II.

-- Ei kai täällä käynyt varkaita yöllä? kysyi miniä tullessaan

aamulla tupaan. -- Luulin kuulleeni askelia ja puhetta ja aioin

nousta katsomaan, mutta olin liian väsyksissä. Taisi muuten ollakin

unta kaikki tyynni.

-- Untako --, sanoi Mari, joka oli jo kauan puuhaillut takan ääressä.

-- Ei, minun sinä kuulit liikkuvan. Sain maata koko yön valveilla

selkäsärkyni takia, ja siinä tuli niin nälkä, että piti mennä

porstuakammiosta hakemaan syötävää.

-- Niinkö, vastasi miniä vain, ja Mari kuuli äänestä, että asia oli

sillä selvä. Fredrik ja Ernfred eivät olleet huomanneet mitään.

-- Te miehet nukutte kuin porsaat -- Mari yritti laskea leikkiä --,

voisi varastaa sänkyvaatteet aitanne ja te vain kääntäisitte kylkeä.

Minä tunnen teidät, minä.

Ja hän kaatoi heidän kahvikuppinsa täpö täyteen.

Yksi kohta oli totta siinä, mitä hän oli miniälleen sanonut: hän

ei ollut tosiaankaan saanut unta silmiinsä koko yönä. Ja se oli

tärkeä seikka, sillä ellei hän olisi varmasti tietänyt valvoneensa

ilman pienintäkään keskeytystä, niin hän olisi melkein pitänyt yön

suurta tapahtumaa vilkkaana unena, tosielämän kaltaisena unena. Niin

käsittämättömältä, niin äärettömän epätodennäköiseltä kaikki tuntui

nyt kirkkaassa päivänpaisteessa. Tuolla -- tuolla ulkona nurmella

Albin oli siis seisonut joku tunti sitten, istunut penkillä hänen

vieressään ja sammuttanut nälkäänsä, Albin, hänen poikansa, jonka

kuolemasta oli oltu varmat toista vuotta, niin että siihen ajatukseen

oli jo aivan totuttu.

Hän teki asiaa porstuakammioon. Aivan niin, yksi reikäleipä oli

poissa, ja sekä maidosta että voista oli otettu. Tietysti, hänhän

itse oli -- Ja kuitenkin! Oliko mahdollista, että Albin kuljeskeli

nyt metsissä muutaman pyssynkantaman päässä, ja että hän, Mari, vielä

tänä iltana sai tavata hänet Grindaksen ladon luona Takaniityllä?

Oli, se oli mahdollista. Eikä ainoastaan mahdollista, vaan pikemmin

välttämätöntä, koska hän oli antanut lupauksensa hädänalaiselle.

Hänen täytyi valita ne ruokatavarat, joita vailla hän saattoi olla,

hänen täytyi pitää silmällä Fredrikin tupakkamassia ja katsoa, missä

hänen oli tapana täyttää sitä. Ja ennen kaikkea hänen tuli keksiä

uskottava tekosyy, jonka nojalla saattoi viipyä poissa pitkän aikaa

illallisen jälkeen.

Kaikki nämä vaikeudet olisivat tietysti olleet ilman muuta voitetut,

jos hän olisi kertonut asian miehelleen ja pojalleen. Edellyttäen

nimittäin, että nämä olisivat tahtoneet hänen laillaan auttaa ja

tukea Albinia kaikesta siitä huolimatta, mistä he saattoivat häntä

moittia, kaikesta siitä huolimatta, mikä erotti kunnialliset miehet

murhaajasta. Sillä edellytyksellä, niin. Ja tätä miettiessään Mari

saattoi kesken työtään unohtua katselemaan miestänsä niinkuin

katselemme muukalaista, jonka aikeet meidän täytyy millä hinnalla

hyvänsä saada selville. Monta kertaa hän mielessään sommitteli

sanoja tavalla jos toisellakin, muovaili niitä ajatuksissaan niin

viisaasti kuin suinkin, mutta aina ne jäivät lausumatta. Syvällä

Fredrikin silmissä oli jotakin jota hän ei kuolemakseen tohtinut

houkutella esiin ilman kovinta pakkoa -- ja varsinaista pakkoa ei

hänen mielestään ainakaan vielä ollut olemassa. Fredrik voi yhtä

hyvin saada tietää sen joskus toiste, hän ajatteli. Sanon sen

illalla, kun minulla on vasu valmiina käsivarrella. Ei kai hän lähde

juoksemaan jälkeeni maantielle, ja kun tulen kotiin, on hän varmaan

jo melkoisesti rauhoittunut. Sitten voimme puhua asiasta hiljaa ja

ymmärtäväisesti ja päättää, miten on vastedes meneteltävä.

Mari sai askareensa sujumaan melkein entiseen tapaan. Aamiainen

valmistui oikeaan aikaan, elukat saivat mitä niiden tuli saada,

päivällistä vastaan ei ollut muistuttamista, ja samoin kaikki muu

meni niinkuin pitikin. Mari tosin istui ääneti lautasensa ylitse

kumartuneena, mutta eihän nyt enää sanottavasti huomattu, olivatko

toiset vaiti vai äänessä, sen jälkeen kuin puhelias miniä oli tullut

taloon. Hän sekä kyseli että vastaili omiin kysymyksiinsä.

Iltapäivällä Mari tyyntyi kokonaan, sisällisestikin. Hän tiesi jo

minkä syyn nojalla hän saattoi lähteä liikkeelle ruokatavaroineen

ihan kaikkien nähden, ellei sitä ennen saisi rohkeutta ilmaista

heille totuutta.

Ja se rohkeus jäikin tulematta. Tarkkaavasti hän katseli miestään ja

poikaansa, eikä puhuminen tuntunut hänestä vähääkään helpommalta nyt

kuin aamulla. Ei vähääkään.

-- Onko kellään asiaa Räfsbackaan? hän kysyi aivan luontevasti, kun

astiainpesu illalla oli päättynyt. -- Muistui tässä mieleeni se

kaupunkilaisperhe, joka on vuokrannut Kuggaksen huvilan, lupasin näet

kerran tuoda sille rouvalle munia ja voita, jahka meiltä liikenee

yli oman tarpeen. Nyt olen laskenut, että voimme antaa pari tiuta

munia ja sen verran voita, että pitäisi tulla yhteensä kahdeksan- tai

yhdeksänkymmentä markkaa. Sehän ei ole hullummaksi.

-- Onpa hyvä että alat hankkia rahaa taloon, sanoi Fredrik. -- Sitä

kyllä tarvitaan.

Mari solmi hitaasti päähuivinsa ja otti vasun käsivarrelleen.

-- Mitä minun pitikään kysymän? Niin, eikö teillä ole mitään asioita

Räfsbackaan? Kun nyt joka tapauksessa menen sinne, niin toimittaisin

ne yksin tein.

-- Ei minun tietääkseni, vastasi Fredrik. -- Mutta jos välttämättä

tahdot, niin sano terveisiä minulta kaikille kyläläisille ja käske

heidän voida hyvin ja pitää Jumala silmäinsä edessä ja tulla pian

minun luokseni tekemään suuria tilauksia.

Mari seisoi epäröiden ovella. Nyt se olisi sanottava, nyt oli

viimeinen tilaisuus. Hänen sydämensä jyskytti. Ei, se oli liikaa,

hän ei saanut sitä suustaan. Mutta samalla hän tunsi ikäänkuin

pelkäävänsä, että joku tarttuu häneen takaapäin, heti kun hän kääntyy

lähteäkseen. Tulkaa tänne, hän ajatteli puristaen vasun sankaa,

tulkaapa tänne nuuskimaan, minä kyllä selitän kaiken, niin että

saatte kuin saattekin hävetä.

Mutta ei kukaan tullut. Eihän kukaan osannut vähääkään epäillä häntä.

He eivät edes nostaneet silmiänsä töistään, kun hän vihdoin läksi.

Vielä ei ole liian myöhäistä, ajatteli Mari lähestyessään veräjää.

Vielä voin mennä takaisin ja huutaa heille: Albin on täällä, minä

vien ruokaa Albinille. Se olisi varmaan parasta, sillä mitä minä

keksin huomeniltana ja myöhemmin, jos Albin viipyy kauan.

Mutta siitä ei tullut mitään. Jalat veivät hänet niin auliisti

maantielle, niillä ei ollut halua kääntyä takaisin.

Munakauppa kävi Räfsbackassa helposti ja joutuin. Kuggaksen huvilan

kaupunkilaisrouva tuli oikein iloiseksi ja olisi tahtonut lisää.

-- Mitä muuta teillä on kopassanne? Varmasti jotakin ruokatavaraa.

Eikö saisi ostaa sitäkin?

-- Ei, vastasi Mari, -- se ei ole kaupan.

-- Me maksamme kernaasti sen minkä muutkin, jatkoi helsinkiläisrouva

itsepintaisesti.

-- Ei sillä ole hintaa, sanoi Mari, -- se annetaan lahjaksi hyvästä

sydämestä.

Hän sai rahansa ja palasi samaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta

lähestyessään Prinsasta hän poikkesi varovasti metsään ja kulki

vanhoja karjapolkuja suon ohitse Takaniitylle.

Aukeilla, ylävillä paikoilla hän tähyili taivaanrannalle ja sovitti

vauhtinsa auringon mukaan. Kävi niin hyvin, että aurinko hehkui

juuri harmaiden pilvien seassa kuin hiipunut hiillos, kun hän saapui

kohtaamispaikalle.

Ei näkynyt yhtään ihmistä. Ei vierasta, ei Albinia. Mari istuutui

kivelle metsänlaitaan lepäämään ja odottamaan.

Oli kaunis, tyyni ilta. Lehmänkellot kalkattivat hiljaa tarhoissa

kaukana valtamaantien varrella. Linnut tervehtivät toisiaan

katkonaisilla kutsuäänillä, hillitysti ja rauhallisesti; alkukesän

tulinen kiihko tuntui vaimentuneen.

Istuinpaikaltaan Mari saattoi nähdä niityn ja kappaleen hakaa,

joka reunusti pientä aukiota. Mutta sinnepäin hän ei suunnannut

huomiotaan. Hänen ymmärtääkseen täytyi Albinin saapua metsän kautta,

sillä eihän poika toki ollut niin varomaton, että olisi uskaltautunut

maantielle. Mari kuulosti itsepintaisesti askelten ääntä, oksan

ritinää tai kiven karahdusta jalan siihen sattuessa. Turhaan.

Hiiskumaton hiljaisuus ympäröi häntä. Aurinko laski ja kaikki värit

kalpenivat. Metsäkyyhkysten kuherrus vaikeni vähitellen. Albinia ei

näkynyt.

Jospa hän ei olekaan vain myöhästynyt... Jos hän ei tule lainkaan...

Jos hän piti meitä viime yönä liian kovasydämisinä ja on lähtenyt

muille maille...

Hetkeen ei Mari kyennyt päättämään, tuottiko se ajatus hänelle iloa

vai surua. Oli jotain houkuttelevaa ja ikäänkuin vilvoittavaa siinä

mahdollisuudessa, että raskas koetus oli otettu häneltä pois, ettei

hänen ehkä tarvinnut lainkaan viedä raskasta sanomaa Fredrikille eikä

päivästä päivään, vaivata päätään valehtelemisen oudolla työllä.

Mutta sitä ei kestänyt kauan. Nousi toisia kuvia, jotka karkoittivat

tieltään nämä synkät. Hän näki edessään Albinin pitkänä, jäntevänä,

voimakkaana, kuuli hänen iloisen, ylimielisen naurunsa ja sanat,

joilla hän entisaikaan oli huitaissut pois kaikki huolet: Roskaa,

kyllä siitä selviää, kunhan ei hätäile. Ja hän ajatteli myös, että

olisi joka tapauksessa ikävää, jos olisi turhaan ollut levoton ja

mietiskellyt koko tämän päivän ja suotta kulkenut monet, monet

askelet vasu käsivarrella. Ei ei, niin ei saanut käydä. Albinin

_täytyi_ tulla.

Ja hän tuli. Marin voimatta käsittää, mistä hän oli oikeastaan

sukeltanut esiin, hän seisoi yht'äkkiä äitinsä vieressä. Mari ei

ollut kuullut risahdustakaan. Albinilla oli terävänokkaiset pieksut

jalassa, ja hän astui pehmeästi kuin kissa polkuanturoillaan. Hän oli

märkänä yläpuolelle polvien.

-- Vajosin suohon, hän sanoi hiukan häpeissään. -- Ajattelin

oikaista, jotten myöhästyisi, mutta eksyin jollakin hassulla tavalla.

Onhan typerää että sellaista voi sattua näin lähellä kotinurkkia,

mutta en ole ollut niin kaukana metsässä sen koommin kuin pikku

poikana Ernfredin kanssa.

Hän istuutui maahan ja sysäsi lakin hikiseltä otsaltaan. Punaruskea

tukka ja parta muodostivat jonkinlaisen apostolisen sädekehän hänen

päänsä ympärille.

Mari ei saanut silmiään irti Albinin kasvoista. Tavallaan niissä

oli jotakin niin rakkaan tuttua, mutta paljon oli niihin tullut

vierastakin hämmentäen sen kuvan, minkä hän oli säilyttänyt

mielessään.

Hän aukaisi vasun; ja Albin söi hiljaisuuden vallitessa. Kun kaikki

oli nautittu -- eikä sitä ollut aivan vähän -- hän loi kaipaavan

silmäyksen vasun pohjalle ja raaputti irti muutamia leivänmuruja.

-- Raukka, sanoi Mari, -- sinä et kai ollut saanut paljoa suuhusi

ennenkuin minä tulin?

-- Vähän metsämarjoja ja muutamia nauriita, vastasi Albin. -- Varhain

aamulla pujahdin Ollaksen naurismaille ja sieppasin muutamia. En

saanut niin monta kuin olin ajatellut, sillä samassa Ollaksen Elin

tuli kujalta ja minä sain puikkia tieheni kiireimmän kaupalla.

-- Luuletko hänen tunteneen sinut? kysyi Mari hieman levottomasti.

-- Hän ei nähnyt minua lainkaan, vastasi Albin. -- Mutta jos olisi

sattunut näkemään, olisi hänen kyllä pitänyt tuntea minut.

Albin naurahti, omituisen naurun, joka ei ottanut oikein

sointuakseen. Ollaksen Elin ja hän olivat seurustelleet keskenään

sangen paljon viimeisinä vuosina ennen sotaa.

-- Elin kuuluu menevän naimisiin jonkun kirkonkyläläisen kanssa,

sanoi Mari ikäänkuin vastaukseksi sanattomaan kysymykseen.

-- Vai niin, sanoi Albin suoristaen jalkansa. -- Mikä se on miehiään?

-- Lindroth se on nimeltään ja on muualta muuttanut. Isä ollut

kauppias.

-- No sittenhän siellä on paljon rahaa ja hienouksia, arveli Albin

katsellen suoraan eteensä.

-- Niin kuuluu, nyökkäsi Mari.

Puhelu taukosi hetkeksi.

-- On omituista kulkea täällä vanhoilla teillä taas, alkoi Albin

uudelleen. -- Kaikki näyttää olevan entisellään. Ei näy paljonkaan

jälkiä -- sodasta ja sen semmoisesta.

-- Tuskin ollenkaan, vahvisti Mari.

-- Ja kaikki elävät entiseen tapaan?

-- Jotakuinkin entiseen tapaan, hiljalleen ja hyvin voiden. Kalliit

hinnat on nyt tosin kaikilla tavaroilla, mutta työstä maksetaan

tähän aikaan siksi paljon, että useimpien toimeentulo on kuitenkin

parantunut. Nimittäin niistä jotka minä tunnen.

-- Onko saha käynnissä?

-- Se seisoi jonkin aikaa, mutta on nyt taas täydessä käynnissä.

-- Onko lahdella ulkomaanlaivoja?

-- Montakin.

-- Ja ne maksavat lastauksesta hyvin?

-- Niin paljon ettei monella herralla ole puoltakaan siitä palkasta,

kerrotaan.

-- Ja tytöt ja pojat, vieläkö ne tanssivat ja keinuvat niinkuin

ennenkin?

Kyllähän tytöt ja pojat tanssivat niinkuin ennenkin ja kokoontuivat

usein keinulle.

Albin vaikeni. Hänen kouransa avautuivat ja sulkeutuivat jälleen,

tiukasti, puristaen tyhjää ilmaa tai ehkä ruohonkortta.

-- Niin niin, hän sanoi hiljempaa, -- sen pituinen se.

-- Kuinka nyt olet ajatellut, sanoi Mari varovasti ja hiljaa, --

mihin aiot ryhtyä lähimpinä aikoina?

Albin nosti silmänsä tutkivasti.

-- Olen tuuminut jäädä tänne metsään vielä joksikin aikaa. Jos

nimittäin voin saada ruoan apua ja muuta pientä -- muutenhan se ei

käy päinsä.

Mari tuumi hetkisen.

-- Huomenna on saunapäivä, sanoi hän miettivästi. -- Tarvitsemme

vihtoja, ja minä voin sanoa haluavani pehmeämpiä lehviä kuin omasta

koivurähjästämme voi saada. Ja kun minulla kerran on asiata metsään,

keksin kai jonkun keinon, miten saan sinulle ruokaa.

-- Ja minä, sanoi Albin kasvot kirkastuen, -- minä teen itselleni

tuohisen. Kulkeehan täällä aina laitumella lehmiä, joita voin lypsää

kenenkään huomaamatta.

Mari valmistautui lähtemään.

-- Voiko äiti hankkia minulle sorkkaraudan tai kirveen? kysyi Albin,

ja nähdessään, kuinka äidin kasvot vavahtivat, hän lisäsi nopeasti:

-- Niin, se on tarpeen vain päästäkseni sisälle latoon, jos tulee

kovin paha sää.

-- Saadaan nähdä, vastasi äiti.

Seuraavana päivänä hän tuli iltapäivän loppupuolella, ja paitsi

ruokaa oli hänellä mukanaan kahveli, posliinikipponen ja pieni

kirves. Sen terä muistutti enemmän sahaa, mutta jotakin hyötyä se kai

silti voi tehdä, hän arveli. Albin kiitti, ja hänellä oli erikoinen

tapansa ilahtua ja sanoa kiitos niin vilpittömän sydämellisesti, että

se oikein lämmitti mieltä.

Tällä kertaa Marin ei tarvinnut odottaa häntä, ja se oli hyvä, sillä

eihän hän voinut viipyä mahdottoman pitkään muutaman kylpyvihdan

teossa. Sunnuntai-iltana hänellä oli sensijaan enemmän aikaa, hän kun

oli sanonut aikovansa käydä Räfsbackassa erään tuttavan perheen luona.

-- Aika käy pitkäksi, kun täytyy olla niin hiton varovainen, ettei

uskalla ruveta puheisiin kenenkään ihmisen kanssa, sanoi Albin hieman

alakuloisesti. -- Monta kertaa olen ryöminyt niin lähelle Ollaksen ja

Sjöön ulkotalojen ikkunoita, että saatoin melkein nähdä mitä heillä

oli pantu pataan. Monia tuttuja olen kurkistellut kivien takaa, mutta

mennä luokse ja sanoa morjens, siihen ei ole riittänyt uskallusta.

-- Ei ei, huudahti Mari kauhistuneena, -- älä tee sitä koskaan!

Voihan kuka hyvänsä ottaa sinut kiinni.

-- Sen tiedän yhtä hyvin kuin äitikin, sanoi Albin kuivasti ja imaisi

tyhjää piippuaan. Hänen tupakkansa oli taas lopussa.

-- Kun olisi edes jotain luettavaa, jatkoi hän äskeiseen tapaan.

Se puute oli helposti poistettu, arveli Mari. Sanomalehtiä hän

saattoi tuoda kotoa sitämukaa kuin ne oli siellä ehditty lukea. Ja

kirjoja heillä oli koko laatikollinen aitanvinnillä.

-- Tiedän, sanoi Albin, ne ovat kyllä vanhoja ja kummallisia, mutta

parempi jotain kuin ei mitään.

Pahemmin oli tupakan laita. Mari arveli, ettei hän uskaltanut

verottaa Fredrikin varastoja toistamiseen, se saattoi tulla ilmi.

-- Mutta eikö äiti voisi ostaa kaupungin kauppiaalta, kun sattuu

jotakin muuta asiaa sinne? ehdotti Albin.

-- Miks'ei, kyllähän minä, mutta se maksaa kai paljon, eikä minulla

ole omia rahoja.

-- Ei hätää, sanoi Albin, -- minulla on joku satanen tallella. Olisi

enemmänkin, jos olisi ollut ymmärrystä ja halua säästää. Kerran

minulla oli niin paljon, että melkein olisin voinut ostaa sillä

pienen talon. Se oli Viipurissa, juuri ennenkuin meidän tuli pakko

lähteä sieltä. Kuljin muutamana iltana kadulla, niin siellä seisoi

eräillä portailla mies, joka viittasi minua luokseen. Seurasin häntä

ja tulin isoon huoneeseen, missä istui viisi, kuusi kaveria jakamassa

rahoja, joita he ottivat isosta kassakaapista. En ollut koskaan

tietänyt niin paljon rahaa olevankaan. Viidensadan ja tuhannen markan

seteleitä sinkoili kuin ei mitään, noin vain ikäänkuin akanoita

viskuukoneesta, ja he ottivat osalleen niin paljon kuin kouraan

mahtui. Minäkin sain niitä tukun, siinä oli monta tuhatta markkaa,

kun jälkeenpäin laskin. Samana yönä eräs nokkela viipurilaispoika

otti opettaakseen minulle pelin, jonka nimi on ykskolmatta; siihen

meni puolet rahoistani, se on semmoinen saakelin peli, jossa häviää

koko ajan. Mutta eräs toinen mies oli sullonut puolen miljoonan

setelit taskuihinsa ja saapasvarsiinsa. Hän nukkui täysissä

vaatteissa nagaani-pistoli kummassakin kädessä.

Mari oli tuskin kuunnellut. Häntä tympäisivät nämä jutut punaisten

tihutöistä. Ne tekivät Albinin vieraaksi hänen silmissään, ne

manasivat esiin juuri sen, minkä hän koetti kaikki voimansa

ponnistaen unohtaa. Kuinka toisenlaiselta tuntuikaan hänestä, kun

Albin istui hiljaa hänen vieressään ja söi kovalla halulla suuhunsa

ruoan, minkä hän oli suurella vaivalla saanut tänne hankituksi.

Silloin hän saattoi melkein uskoa, että kaikki oli entisellään,

että hän piti päivällislomaa heinäniityllä kauniin, komean poikansa

kanssa, jota kaikkien täytyi häneltä kadehtia.

Albin otti lompakkonsa esiin. Setelit, jotka hän ojensi äidilleen,

eivät olleet likaisempia kuin miksi paperiraha tavallisesti tulee

maalaisten ihmeellisissä kätköissä, pikemmin päinvastoin, ja

kuitenkin Mari saattoi tuskin koskea niihin niin paljon, että sai

tungetuksi ne vasun pohjalle.

-- Almanakan voisitte kernaasti ostaa minulle, sanoi Albin. --

Minulla on tosin pieni keppi, johon leikkaan loven joka päivä, mutta

hankalaksi käy ajanlasku sillä tavoin. Minulla on näet tapana istua

ja tuumia, milloin yhdistyksellä mahtaa olla kokous tai tanssit,

milloin ihmiset tekevät niitä tai näitä maatöitä ja muuta sellaista.

Ja almanakasta näkee sitäpaitsi nimipäivät ja markkinat ja sen

semmoiset.

-- Minä teen huomispäivänä asiaa kaupunkiin, vastasi Mari. -- Mutta

sitten voin tuskin tulla enää illalla sinua tapaamaan.

Ja niin kävi kuin Mari oli arvellutkin. Kun hän palasi ostoksineen

iltapäivällä kotiin, oli siellä yhtä ja toista touhua, mikä teki

hänelle vaikeaksi, jopa mahdottomaksi lähteä taas illalla pois. Ja se

olisi muutenkin näyttänyt kovin epäilyttävältä.

Oli kolea ilta ja taivas synkässä pilvessä. Kaikki vanhat merkit

osoittivat kauniin sään loppua. Fredrik tarjoutui syömään

rotanmyrkkyä aamiaisekseen, ellei tulisi sadetta lähimmän vuorokauden

aikana, ja Marin selkäsärky yltyi tavalla, jota ei käynyt

väärinkäsittäminen.

Aivan oikein. Seuraavana aamuna rankkasade pieksi maata raipoillaan,

joita oli yhtä taajassa kuin korsia hyvässä ruispellossa. Fredrik sai

jättää syömättä mainitun ikävän aamiaisruoan.

Mutta Marin valtasi suuri ahdistus. Albin, hän ajatteli sateen

rummuttaessa herkeämättä ikkunaruutuja. Albin! Hänhän käy pakostakin

aivan epätoivoiseksi maatessaan hiljaa ladossa ilman minkäänlaista

tehtävää. Jos tällaisia päiviä tulee useita peräkkäin, niin kidutus

käy hänelle liian suureksi. Ja Mari tutki taivasta niin huolekkaasti

ja hellyttävästi kuin koko vuoden sato ja onni olisi riippunut

auringon pikaisesta paluusta.

Nämä viimeiset päivät olivat olleet ihmeellisimmät Marin koko

elämässä, kohtalokkaimmat ja pisimmät, tuntui hänestä. Jos joku

olisi sanonut hänelle, että Albinin paluusta oli kulunut viikkoja ja

kuukausia -- hän olisi tuskin uskaltanut väittää vastaan. Ja kaikki

hänen ajatuksensa olivat nykyään pojan luona metsissä, toimittelipa

hän mitä hyvänsä.

Ulkonaisesti ei Prinsaksessa kukaan joutunut siitä kärsimään --

vielä. Talousaskareet sujuivat vanhaan totuttuun tapaan, eikä

elukoiden hoidossa ollut näköjään muistuttamisen varaa, ainakin ne

suunnilleen saivat mitä pitikin. Niinpä siis Fredrik ja Ernfred eivät

havainneet mitään tavatonta Marissa; mutta lehmät, jotka tarvitsevat

hellyyttä ja huolehtivaa hoitoa, ilmaisivat tyytymättömyytensä

vähentämällä maidonantiaan.

Aamupäivällä Mari meni aitanvinnille penkomaan vanhoja kirjoja ja

valikoimaan niistä Albinille luettavaa. Hänestä tuntui mieluisalta

ja lohdulliselta työskennellä pojan hyväksi, etenkin nyt, kun oli

ensimmäisen kerran ollut pakotettu jättämään hänet ruoatta.

Kirjat eivät näyttäneet kovin lupaavilta. Ne olivat risaisia,

homeessa, täynnä pieniä täitä ja pahasti rottien jyrsimiä. Ja

niinkuin Albin oli sanonut, sisällykseltään ne olivat jotenkin

kummallisia. Mari ei tietänyt mistä ne olivat kotoisin; ne olivat

olleet siellä jo aikoja ennen kuin hän itse oli tullut Prinsakseen.

"Ruoka-Järjestys Tupakin-Poltajillen", "Neuwo ja Johdatus Maan

Wiljelemisen ja Huonen Hallituxen Parandamiseen", A-B-C-kirja,

jossa oli muodoton kukko viimeisellä sivulla, eräs vanha postilla,

"Ulosweto Kuningallisista Posti-Ordningeista" vuodelta 1785,

katkismus, "Thecla" -- se tuntui eniten muistuttavan kertomuskirjaa

ja siksi hän pani sen syrjään, Valeriuksen Lauluja -- samoin --,

"Neuwo kuinga hukkuneita ihmisiä pitä hengihin pyyttämän" --

Ei, kertomuskirja ja laulut olivat ainoat, jotka saattoivat tulla

kysymykseen. Hetkisen Mari mietti postillaa -- tai Bibliaa, joka

oli alhaalla piironginlaatikossa. Kenties pyhien kirjojen lukeminen

muuttaisi Albinin mielen, saisi hänet selvemmin näkemään suuren

syntinsä ja johtaisi hänet takaisin kunniallisten ihmisten valoisille

teille...

... Ilmiantamaan itsensä ja ottamaan vastaan rangaistuksensa?...

Oliko se ainoa oikea tie?... Sitäkö hän sisimmässään, kaikkein

sisimmässään toivoi?... Ei, postilla sai jäädä, ja Biblian täytyi

pysyä koskemattomana laatikossaan, sitähän he tarvitsivat itse joka

sunnuntai, menivätpä kirkkoon tai eivät.

Myöhemmin päivällä Mari kuljeksi kuin varas omassa kodissaan. Viikon

sanomalehdet hän taittoi kokoon ja piilotti ne takkahyllyn kukikkaan

kretonkiverhon taa. Sakset ja tulitikkupuntti menivät samaa tietä,

seuranaan muutamia luunappeja, neula ja ompelulankarulla.

Raskaat, hautovat pilvet olivat vähitellen alkaneet liikehtiä, mutta

sade jatkui yhä melkoisella voimalla. Herätti sentähden jonkinmoista

huomiota, kun Mari valmistautui illallisen jälkeen lähtemään kylälle.

-- Kas mammaa, kun on ruvennut juoksemaan ulkona iltaisin vanhoilla

päivillään, sanoi Fredrik hieman kummastellen.

-- Pitää mennä Räfsbackaan viemään munia taas, sanoi Mari niin

uskottavasti kuin suinkin. -- Se rouva oli niin kovin ystävällinen,

ja minun täytyi luvata, että tulen takaisin niin pian kuin saan

kokoon tiun munia. Yhtä hyvinhän voimme myydä ne hänelle kuin viedä

kaupunkiin. On oikein paha ollakseni, kun en ole aikaisemmin tullut

vieneeksi hänelle mitään, vaikka hän on niin höyli ja hyväluontoinen.

Ja iloinen ja kiitollinen joka murusta.

-- Mutta tiethän ovat ihan vellinä, väitti Fredrik, -- eikä sadekaan

ole oikein tauonnut vielä. Voihan se yhtä hyvin jäädä huomiseen.

-- Luvattu mikä luvattu, vastasi Mari. Hänen sydämensä jyskytti

kuin ensikertaisen varkaan rinnassa; olihan vasu täynnä mitä

merkillisimpiä tavaroita. Puuttui vain että joku tulisi lähemmä ja

katsoisi vähän tarkemmin. Melkein juoksujalassa hän läksi talosta,

niin epäilyttävää kuin tiesikin sen olevan, tuleviin iltoihin nähden.

Tällä kertaa ei Marilla ollut aikomustakaan mennä Räfsbackaan. Ei hän

vaivaa pelännyt eikä viheliäistä keliäkään. Mutta hänen kaipuunsa

nähdä Albin jälleen oli niin voimakas ja kiihkeä, ettei hän voinut

alistua enää mihinkään viivytykseen. Sentähden hän meni Räfsbackaan

vievää tietä juuri niin pitkälle, että johti harhaan kotona-olijat,

jos joku olisi tullut pitäneeksi häntä silmällä ikkunasta. Ehkä

he olivat sen tehneet. Hän ei voinut salata itseltään, että oli

varmaankin aiheuttanut heissä kummastusta ja hämäriä epäluuloja.

Se lohdutus hänellä oli kumminkin kaikissa huolissaan, että sade

taukosi vihdoin. Taivas pysyi raskaana ja harmaana ennustaen uusia

päiväkautissateita, mutta keskeytys oli hänelle joka tapauksessa

hyvin tervetullut.

Albin oli viettänyt päivän ladossa murrettuaan poikkipienan toisen

määrlyn irti. Hän oli jo keksinyt keinon, millä sai oven suljetuksi

sisältäpäin, niin ettei etäämpää huomannut mitään.

Äidin tuomista hyödyllisistä lahjoista hän tuli iloiseksi kuin poika

markkinoilla.

Mari istui hiljaa ja katseli häntä hellittämättä. Kun näki hänen

nauravan noin ja puhelevan ystävälliseen, vilkkaaseen tapaansa,

Mari saattoi tuskin käsittää, että hän oli todellakin ollut mukana

kaikissa niissä kamalissa tihutöissä, joista hän oli puhunut, -- ja

kenties vielä monissa muissa, joista hän ei ollut mitään virkkanut.

Mitä kauemmin Mari häntä katseli, sitä epätodennäköisemmältä, sitä

mahdottomammalta se hänestä tuntui. Paljon helpompaa oli jatkaa

ajatuksen leikkiä ja kuvitella lepoa heinäniityllä. Niin niin,

kaikki oli taas kuin ennen, hyvinä päivinä. Hän ja Albin pitivät

päivällislomaa yhdessä tehdyn työn jälkeen...

Niin täytyi olla. Niin täytyi hänen saada tuntea niinä lyhyinä

yhdessäolon hetkinä, jotka hän tohti suoda itselleen. Olihan Albin

ollut hänen rakkaimpansa. Totta kai Albin, joka oli syntymästään

saakka tuottanut hänelle niin paljon suruja, herätti hänessä sata

kertaa voimakkaampia tunteita kuin Ernfred, joka oli aina ollut

umpimielinen ja siivo ja tehnyt juuri niin kuin kaikkien pitää tehdä,

taikka tytöt, jotka tuskin pöydänkorkuisiksi vartuttuaan olivat

alkaneet puhua lakkaamatta Helsingistä ja Helsingistä! Tietysti,

sehän oli vain luonnollista. Hän muisti lauseen eräästä pyhästä

miehestä, jonka nimi oli Augustinus, -- rovasti oli kerran käyttänyt

sitä hartauskokouksessa Räfsbackassa: Niin monien kyynelten poika ei

voi joutua hukkaan. Ne sanat voitiin totisesti sovelluttaa häneen

ja Albiniin. Vaikka Albinista ei tulisikaan muille malliksi ja

esikuvaksi kelpaavaa, ei hän silti voinut olla hukassa. Niin kova ei

Jumala saattanut olla äitiä kohtaan, että lahjoittaisi hänelle pojan

takaisin muutamaksi haihtuvaksi hetkeksi ja sitten antaisi ihmisten

riistää hänet pois ja panna hänet ikuiseen vankeuteen.

Ja hän katseli katselemistaan Albinia ikäänkuin olisi toivonut

voivansa katseellaan poistaa kaiken vierauden noiden kasvojen

ilmeestä ja kaiken synkän, mikä piili tuon rakkaan otsan takana.

-- Mitä äiti katsoo? kysyi Albin hiukan hämillään hänen

hellittämättömästä tuijotuksestaan. -- Olenko minä niin pörröpäinen?

En ole katsonut peiliin viimeisen kuukauden aikana, mutta arvaan

että tukkani on ehtinyt kasvaa liian pitkäksi. Ehkä äiti on hyvä ja

leikkaa sen, koska tässä on saatu saksetkin uuteen talouteemme?

-- Tietysti sen teen. Kumarruhan vähän eteenpäin.

Ja varovasti, hyvin huolellisesti hän alkoi leikata Albinin

pehmoista, tuuheaa tukkaa, kuten oli tehnyt niin monesti hänen

ollessaan pikkupoika, joka ei ollut vielä päässyt miesten kirjoihin.

-- Kas niin, hän sanoi laskien kätensä alas, -- nyt sinä alat taas

näyttää ihmismäiseltä. Kunpa vain saisi pois tuon kauhean parran --

Albin vetäytyi äkisti taaksepäin.

-- Ei ei, antaa parran olla. Ainahan se jonkin verran vie ihmisiä

harhaan.

Tuli raskas hiljaisuus.

-- Pane tupakaksi, sanoi Mari jotakin sanoakseen. -- Ja lue

sanomalehtiä jos haluttaa.

-- Kiitoksia vain, vastasi Albin ja noudatti kehoitusta.

Alkoi hämärtää vahvasti. Sadepilvet ajelehtivat taivaalla valmiina

milloin tahansa purkautumaan. Mutta Mari ei saanut lähdetyksi. Hän

istui paikallaan ja ajatteli sitä katkeraa totuutta, ettei hän nyt

uskaltanut pitkiin aikoihin suoda itselleen tällaista tuttavallista

hetkeä Albinin kanssa. Kuinka hän asiaa kääntelikin, hän ei päässyt

mihinkään siitä, että Fredrik oli tänä iltana ilmeisesti pitänyt

hänen puuhaansa kovin merkillisenä. Ei ollut hyvä panna hänen

luottavaisuuttaan toistamiseen liian kovalle koetukselle.

-- Meidän pitää keksiä uusi kohtaamispaikka, sanoi Mari yht'äkkiä

havahtuen ajatuksistaan. -- Paikka joka on lähempänä kotia.

Albin nosti silmänsä sanomalehdestä, jota yritti lukea pimeästä

huolimatta.

-- Kernaasti minun puolestani, kunhan se vain on tällä puolella

tietä, sillä en juuri halua kohdata ihmisiä.

-- Tiedätkö sen ison kiven, jonka vierestä kerran löysimme Idan, kun

hän oli juossut kotoa pois?

Albin nyökkäsi.

-- Luullakseni. Niin, jo muistankin.

-- Siellä, sanoi Mari, -- sen alle panen ruokasi ja mitä muuta satun

löytämään, sillä nyt en luultavasti uskalla muutamaan aikaan käydä

sinua tapaamassa. Jos tahdot jotain, niin kirjoita paperille, minä

hankin sinulle paperia ja kynän. Mutta kirjoita isoja kirjaimia, minä

en ole parhaita lukijoita. Ja sen sanon sinulle: ole varovainen! Älä

tule valoisaan aikaan, paikka kun on niin lähellä kotia.

-- Niin on, sanoi Albin miettivästi. -- Se on niin lähellä, että enkö

voisi yhtä hyvin tulla perille asti -- --

-- Ei ei, Albin, huusi Mari kauhistuneena, -- se on aivan mahdotonta.

Jos mieli puhua isälle, niin se olisi ollut tehtävä silloin heti,

mutta minähän en uskaltanut, ja nyt se on kerrassaan mahdotonta, kun

olemme toimineet hänen selkänsä takana näin kauan. Hän ei antaisi

koskaan anteeksi minulle, sen tiedän, eikä sinullekaan.

Albin rummutti peukaloillaan polviinsa.

-- Mutta enhän minä voi iankaiken elää kuin mikäkin metsänpeto.

Siellä ylhäällä meidän vinnillä -- teidän vinnillä voisin piileksiä

kuinka kauan tahansa ja pistäytyä välillä metsässäkin kenenkään

tarvitsematta sitä huomata. Niin ajattelin tullessani luoksenne

yöllä, mutta koska se ei ota käydäkseen päinsä, on kai parasta että

menen nimismiehen luo niin pian kuin suinkin.

Marin pää oli painunut rintaa vasten.

-- Omatuntosiko käskee sinun mennä? kysyi hän katsomatta Albiniin.

-- Omatunto, omatunto, vastasi Albin kärsimättömästi, -- onhan

selvää, että tulee mieleen kaikenlaisia ajatuksia, kun pitää piillä

erillään sekä ihmisistä että eläimistä. Enkähän minä voi makailla

täällä Takaniityllä niin kauan että alan sammaltua. Jokin loppu tästä

tulee auttamattomasti, minkälainen sitten tullee.

Mari kumartui ja tarttui hänen käteensä, ensimmäisen kerran koko tänä

aikana.

-- Ajattele kuitenkin tarkoin, ennenkuin teet sellaista, mikä ei

ole enää muutettavissa, sanoi hän soinnuttomalla äänellä. -- Odota

muutamia päiviä tai joitakin viikkoja, minä hankin sinulle padan,

että saat keittää ruokaa, niin maistuu paremmalta, ja lämpimiä

alusvaatteita, ettei sinun tarvitse olla vilussa. Kyllä tässä jokin

neuvo keksitään sinulle niinkuin muillekin, kunhan vain odotat etkä

hätiköi.

Hän oli jo kulkenut muutamia askelia ojanpiennarta pitkin, kun muisti

erään asian ja kääntyi takaisin.

-- Albin, sanoi hän hämillään, -- sinun pitää antaa minulle rahaa

noista munista; kerroin kotona että menen Räfsbackaan niitä myymään.

-- Mitä -- mitä ne maksavat? kysyi Albin ottaen lompakkonsa esiin.

-- Kaksikymmentä markkaa minä tavallisesti saan, vastasi Mari ja

olisi voinut itkeä surusta ja häpeästä. -- Ymmärräthän että minun

täytyy!

-- Niin niin, sanoi Albin, -- kyllähän minä ymmärrän.

Mutta hänen äänessään oli jotakin joka teki Marin kotimatkan kahta

vertaa raskaammaksi.