirkonkirjoja, peri saatavansa luonnossa ja muutti ne rahaksi,
kävi myllyllä ja möi jauhoja, oksasti omenapuita ja pani perunaa,
sanalla sanoen, täytti uutterasti velvollisuutensa eikä unohtanut
oikeuksiaankaan. Sen syvemmältä ei hän silti asiaa ajatellut. Ei
ehtinyt.
Aikaa myöten hänen ahkeruutensa kantoi hedelmää. Hän vaurastui, yleni
virassa, tuli kirkkoherraksi ja sai apulaisen, joka toimitti pitkän
viikon arkihommat ja hyvän joukon pyhäisiäkin.
Ja äkkiä hänelle tuli aikaa ajatella.
Se tuntui ensin oudolta ja peloittavalta. Hän horjahteli puoleen ja
toiseen kuin lapsi, joka opettelee kävelemään. Hänen täytyi pakostakin
turvautua toisten apuun, antautua johdettavaksi, ja niinpä hän alkoi
etsiä tukea ja tienviittoja kirjoista. Ja silloin muuttui ajatteleminen
hänelle yllättäväksi, mukaansa tempaavaksi hurmioksi.
Hän luki lukemasta päästyäänkin, ei teologiaa, ei hebreaa eikä
kreikkaa, joihin hänen opiskelunsa ennen oli supistunut, vaan kaikkea
muuta, kaikkea sitä, mitä hän säännöstellyn, työteliään nuoruutensa
aikana ei ollut ehtinyt.
Hänet valtasi tiedonhalu, joka oli kuin raivoisaa janoa ja nälkää.
Hän syventyi tutkimaan luontoa ja ihmistä ympärillään, kaikkeuden ja
elämän kehitystä ja avaruuspallojen syntyä kaikilta niiltä puolilta,
miltä niitä luonnonhistoria, geologia, tähtitiede, vertaileva anatomia,
biologia ja kemia kaikkine mullistavine uudenaikaisine keksintöineen
saattoivat valaista.
Ne avasivat hänelle kuin uuden maailman kansoittivat hänen
aivonsa kummallisilla jättiläismäisillä näyillä ja aavistuksilla
eteen- ja taaksepäin ajassa. Ne avarsivat hänelle tuntemattoman
totuuden äärettömyyden, joka hajoitti hänen pienen, kutistuneen
pappis-omantuntonsa tuhansiksi sirpaleiksi.
Hän ei ollut enää oma itsensä, eivätkä muutkaan tunteneet
häntä entiseksi, kotiväki ei varsinkaan. Hän oli käynyt niin
hajamieliseksikin, että aterioidessaan perheensä kanssa häneltä monesti
unohtui lusikka tai veitsi käteen ja ruoka jäi jäähtymään lautaselle,
hänen lainkaan kuulematta toisten huomautuksia tai kyselyjä. Ja
maantiellä hän saattoi jäädä seisomaan pitkäksi kotvaksi paikalleen
kuin patsas näkemättä ohikulkevia seurakuntalaisia ja tervehtimättä
heitä. Ja mikä kaikkein pahinta: hän ei enää kirkossa ollut varma
saarnoissaan, sanat lipsahtelivat hänen suustaan miten sattuivat. Hänen
omituinen unitilansa saattoi mennä niinkin pitkälle, että hän sekaantui
yksin Isämeidässä ja änkytti Herran siunausta lukiessaan. Tällöin hänen
katseensa harhaili avuttomana ympäri, aivan kuin olisi musta kaihi
hetkellisesti pimittänyt häneltä kaikki nuo tutut muisti? kuvat, joita
hän koko elämänikänsä oli viljellyt.
Seurakunta oudosteli kirkkoherraansa, joka näytti kadottaneen sanan
lahjan. Ja kirkko tyhjeni viikko viikolta ihan silmissä.
Kotona yritti vaimo salaa tuon tuostakin piilottaa ja hävittää noita
tuhoa tuottavia maallisia kirjoja, joiden syyksi hän pani miehensä
rasittumisen. Mutta silloin aina joutui kirkkoherra kuin ruman
hengen valtaan. Hän ärtyi tolkuttomasti, kimmasteli ja vimmasteli
kuin mieletön, ja sellaisen kohtauksen jälkeen paheni hänen tilansa
huomattavasti. Vaimon ei siis auttanut muuta kuin alistua kärsimään
pahaa, jota hän ei voinut auttaa. Se oli onnetonta elämää. Mies
istui yksin huoneessaan, ja vaimo vietti päivänsä hiljaisessa itkun
tuherruksessa.
Näin meni hyvän aikaa. Mutta sitten sattui sarja tapahtumia, jotka
yht'äkkiä saattoivat kirkkoherran nimen kaikkien suuhun.
Ensimmäinen sattui rippikoulussa. Kirkkoherra piti parhaillaan
kuulustelua maailman luomisesta. Hän teki sen koneellisesti. Eikä siinä
mitään ihmeteltävää ollut, sillä niin oli hän jo kauan suorittanut
virkatehtävänsä. Suu teki totuttua työtään, mutta siinä näin
kysellessään ja vastauksia kuunnellessaan oli hänen henkensä kaukana
raamatun tekstistä. Hän eli kyllä hengessä mukana saman, mutta omalla
tavallaan. Hän ajatteli kaikkea sitä ihmeellistä, mitä hän viime
aikoina oli lukenut valonsäteen siittävästä voimasta ja eläinrotujen
miljoonavuotisista polveutumisista. Hän oli näkevinään edessään
alkumaailman tulipallon, sen hehkuvista höyryistä syntyneet ensimmäiset
vedet ja ensimmäisen eliön pienessä jäähtyvässä vesipisarassa.
Edelleen: jättiläis-sauruksien temmellyksen, lajien raivoisan taistelun
olemassaolosta, vihdoin Neanderthalin karvaisen ihmisen ja sitten
katkeamattoman sarjan barbariaa ja kulttuuria, kulttuuria ja barbariaa,
jotka kaikki olivat tuntevinaan Jumalan ja erosivat toisistaan
jumaliensa kautta. Joka ajalla oli jumalansa ja joka jumalalla
aikansa. Mitä kaikkea olikaan ihminen tehnyt Jumalastaan! Tulijumalan
ja kivijumalan, vihan jumalan ja rakkauden jumalan, kostavan Jehovan
ja lempeän sijaisuhrin, inkvisitsionin ruumista silpovan jumalan ja
kirkolliskokousten kultakansiin kytketyn dogmijumalan, näkymättömän
jumalan ja näkyväisen jumalan, lastensatujen partasuu-ukkojumalan,
yhteisöjen ja järjestöjen kone- ja rahajumalan, joka polki yksilön,
mutta teetti ihmisellä tekoja, häntä itseään suurempia, tiedon ja
järjen jumalan, joka otti asunnon yksilön aivoissa ja sai hänet luomaan
yhä uusia ja uusia maailmoja, kuolemasta kuolemattomuutta... Tätä
kaikkea miettiessä kirkkoherran huulet äkkiä värähtivät, aivan kuin
jokin vieras voima olisi niitä liikuttanut, ja hän lausui harvaan ja
hartaasti, kuin itsekseen:
— Niin, lapset, niin se on, ihminen loi Jumalan omaksi kuvakseen,
omaksi kuvakseen hän sen loi...
Hän havahtui todellisuuteen kuullessaan rippikoululasten äänekkään
tirskumisen. Ja kummako tuo, kun pappi itse osasi läksynsä huonommin
kuin oppilaat!
Hän katsoi nuoreen seurakuntaansa omituisen tyhjin, hämmentynein
katsein. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut, mutta ei voinut ottaa sanojaan
takaisin. Sama vieras voima, joka äsken oli liikuttanut hänen huuliaan,
salpasi nyt hänen kurkkunsa. Ainoastaan vaivoin saattoi hän ääntää:
— Saatte mennä kotiin, lapset, tällä kertaa, olen sairas...
— Pappi on tullut vähän höperöksi, sanoivat rippikoululapset.
Sinä iltana oli kirkkoherra todellakin niin heikko ja levoton,
että hänen täytyi paneutua vuoteeseen tavallista aikaisemmin. Ja
kirkkoherran emäntä lähetti hädissään hakemaan erästä lähellä asuvaa
vanhaa mummoa, josta kerrottiin, että hänellä oli voima auttaa
ahdistettuja sieluja. Hän oli hoivannut kirkkoherraa tämän lapsena
ollessa, ja kerran oli kirkkoherra leikin päin nimittänyt häntä
rakkaaksi antimuorikseen. Siitä oli hän saanut antimuorin nimen, joksi
häntä yleensä sanottiin. Hän toimitti sekä papin että lääkärin virkaa
tai oikeastaan korjasi heidän jätteensä, sellaiset kurjat, jotka sekä
Jumala että ihmiset olivat parantumattomina hyljänneet. Mutta tällä
kertaa ei kirkkoherran emäntä arastellut antimuorin puoskari-mainetta.
Suuressa tuskassaan ei hän hävennyt turvautua antimuorin apuun.
— Mikä sinun on, poikani? kysyi antimuori kirkkoherralta.
— Minä pelkään, vastasi pappi vavisten.
— Mitä sinä pelkäät?
— Pelkään, että jouseni jänne katkeaa.
— Älä pelkää, se on Jumalan kädessä, poikani.
— Pelkään, että järkeni syöksyy tyhjyyteen.
— Älä pelkää, tyhjyyttä ei ole, kaikkialla on Jumala.
— Pelkään, että etsin Jumalaa sieltä, missä häntä ei ole.
— Älä pelkää. Joka etsii, se löytää.
»Se löytää...», kertasi kirkkoherra hiljaa. Näihin sanoihin hän
nukahti. Antimuorin olemuksen syvä rauha ja hänen äänestään
soinnahtava vankkumaton varmuus olivat tuokioksi tuudittaneet hänen
katkeamaisilleen jännitetyt, kipeät hermonsa rauhaan.
Mutta yöllä hän näki seuraavanlaisen unen:
Hän oli olevinaan kutsuttu lohduttamaan kuolevaa. Ja se kuoleva olikin
vanha antimuori. Hän alkoi puhua tälle Jumalan suuresta armosta
ja taivaasta ja enkeleistä... Mutta sitten alkoikin taas se outo
lennättää, eikä hän saanut enää sanojensa virmoista ratsuista kiinni.
Ne tulvivat hänen huuliltaan hurjasti ja vastustamattomasti kuin
nelistävät sotajoukot. Ne puhkoivat koko tähtitaivaan, sen miljaardit
auringot ja nebuloosat. Ne kuvailivat syttymistä ja sammumista, valon
lentämistä tähdestä tähteen, vielä sammuttuaankin, ja sielua, joka
siirtyy samoin kosmillisten aaltojen ikuisessa ajossa... Kun hän oli
lopettanut, kuuli hän antimuorin sanovan: »Poikani, kaikki sinä tiedät
auringon liitoista ja yhtymistä, mutta Jumalasta et tiedä mitäkään.»
Tähän ääneen, joka soi hänen korvissaan kuin tuomiopasuunan ääni,
hän heräsi eikä voinut sitten enää nukkua. Koneellisesti hän vain
toisti itselleen: »Jumalasta et tiedä mitäkään, Jumalasta et tiedä
mitäkään...» Seuraavana päivänä piti hänen vihkiä nuori pariskunta
kylässä. Hän oli raukea ja väsynyt ja pelkäsi jälleen itseään. Hän
tunsi olevansa kuin kaksoisolento ja elävänsä kaksoiselämää. Samalla
kuin hänen suunsa kertasi tuttuja sanoja raamatusta, kuiski se outo
hänen korvaansa tuntemattomia. Ja hän tiesi, että »se» hyökkäsi
hänen kimppuunsa aina juuri arimmalla hetkellä, silloin, kun hänen
piti esiintyä Herran palvelijana. Tämä tieto teki hänen pelkonsa ja
epävarmuutensa kaksinkertaiseksi.
Huojuvin askelin astui kirkkoherra sisälle häätaloon. Hänen
silmäteränsä olivat luonnottomasti laajentuneet ja hänen äänensä
epävakainen ja sammalteleva. Jäsenet eivät tahtoneet totella aivojen
määräyksiä. Hänen tervehdykseen ojentuva kätensä hapuili ja mittasi
väärin välimatkan.
Siellä täällä kuiskailtiin:
— Kirkkoherra on ottanut hyvän hiprakan!
— On sillä hatussa enemmän kuin pää kantaa!
— Kirkkoherra on ruvennut juomaan!
Tämä luulo vahvistui yhä, mitä pitemmälle vihkimistoimituksessa
tultiin. Ja kun päästiin kohtaan, jossa pappi tekee sulhaselle ja
morsiamelle tuon juhlallisen kysymyksen, hämääntyi hän lopullisesti.
Hän aloitti moneen kertaan kompastellen ja tavaillen: »Kolmiyhteisen...
yhden pyhän yhteisen... kaiken... Jumalan... Herran nimessä...»
Häätuvasta alkoi kuulua köhimistä, jalkojen tömistystä, supattelua,
naurun hihitystä.
Kirkkoherra oli valkoinen kuin vaate. Sitten hän vapisevin sormin
etsi lievetaskustaan esiin kirkkokäsikirjan, alkoi alusta ja luki
ilmeettömällä, tuskin ymmärrettävällä äänellä asiaan kuuluvat
sanat. Senjälkeen hän poistui heti häpäisevien pilkkasanojen ja
pahansuopaisten sutkausten ja siunailujen sadellessa hänen jälkeensä.
Sinä iltana ei häntä saatu paneutumaan vuoteeseen. Hän ei uskaltanut.
Hän istui vain pää käsien varassa pöytänsä ääressä. Hän pelkäsi unta
ja hän pelkäsi todellisuutta. Hän tunsi olevansa sisäisesti hajalla ja
murtunut. Hän ei ajatellut mitään, joskus vain hänen huulensa höpisivät
kuin jonkin kammottavan häpeän muistoa: »kolmiyhteisen... yhden pyhän
yhteisen...» Siihen hän kuitenkin lopulta nihkiuupuneena torkahti.
Taas näki hän unen:
Hän oli ajavinaan reellä yksin pilkkopimeässä metsässä synkkää talvista
tietä. Äkkiä kolme varjoa, joiden silmät paloivat kuin kekäleet,
salpasi häneltä tien. »Keitä te olette... mitä tahdotte... ja miksi
käytte kaikin kolmisin yhden kimppuun?» kysyi hän. Silloin rähähti
hänen päänsä päällä nauru kuin tuhannen harakan räkätys ja ääni huusi:
»Me tahdomme leipää, leipäpappi, elämän leipää! Me olemme yksi pyhä
yhteinen seurakunta. Mutta sinä itse olet kolme! Hahahaa! Päältäpäin
yksi, leuan alta kaksi, vatsavyöltä rasvainen rovasti!» Hän hypähti
kauhuissaan pystyyn, ja tuskan hiki valui virtanaan hänen päältään.
Kolmas päivä oli sunnuntai. Vaimonsa rukouksista ja kieltelyistä
huolimatta hän tahtoi pitää jumalanpalveluksen. Hänen täytyi se tehdä,
hän tunsi sen. Muuta keinoa ei ollut. Hän tahtoi painia Jaakopin
painin »sen» kanssa, vielä viimeisen kerran. Hän tahtoi näyttää, että
hän vielä kykenisi, ettei hän ollut vielä kokonaan lakannut olemasta
itsensä herra. Jos hän siitä taistelusta suoriutuisi voittajana, olisi
se hänen pelastuksensa. Jos ei, niin... Ei, sitä mahdollisuutta ei
saanut ajatella...
Mutta heti alttarille päästyään tunsi hän, että hänen voimansa alkoivat
pettää. Pelko sai taas hänessä vallan. Hän pelkäsi itseään ja muita,
Jumalaa ja Rienaajaa ja seurakuntaa, ja hänen sielunsa ja ruumiinsa
vapisivat kuin vilutaudissa. Hampaat löivät loukkua hänen suussaan,
ja hänen silmissään alkoi lennellä kuin pieniä kipunoita. Hän olisi
tahtonut suin päin syöksyä pakoon. Vain suurella ponnistuksella hän sai
tutisevat jalkansa naulatuksi alttarin jalustaan. Mutta ajatuksiaan hän
ei voinut naulata. Ne suhisivat kuin pyörremyrsky ympäri hänen päätään.
Ja hän kyseli koko ajan itseltään: »Miksi, miksi minä tässä seison?
Leikin vuoksiko, tavan vuoksiko, taikauskoisen itsepetoksen orjanako?
Ja muiden pettäjänäkö, levittämässä valoa, joka vie valon taakse?» Taas
välähtivät kipunat hänen silmissään alkaen hurjan karkelon erilaisten
ihmisuskomusten fetishien irvistelevänä kaleidoskooppina. Pyhien
tiikerien, oinaiden, Apishärkien ja manalan koirien ulvova parvi näytti
kiertävän karitsaa, hostiat ja rukousnauhat, shamaanin noitarummut,
paavilliset San-benitot risteineen, helvetintulineen ja piruineen
heilahtelivat villissä tanhussa neitsyt Maarian taivaansinisten
helmojen kanssa... »Tällaisia näkee», sanoi hän itselleen, »uskonsa
menettänyt pappi! Menettänytkö? Kuinka voi menettää sellaista, jota
ei ole koskaan omistanutkaan! Ei, vaan petkuttaja, rahakeinottelija,
leipäpappi, pahempi epäuskoista! Uskontunnustusta lukemassa...» Taas
sai se outo vallan hänestä. Se hypnotisoi hänet. Se nytkäytti hänen
huuliaan, se värväytti hänen kasvojaan, ensin irvistykseen, sitten...
Hyvä Jumala! Pappi nauroi! Nauraa hohotti...!
Kirkossa syntyi sopotusta, sitten hälinää ja liikettä, joka yltyi
sekavaksi kohinaksi, kun pappi lisäksi suurella äänellä huusi:
»Tunnustakaamme yhteinen kristillinen taikauskomme...»
Ihmiset siunailivat, tyrkkivät toisiaan. Kuului huudahduksia:
— Pahahenki puhuu hänen suunsa kautta!
— Hän on pirun riivaama!
— Hän häväisee kirkkoa!
— Hän herjaa Jumalaa!
— Ulos ruma henki Herran huoneesta!
Useimmat nousivat ja pakenivat ulos heittäen siihen paikkaan kirkon
ja sen perkeleen pauloihin langenneen palvelijan. Toiset istuivat pää
painuksissa ja rukoilivat palavasti, manatakseen pois kiusaajan.
Mutta pappi oli vaipunut polvilleen kivipermannolle ja itki niin, että
hartiat nytkähtelivät.
Tämän jälkeen tiesi koko pitäjä, että kirkkoherra oli kirottu. Hänestä
lähetettiin valitus piispalle ja hänet pidätettiin virantoimituksesta.
Kaikki karttoivat pappilaa kuin noidan kehää. Tiedettiinhän, että
kurja sielunpaimen oli tehnyt sen ainoan suuren synnin, jota ei Jumala
eivätkä ihmiset voi antaa anteeksi: synnin Pyhää Henkeä vastaan.
Sentähden painoikin Herran käsi raskaana koko pitäjää, niin kauan
kuin tuo kirottu vielä oli pappilassa. Kaikki merkit viittasivat
taivaan vihaan. Vilja, joka tähän asti oli antanut hyviä toiveita,
kuivui tähkäänsä. Hevoset loukkaantuivat sirpin teriin tai laukkasivat
pillastuneina itsensä piloille sivuuttaessaan papin asunnon. Karjaan
ilmestyi outoa tautia, ja lehmät ehtyivät. Monesta talosta kuoli
poikaesikoinen, ja vaimot synnyttivät vain tyttölapsia. Ja ennen niin
sopuisten naapurien kesken vallitsi riita ja kateus.
Tästä kaikesta he syyttivät kirottua kirkkoherraa. He osoittelivat
sormellaan papinemäntääkin, ja pojanviikarit heittelivät kivillä hänen
lapsiaan.
Kirkkoherran hento vaimo ei kestänyt tätä suurta surua ja häpeää. Hän
riutui ja kalpeni päivä päivältä ja eräänä aamuna löydettiin hänet
vainajana.
Kukaan ei rohjennut tai ei ilennyt tulla saattamaan poismennyttä hänen
viimeiseen leposijaansa. Virkaheitto pappi siinä vain asteli antimuorin
taluttamana yksin viimeiseen virantoimitukseensa...
Hän risti kätensä viimeiseen jumalanpalvelukseen, minkä hän elämässään
enää oli toimittava.
Värisevällä, sortuneella äänellä hän kuiskutti:
— »Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman,
Jeesus Kristus Vapahtajamme — — —» Siinä hän pysähtyi. Hänen silmänsä
alkoivat taas palaa, kätensä täristä. Hänen kurkkunsa kävi käheäksi, ja
sydäntäsärkevällä äänellä hän parkaisi:
— Voi, hän ei herätä sinua koskaan, ei koskaan!
Sitten hän vaipui tajuttomana haudan partaalle.
Haudankaivaja risti silmänsä, kuoppasi säikähdyksissään hätimmiten
vainajan, ja yhdessä antimuorin kanssa kantoivat he kirkkoherran pois
kirkkomaalta.
Kun he saapuivat pappilaan, oli sen ovelle lyöty vankka rautasalpa.
Silloin he kuljettivat tuon onnettoman antimuorin tölliin, jonne hän
jäi.
Hän makasi kauan tiedottomana. Viheriä visva vain valui suusta, joka
oli herjannut Jumalaa.
Mutta tajuttomuuden tilassakin näytteli alitajuinen edelleen tuolle
poloiselle kauhunkuvia.
Hän oli makaavinaan syvässä haudassa vaimovainajansa vierellä.
Paksu lieju sitoi heidät yhteen. Turhaan yritti hän siitä irtautua.
Läpitunkemattoman pimeyden äänettömyys vain pauhasi hänen korvissaan
kuin kuolleiden taivaanpallojen autio jyrinä. Mutta äkkiä leimahti
viheriä fosforinen valojuova tähän pimeyteen ja sen keskellä näki hän
jättiläismäisen luurankokäden, joka ojentui häntä kohti ja piteni
joka hetki; sen aavemaiset, koukistuneet sormet lähenivät hitaasti
ja varmasti. Kuin kumeasta kuopasta kajahtivat sanat: »Maasta olet
sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Jeesus Kristus
Vapahtajamme ei herätä sinua koskaan, ei koskaan!» Samassa tarttui
luurankokäsi hänen päähänsä ja murskasi sen...
Seuraavana päivänä levisi tieto, että kirottu kirkkoherra oli tullut
raivohulluksi.
Kun asiaa kysyttiin antimuorilta, vastasi tämä: — Ei se ole niin,
ystävät. Ei hän ole raivo eikä kirottu. Jumala on ainoastaan ottanut
hänen kapinoivan järkensä vangiksi, ettei se saisi käyttää vapauttaan
väärin, leikannut siivet hänen sielultansa, ettei se lentäisi pois
Jumalasta.
Kului vuosia pari. Jumalan vanki istui yhä pimeydessä, murskatuin
aivoin, leikatuin siivin...
Mutta eräänä kauniina kevättalven aamuna hän yht'äkkiä loi auki
silmänsä, ihmeissään ja arastelevasti kuin unesta heräävä lapsi, kuin
mies, joka nousee kuolleista.
— Missä minä olen? kysyi hän hiljaa.
— Pitkällä matkalla olet, poikani, vastasi antimuori.
— Mistä minä tulen ja minne minä menen?
— Jumalasta sinä tulet ja Jumalaasi menet sinä jälleen takaisin,
vastasi vanhus.
Onnellinen hymynhäive valaisi hetkeksi nuo harmaantuneet lapsenkasvot.
Sitten retkahti pää alas kuin taittuneen kukan.
Antimuori sulki hellävaroin hänen silmänsä ja polvistui hänen viereensä.
— Jumalan vanki on nyt vapaa, kuiskasi hän, — hän on päässyt kotiin...