I.

Paha ristiluun pakotus karkoitti unen Prinsaksen Marin silmistä.

Kaikki muut, mies, poika ja pojanvaimo, olivat jo kauan nauttineet

sitä lepoa, jota heidän väsyneet ruumiinsa vaativat pitkän,

rasittavan työpäivän jälkeen. Marikin olisi tahtonut nukkua, mutta

särky esti. Kai se aamupuoleen helpottaa, hän ajatteli. Mutta sinne

oli vielä pitkälti; tuskin oli pimein keskiyökään vielä käsissä.

Marin vieressä nukkui hänen miehensä, selällään, suu puoliavoinna

tuuhean, harmahtavan parran keskessä. Hän kuorsasi kovaa ja

säännöllisesti; hän aivan kuin komensi unta, ja se totteli nyt

niinkuin aina. Tässä kuittautuivat kaikki vihlovat sahanvedot, joita

hän aamuvarhaisesta iltahämärään oli tehnyt. Niin, Fredrik tuntui

ottavan untakin runsaamman annoksen kuin kukaan muu, samoin kuin

hän aina aterioilla tyynesti kukkuroi lautasensa korkeammaksi kuin

toiset. Eikä siitä voinut oikeastaan mitään pahaa sanoa, sillä hän

todella tarvitsi kumpaakin pysyttääkseen kookkaan ruhonsa hyvässä

kunnossa. Puusepän ammatti on otettava vakavalta kannalta, hän

tapasi sanoa, sillä se kuuluu niihin, joista puhutaan raamatussa.

Ensimmäiset alkeet oli isä opettanut Fredrikille, mutta sitten

tämä oli ahkeruudellaan ja kätevyydellään kehittänyt taitoaan niin

pitkälle, että oli puhtaasti voittanut ukon, jolla koko elämänikänsä

oli ollut pieni heikkous naukata lasi tai pari jokaisen matkamiehen

kanssa. Alkaen nimismiehestä ja Sjöön kartanon pehtorista aina

sellaisiin olioihin kuin raajarikko Fält Liljendalista.

Jonkin aikaa oli Fredrikin kuorsauksilla sama tahti kuin kaappikellon

raksutuksilla, mutta sitten ne sekaantuivat. Kello sai etumatkaa ja

kiiruhti edelleen. Kuului kaksitoista lyöntiä, ja kuukauden nimi

vaihtui. Heinäkuu painui menneisyyteen ja elokuu astui tilalle,

uusi kuu uusine velvollisuuksineen. Sadot oli korjattava ja siemen

kylvettävä.

Mari ojensi ruumistaan ja painoi päänsä syvemmälle pielukseen,

osoittamatta silti merkkiäkään kärsimättömyydestä. Hän oli tottunut

valvomaan. Tuo ristiluun pakotus ei ollut mikään äkillinen

noidannuoli eikä eilispäivän lapsi, se oli vieraillut hänen

selässään jo useita vuosia. Ja se suli tavallisesti suloiseen uneen

aamupuolella yötä, niin että hänellä joka tapauksessa oli jokin lohtu

tiedossa pitkinä odotuksen tunteina.

Poika ja miniä nukkuivat kamarissa, jonka vanhukset kotvan epäiltyään

olivat luovuttaneet Ernfredille tämän mennessä naimisiin. Oikeastaan

Fredrik ja Mari olivat aina molemmat olleet sitä mieltä, ettei taloon

millään muotoa otettaisi miniää enempää kuin vävyäkään pysyväksi

asukkaaksi. Menkööt lapset rikkaisiin tai köyhiin naimisiin, se ei

ole meidän asiamme, mutta oma katto pään päällä heillä pitää olla

alusta pitäen, olivat he tavallisesti sanoneet ja tällöin aina

ajatelleet sitä ikuista riitaa ja toraa appivanhempain ja nuorten

välillä, mitä he elämässään olivat nähneet, kun yhdessä tuvassa

piti jakaa pienet tilat. Ja kuitenkin oli käynyt niinkuin oli

käynyt. Mari tuskin itsekään ymmärsi kuinka tähän oli johduttu,

mutta lähinnä oli kai asian laita näin: kun Ida ja Sigrid monien

vastaansanomisten jälkeen olivat ajaneet tahtonsa perille ja päässeet

hienojen helsinkiläis-herrasväkien sisäköiksi, oli Prinsaksessa jo

alkanut tuntua vähän tyhjältä ja oudolta; ja kun onnettomuus sitten

kävi kiinni molemmin käsin ja vei Albinin sotaan punaisten puolella,

jäämään sille tielleen, silloin oli Fredrik ja vielä enemmän Mari

itse saanut sellaisen kolauksen, etteivät he voineet enää kieltää

mitään Ernfrediltä. Hänhän oli viimeinen joka heillä oli jäljellä,

viimeinen neljästä. Tytöt kirjoittivat tosin aina jouluksi ja

pääsiäiseksi, mutta niissä kirjeissä puhuttiin vain paraadeista ja

elävien kuvien teattereista, ei koskaan sanaakaan kotiintulosta

tai kodinkaipuusta. Ernfredin laita oli toisin; hänellä ei ollut

mitään halua kaupunkeihin tai matkoille tai levottomaan elämään.

Hän tahtoi olla Prinsaksessa ja auttaa isää puusepäntyössä, kunnes

oli tuleva hänen vuoronsa harjoittaa ammattia omin päin. Muuten ei

vanhusten ollut koskaan tarvinnut katua myöntyväisyyttään. Miniä oli

osoittautunut sävyisäksi ja kelpo ihmiseksi, järjestyskykyiseksi ja

halukkaaksi kaikkeen työhön. Tosin voitiin sanoa, että hänellä oli

vilkkaampi kieli kuin ihmisillä yleensä, mutta ihme kyllä ei tällä

kertaa tuossa paljossa puhumisessa ollut mitään pahaa.

Oikeastaan olikin vain yksi asia, joka huolestutti Maria hänen siinä

maatessaan ja tapansa mukaan vakavasti miettiessään talon asioita.

Ennen joulua kuullaan vielä lapsenitkua kamarissa; siitä tulee suuret

muutokset. Saapa nähdä miten se vaikuttaa Fredrikiin.

Olikin jo kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun viimeksi oli kuultu

pikkulasten ääntä Prinsaksessa. Naapureita ei täällä keskellä korpea

ollut. Kuullakseen hiiskahduksenkaan toisten lapsista sai mennä aina

Räfsbackaan asti -- jos mieli teki. Siellä kyllä sitä tavaraa oli

enemmältikin.

Ulkona kohisi tuuli raskaasti puiden latvoissa. Tuntui kuin joku

olisi laahannut isoa mattoa metsän yli, joskus laskenut sen

irti hengähtääkseen ja taas jatkanut laahaamista. Vaivalloista

työtä, loputonta ja toivotonta jollakin tavoin. Tai myöskin

saattoi kuvitella, että siellä ulkona oli meri. Mari oli

syntynyt saaristossa. Nyt vanhemmiten sattui hänelle joskus, kun

hän puolivalveillaan makaili pimeässä, että hän sekoitti nuo

kaksi, metsän ja meren. Hän saattoi kuvitella makaavansa kotona

kalastajatuvassa ja kuulevansa meren pauhun. Saapa nähdä kuinka

pyydyksien käy, saattoi hän mumista ja sitten havahtua täysin

valveille huomatakseen, että ne huolet eivät enää kuuluneet hänelle.

Tänä yönä Mari oli liian hereillä kuvitellakseen mitään tuollaista.

Hän kuuli kellon raksahdukset, yks -- kaks, yks -- kaks... Niin

marssii aika eteenpäin kuin reipas sotilas, joka ei koskaan väsy,

sitkeämpänä, voimakkaampana, kestävämpänä kuin se, joka laahaa mattoa

petäjänlatvojen yli ja tarvitsee niin monta lepohetkeä.

Mari kuuli viirin vinkuvan aitankatolla ja lisäksi heikon, surisevan

äänen. Sekin oli hänelle tuttu. Se oli pieni tuulimylly, väkkärä,

jonka Fredrik oli huvikseen kyhännyt eräänä lauantai-iltana, kun

hänellä ei ollut parempaa tekemistä. Nyt se oli salon päässä veräjän

suussa ja pyöriä hyrisi iloisesti kuin rukki, vaikka ei mitään hyötyä

tehnytkään. Tai ehkä sentään sen taitehikas muoto kykeni julistamaan

matkamiehelle, että tässä asui puuseppä, vaikka eihän se mikään

uutinen ollut räfsbackalaisille eikä kirkonkylän ihmisille, ainoille,

joiden oli tapana kulkea sitä tietä.

Koira haukahti. Ensin pari epävarmaa vingahdusta, sitten valittava,

pitkäveteinen ulvonta.

Häpeäkin, Palle, vanha hupsu, annatko sinä väkkärän peloittaa itseäsi!

Mutta koira ei vaiennut. Päinvastoin. Pitkäveteistä ulinaa seurasi

pian äkäinen haukunta. Ja samassa Mari kuuli veräjän saranain

vingahtavan.

Se oli vain heikko ääni; kuka muu hyvänsä olisi saattanut epäillä

korviaan, sillä niin kovin epätodenmukaiselta tuntui, että kukaan

olisi keskellä yötä avannut Prinsaksen veräjää. Mutta Mari oli ensi

hetkestä lähtien vakuutettu, ettei hän ollut erehtynyt.

Pallen haukunta kävi yhä vihaisemmaksi -- mutta taukosi äkkiä. Tuli

aivan hiljaista.

Mari kohottautui istumaan vuoteessa. Hiljaisuus ei suinkaan

rauhoittanut häntä; päinvastoin heräsi hänessä epäluulo, että

varas läheni, oli nopeasti ottanut Pallen hengiltä, kuristanut sen

tai pistänyt puukolla. Prinsaksessa ei ollut koskaan ennen käynyt

varkaita, mutta viime vuosinahan oli saatu tottua suurempiinkin

ihmeisiin ja merkillisempiin yllätyksiin. Aivan varmaan siellä oli

joku salaisissa, rikollisissa aikeissa. Askelia Mari ei kuullut,

mutta kuitenkin hän tiesi aivan varmasti, että joku, että jotakin

läheni ulkona pimeässä. Hän aikoi juuri herättää Fredrikin, jottei

varas ehtisi murtautua johonkin, kun äkkiä päätyikkunan reunustaa

raapaistiin. Oliko siellä eläin vai ihminen vai ehkä vielä jotain

muuta, joka näin arasti koetti antaa merkkiä itsestään? Mari ei

voinut selvittää itselleen mitä tämä tuskainen kutsu enimmän

muistutti, kun se samassa kuului taas.

Varas se ei voinut missään tapauksessa olla. Joku joka etsi heitä --

ihmeellistä kyllä. Joku joka tahtoi päästä sisään.

Hapuileva raapiminen lakkasi vähitellen, mutta äkkiä kuului heikko

naputus porstuanovelta. Sitten tuli taas hiljaista, hiljaisempaa kuin

koskaan ennen.

Mari istui ymmällä pimeässä ja odotti. Täytyihän tulla vielä jotakin

lisää, ellei hän kokonaan ollut antanut tuulen ja yön narrata

itseään, jota hän ei kuitenkaan jaksanut uskoa. Niin vanha ja

raihnainen hän ei toki läheskään vielä ollut.

Ei ei, hän ei ollut voinut erehtyä, ja nyt kuuluikin arka naputus

jälleen.

Mari vavahti ja tunsi lievää ahdistusta. Ja samalla hän häpesi

itseään. Ollapa nyt noin lapsellinen ja antaa pikkuasian peloittaa,

hän ajatteli ja nousi vuoteesta. On tarpeetonta herättää Fredrikiä;

minun tahtomattani ei kukaan tule sisään, siksi vankka ovensäppi

meillä on. Voinhan ensin kuulustaa mistä on kysymys.

Sen suurempi hänen rohkeutensa ei kuitenkaan ollut kuin että hän

jätti tuvan oven selko selälleen mennessään porstuaan.

-- Kuka siellä? hän kysyi hillitysti, suu tiukasti ovenraossa.

-- Minä, vastasi toinen hillitty ääni, joka pani veren nopeasti

virtaamaan Marin sydämeen. -- Albin.

-- Kuka -- kuka kolkuttaa? kysyi Mari uudelleen jääkylmien väreiden

kiitäessä läpi hänen ruumiinsa.

-- Albin. Täällä on Albin, äiti.

Mari siveli kädellään yönuttuaan; hän silitteli karkeaa

alushamettaankin havaitsematta itse mitä teki. Koko hänen olemuksensa

keskittyi yhteen ainoaan odotukseen. Mutta sitä ei tullut, mitä hän

niin jännittyneenä odotti: ihmisaskelta, kenkien narinaa, vaatteiden

kahinaa, uutta koputusta, hengähdystä... Ulkopuolella oli aivan

hiljaista, vain kohu puiden latvoissa kävi raskaana ja tuskaisesti

huokaillen.

-- Onko siellä joku? sai hän vihdoin kolmannen kerran sanotuksi.

-- Päästäkää minut sisään, vastasi sama ääni, nyt kiihkeämmin,

pyytävämmin kuin äsken, mutta yhtä salaperäisen hillittynä ja arkana.

-- Antakaa minun puhua kanssanne, minun täytyy poistua jälleen, kun

aamu valkenee.

Niin, se oli todella vainajan ääni. Äiti ei erehdy esikoisensa

äänestä. Mari seisoi siinä ja tunsi keinuvansa raskaan huumauksen

vallassa.

Nyt hän ymmärsi. Ja samassa tuntui hänestä luonnolliselta, melkein

itsestään selvältä, että Albin tuli keskiyön aikaan ja pyysi päästä

sisään lapsuudenkotiinsa. Hän oli ajatellut tätä jo monta kertaa,

ihmetellyt, odottanut melkein, varsinkin ensi aikoina tiedon

saavuttua pojan kuolemasta. Albin, joka oli ollut mukana niin

kauheissa teoissa, ehkä itsekin tehnyt törkeitä rikoksia, kuinka

hän voisi saada lepoa joukkohaudan siunaamattomassa mullassa.

Mutta vaikka Mari hyvin tämän ymmärsi ja vaikka arvoitus ei enää

oikeastaan ollut mikään todellinen arvoitus, valtasi tuska hänet

uudelleen kaksinkertaisin voimin. Sillä hän tiesi, ettei tuota

rauhatonta sielua mikään muu voisi sitoa ruumiin hautaan kuin

maahanpaniaislukujen pyhät sanat. Ja kuka olisi ollut läheisempi

lukemaan niitä kuin juuri hän, äiti, hän joka nyt yksin oli

tullut tietoon sielun hartaimmasta halusta! Mutta pahinta oli,

ettei hän kuolemakseenkaan voinut muistaa oikeita sanoja oikeassa

järjestyksessä. Lukemattomia kertoja hän oli kuullut ne hautuumaalla

harmaakivikirkon ympärillä, kuullut niitä luettavan sekä pakkasessa

että helteessä, sekä ystävien että vieraiden haudoilla. Hän oli usein

pitänyt tapanaan mumista niitä puoliääneen samalla kuin rovasti tai

apulainen oli lausunut ne juuri hautaan lasketun arkun ääressä, mutta

nyt, kun ne olisivat olleet tarpeellisemmat kuin koskaan ennen, nyt

ne olivat kuin poispuhalletut hänen poloisesta päästään, missä kaikki

vain pyöri ympäri.

Mari lankesi polvilleen kuluneelle porstuan permannolle. Hän

risti vapisevat kätensä ja alkoi mumista -- Isämeitää kai ja

Herransiunausta. Ja suureksi ilokseen hän huomasi äkkiä, että

siinähän ne oikeat sanat tulivatkin mieleen tai ainakin osa niistä:

-- Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman.

Maasta olet sinä tullut... Jeesus Kristus, Vapahtajamme, on sinut

viimeisenä päivänä herättävä. Maasta...

-- Äiti, sanoi ääni ulkopuolelta nyt kovemmin ja selvemmin, --

älkää pelätkö. Täällä on Albin. Eikö äiti tunne minun ääntäni? Olen

piileskellyt Grindaksen metsässä eilisestä asti, kun en uskaltanut

tulla valoisaan aikaan. Päästäkää minut sisälle ja antakaa puhua

kanssanne. Vain siksi olen tullut pitkän matkan Venäjän Karjalasta

saakka. Olen kulkenut jalkaisin kaksi kuukautta.

Mari koetti nousta, mutta ei jaksanut ja jäi istumaan ylimmälle

astuimelle.

-- Albin! hän parahti heikosti. -- Voi herrajumala, elätkö sinä,

Albin!

-- Kuulettehan sen, vastasi ääni, nyt jo hieman kärsimättömästi. --

Miksi ette aukaise?

Mari istui herpaantuneena, voimatta käsittää tai tahtoa mitään.

Albin, Albin, hän kuiskasi tuskin kuuluvasti.

-- Nyt kysyn viimeisen kerran, päästetäänkö minua tänä yönä sisään

vai eikö? Jos niin on, ettette enää tahdo puhua kanssani, niin

sanokaa pois. Mutta en olisi kumminkaan uskonut teidän olevan

sellaisia.

Mari kuuli hänen äänensä vapisevan, vihastako vai pidätetystä

itkusta, siitä hän ei päässyt selville. Mutta hän tajusi, että

jotakin piti tehdä, että hänen täytyi jaksaa, maksoi mitä maksoi.

-- Päästää sinua sisään -- - ei, Albin, sitä en uskalla -- -- Isän

vuoksi, tarkoitan. Ja Ernfred kuuluu suojeluskuntaan -- - Se on

vaikeaa monella tapaa -- --

-- Vain niin, kuului Albinin ääni, ja nyt se tuntui masentuneelta

ja epävarmalta. -- Mutta ehkä se ei sentään ole niin vaarallista?

Minähän vain tahdon puhua kanssanne hetkisen, ja sitten voin heti

mennä tieheni, jos se on tarpeellista.

Mari mietti kauan.

-- Niin, hän vihdoin lausui. -- En tiedä, en usko... Sinä et tiedä

kuinka isä vihaa punaisia. Hänen kanssaan ei voi puhuakaan sinnepäin

-- hän tulee aivan kuin hulluksi -- --

-- Onko siis tarkoituksenne, että minun pitää mennä tieheni nyt heti?

Sanokaa pian ja selvästi että tiedän miten menetellä.

-- Ei, odota vähän, sanoi Mari nopeasti. Hän nousi ja hiipi vielä

horjahtelevin jaloin takaisin tuvan ovelle. Olikohan joku herännyt

sisällä? Ei, ihmeellistä kyllä ei kukaan, ei ainakaan Fredrik,

koskapa hänen nenänsä ja suunsa tuhisi edelleen raskaasti ja

säännöllisesti. Mari sulki varovasti oven.

Tuokion ajan hän vielä epäröi, sitten hän nosti raskasta säppiä ja

avasi ulko-oven.

Lähellä hänen edessään seisoi tumma varjo. Albinin kasvot kuumottivat

valkeina ympäröivässä pimeydessä, piirteitä Mari ei voinut erottaa.

Kumma tunne valtasi hänet, ja hänen täytyi tarttua kädellään

vasempaan rintaansa. Tyhjänä ja velttona se riippui yömekon alla;

mutta kerran siitä oli virrannut voimia häneen, joka nyt seisoi siinä

pimeässä, rikoksellisena, joka oli saapunut kuolemanvaltakunnan

esikartanoista.

Mari taisteli itsensä kanssa ja sai sopimattoman heikkouden

karistetuksi pois. Nyt piti toimia, tehdä päätöksiä, ja ajatellessaan

edesvastuutaan ja kaikkia niitä käytännöllisiä seikkoja ja tehtäviä,

joita oli vyörynyt hänen päälleen, hän sai takaisin yhä enemmän

tyyntä, järkevää arkiolemustansa.

-- Niin, Albin, hän lopuksi lausui, -- lienee parasta, ettet lainkaan

astu sisään ja herätä heitä, mutta minä tulen ulos ja kuuntelen mitä

sinulla on kerrottavana. Huomenna voimme katsoa, mitä ehkä voi saada

aikaan. Mene perunakuopan luo päätypenkille istumaan. Tulen kohta

perästä, kun saan hiukan enemmän vaatetta päälleni.

-- Minun on nälkä, sanoi Albin, -- voinko saada jotain syötävää?

-- Saat, saat. Mene nyt vain, ennenkuin joku herää.

Hän kuuli pojan askelten häipyvän pehmeällä pihanurmikolla.

Mari säilytti pyhävaatteitaan eräässä porstuakomerossa. Hän saattoi

pukeutua täällä kaikessa hiljaisuudessa. Ja niin hän läksi musta

kirkkohame yllään ja uudet juhlakengät jalassa kohtaamaan poikaansa.

Ruokakammiossa hän oli yhä vapisevin käsin levittänyt voita

reikäleivälle ja täyttänyt maidolla tuopin.

Hän kulki varovasti maidon vuoksi.

-- Ole rauhassa, äiti, minä tässä vain olen, sanoi Albin hiukan

naurahtaen, kun näki äitinsä lähestyvän ikäänkuin pelokkaana. Ja kun

tuuli samassa hieman hellitti, hän raapaisi tulitikun ja valaisi omia

kasvojaan.

Mari katsoi.

Niin, kyllä siinä oli Albin, vaikkakin hän tuntui paljon muuttuneen.

Puolipitkä parta, jota hänellä ei ollut ennen ollut, ulottui korvasta

toiseen. Mari kerkesi ajatella, että pojan täytyi nyt tietysti

tehdä kaikkensa, etteivät kunnialliset ihmiset häntä tuntisi. Häntä

värisytti. Pieni liekki heikkeni yhä, hän saattoi nähdä vain että

nenä pisti omituisen terävänä esiin Albinin laihtuneista ja jollakin

tavoin jäykistyneistä kasvoista. Silmät olivat vajonneet syvemmälle

kuin ennen -- tai ehkä se johtui vain lepattavasta valosta. Samassa

tulitikku käyristyi ja katkesi.

-- Niin, sanoi Albin tavoitellen entisaikain reimaa ja huoletonta

sävyä, -- tällaiselta minä nyt näytän.

Mari ei keksinyt mitä vastata. Hän vain ojensi Albinille leivän ja

maitotuopin istuutuen sitten hänen viereensä penkille. Päättäen

siitä, millä tavoin poika ahmi reikäleipää, hän ei ollut varmaankaan

syönyt paljoa viimeisen vuorokauden aikana.

-- Kiitos, sanoi Albin, kun viimeinen maitotilkka oli huuhtonut alas

viimeisen leivänmurun.

Mari tunsi jälleen kalvavaa ahdistusta.

-- Albin, hän sanoi hiljaa, -- herrajumala, Albin, kuinka me olemme

saaneet surra sinun tähtesi.

-- Luulitteko että -- että minä olin kuollut?

-- Juuri sitä luulimme. Saimme sellaisia tietoja että lopuksi pidimme

sitä aivan varmana. Ernfred kävi vielä Helsingissäkin kuulustelemassa

asiaa, ja niin saimme tietää, ettei sinua ollut vankien joukossa.

-- Vai niin, Ernfred teki sen, vaikka itse kuuluu suojeluskuntaan.

-- Niin, sanoi Mari hitaasti, -- minä pyysin häntä niin kauan, että

hänen täytyi vihdoin lähteä.

Molemmat vaikenivat.

-- Niin, sanoi Albin sitten, -- asia kävi niinkuin kävi. Ja päin

helvettiähän se meni. Johtajamme pettivät meitä jo alun pitäen, ja

kaikki perhanan lörpötys meni meihin kuin häkä. Myöhemmin huomasimme

tosin yhtä ja toista, mutta silloin oli jo päästy sotaelämän makuun

ja sitäpaitsi oli liian myöhäistä kääntyä takaisin.

-- Ei koskaan ole liian myöhäistä kääntyä, sanoi Mari, ei kuitenkaan

vakuuttavasti.

-- Minun uskoni mukaan se oli mahdotonta, sanoi Albin hiljaisesti, --

mutta mitäpä kannattaa ajatella sitä asiaa enää. Se on nyt niinkuin

on.

-- Missä ovat toverisi sahalta, ne jotka saivat sinut viekoitelluksi

mukaan?

-- Eivät he minua viekoitelleet enempää kuin minä heitä. Kun nyt

ajattelee taapäin niitä asioita, niin pää ei ota käsittääkseen,

kuinka kaikki kävi niin nopeaan. Sahalle tuli aseita, pieni

herraskainen mies Helsingistä piti puheita niin että sylki roiskui

-- ja siinä sitä oltiin... Missäkö ne nyt ovat, joiden kanssa

läksin: Flytström kuoli Joutsenon rintamalla, seisoin vieressä kun

hän kaatui. Omituinen ääni, kun kuula tulee ja iskee mieheen; ei

mikään ennen kuulemani ole senkaltaista. Mustolan näin Pietarissa ja

Heinämaan Kantalahdessa; he viihtyivät hyvin ryssien kanssa.

-- Vai niin, sinä olet ollut Pietarissa, sanoi Mari. Ei mikään enää

häntä ihmetyttänyt.

-- Kolme eri kertaa. Mehän menimme sinne laivalla Viipurista, kun

valkoiset tulivat. Sitten reisasimme yhden vuoden edestakaisin

Pietarin ja Kantalahden ja erään Knäsöi-nimisen paikan väliä.

Toiset tahtoivat olla ryssän, toiset engelsmannin palveluksessa, ja

monet tahtoivat vain liikuskella omin päin, ja heitä minä seurasin,

mihinkäpä minä olisin lähtenyt? Omituista oli tosin aluksi tehdä

kaikenlaista kiellettyä ja saada ottaa kaikkea mitä tarvitsi

tai muuten tahtoi, saada iskeä kovasti tai ampua kun suuttui ja

polttaa isoja kartanoita kuin mitäkin juhannuskokkoja. Mutta

kuinka lieneekään minulta loppui halu tuollaiseen elämään ja aloin

kovasti ajatella, kuinka pääsisin jälleen kotiin. Joskus kuului

huhuja, että meidät kaikki armahdettaisiin, jos tulisimme kotiin

ja ilmoittautuisimme poliisille tai nimismiehelle, joskus taas

väitettiin, että valkoiset ampuivat jokaisen punaisen minkä saivat

kiinni. Oli vaikea tietää. Sanomalehtiä ja muuta postia tuli kyllä

päämajoihin, ja joskus minulla oli kova halu kirjoittaa teille, mutta

ei siitä kuitenkaan tullut mitään. Tiesinhän myös että te kaikki muut

alusta alkaen olitte toisella puolella.

-- Et tiedä kuinka me olemme saaneet hävetä ja kärsiä sinun vuoksesi,

lausui Mari melkein tylysti. -- Ei yksikään räfsbackalainen

lähtenyt punaisten mukaan, ja kirkonkylästäkin meni vain muutamia

pahantekijöitä ja roistoja. Ihmistenhän täytyy luulla, että me olemme

huonoa väkeä, kun sinä -- --

Hän ei jatkanut. Mutta Albin tokaisi hieman julkealla äänellä, jonka

sävyn Mari oli tuntevinaan hänen pahimmilta poikavuosiltaan:

-- Tervehdi räfsbackalaisia ja sano, että voivat lopettaa

haukkumisensa; saattaa käydä niin, että tulee vielä toiset ajat.

Katsos, minä olen ollut jo kokonaisen kuukauden Suomessa, niin että

tiedän suunnilleen, minkälaista täällä on. Punaisilla on paljon

ystäviä.

Sitten hän kääntyi yht'äkkiä rauhallisemmin puhumaan:

-- Tulin rajan poikki Ilomantsin pitäjään seitsemän suomalaisen

kanssa, jotka samoin olivat väsyneet elämään siellä. Aluksi liikuimme

vain öisin ja piileskelimme päivisin metsissä, mutta pian huomasimme,

että se oli tarpeetonta. Kerrankin asui kolme meistä kokonaisen

viikon eräässä isossa kirkonkylässä. Ei kukaan kysynyt meiltä mitään.

Mutta kotiseudulla täytyy olla varovainen. Ei muuta kuin että joku

lapsimukula tuntee minut, niin siinä sitä ollaan. Ne vievät

minut -- --

Mari liikahti. Häntä paleli. Hänen täytyi ponnistella voidakseen

ajatella selvästi.

-- No mutta, hän sanoi, -- etkö sinä saa nyt armoa, kun kaikki

muutkin saavat?

-- Armoa..., sanoi Albin vitkastellen, -- minä -- minä en usko

sitä. Kaikki eivät kulje vapaina, on poikkeuksia. Saat olla varma,

että olen tarkoin lukenut kaikki mitä siitä asiasta on ollut

sanomalehdissä painettuna.

-- Eikö asia ole niin, että kaikki saavat armon paitsi ihan pahimmat,

murhaajat, murhapolttajat ja muut sellaiset?

-- Aivan niin, vastasi Albin haluttomasti, -- mutta siinähän se pulma

onkin.

Mari puristi kädellään tiukasti hänen polveaan. Hiljaisuus syveni yhä

enemmän heidän välillään, ja Marista tuntui kuin se veisi pojan pois

hänen luotaan, kauemmaksi kuin koskaan ennen.

-- Jeesuksen nimessä, Albin, hän kuiskasi, -- kuinka sinä saatoit,

kuinka saatoit!

-- Niin, sanoi Albin, -- se kävi aivan itsestään, niinkuin kaikki

muukin. Sodan alussa sattui, että meitä tuli muutamia miehiä pieneen

herraskartanoon. Me salpasimme tilanomistajan erääseen huoneeseen,

koska tahdoimme saada olomme mukavaksi ja yöpyä kartanoon. Ja

sitten yht'äkkiä illan suussa joku tulee sisään ja huutaa: Hän on

keskustellut puhelimessa valkoisten kanssa, ne piirittävät meidät

aivan kohta. Juoksimme kartanonomistajan huoneeseen ja huomasimme

puhelimen seinässä. Hän ei vastannut mitään, kun kysyimme, oliko hän

puhunut valkoisten kanssa ja pyytänyt apua. Ja niin hänet vietiin

pihalle ja siellä -- siellä hänet ammuttiin... Kuten sanoin, hänet

ammuttiin... Me... me ammuimme hänet. Meitä oli kaksi, jotka sen

teimme. Niin niin, älkää siinä istuko ja tuijottako minuun noin,

myönnänhän että minäkin ammuin. Te ette ymmärrä, mutta me, me jotka

joka hetki odotimme valkoisten hyökkäävän esiin pensaikosta... Ja

pahinta on, että niissä tuomioistuimissa tietävät; toverini joutui

myöhemmin kiinni ja hän ilmaisi nimeni, luin sen eräästä lehdestä

viime keväänä. Niin että senvuoksi teidän täytyy piilottaa minut,

äiti. Olen miettinyt sinne ja tänne, on niin vaikea tietää mikä on

parasta ja viisainta. Ehkä pitäisi mennä ja ottaa rangaistus niin

pian kuin mahdollista, jotta pääsisi pois niin kauan kuin on vielä

siinä iässä että kannattaa. Mitä äiti ajattelee?

Mari oli hellittänyt otteensa pojan polvesta. Hän vain istui ja

katsoi tiukasti yön pimeyteen, kunnes silmiä alkoi kivistää.

-- Älä kysy minulta, kysy omaltatunnoltasi, tuli viimein vastaukseksi.

-- Hm, arveli Albin, -- on kyseessä joka tapauksessa suuri päätös,

jota sietää ensin harkita. Ehkäpä tämä päättyy siihen, että menen

vapaaehtoisesti nimismiehen luo, mutta en voi tehdä sitä nyt aivan

heti, sillä tarvitsen miettimisaikaa. Siksi teidän pitää kätkeä

minut, äiti.

-- Me emme voi piilottaa sinua tänne kotiin, vastasi Mari lyhyesti

kuten kaupasta kieltäydyttäessä.

Albin mietti.

-- Mutta jos piiloudun tänne lähimetsiin tai johonkin latoon --

autatteko minua sitten ruoalla, äiti?

Mari istui kauan ääneti.

-- Niin, hän vastasi viimein soinnuttomalla äänellä, -- kai minun

pitää se tehdä.

-- Minä voin kyllä nukkua metsässä niin kauan kuin ilmat pysyvät

tällaisina. Mutta jos tulee kovia yöpakkasia ja pahoja sateita, niin

minun pitää päästä jonnekin katon alle. Tietääkö äiti mitään hyvää

piilopaikkaa?

-- Grindaksen metsälato Takaniityn perällä, vastasi Mari äskeiseen

tapaan. -- Kai sinä tiedät sen pienen niityn, ennenkuin tullaan

valtamaantielle.

-- Niin, kyllä tiedän.

-- Sinne ei tule kukaan nyt enää, kun tuonoin saatiin kaikki heinät

korjuuseen sieltäpäin. Parempaa piilopaikkaa en tiedä.

-- Se on kyllä hyvä, sanoi Albin vilkkaasti. -- Olin itsekin

ajatellut siihen suuntaan. Ja kuinka järjestämme sen ruokapuolen?

-- Tulen sinne ladolle huomeniltana, vähää ennen auringonlaskua. Voit

istua metsänreunassa ja odottaa.

Albin istui vaiti ja päättämättömänä.

-- Niinpä niin, sanoi hän sitten hieman epäröiden. -- Kiitos, äiti.

On kai parasta että lähden.

-- Niinpä kai.

Albin astui pari askelta veräjää kohti, pysähtyi sitten ja kääntyi.

-- Voiko äiti hankkia vähän tupakkaa? On niin vaikea olla ilman, kun

on tottunut polttamaan.

-- En voi mitään luvata, mutta mahdotonta se ei ole. Ehkä voin ottaa

isän tupakoista niin ettei hän huomaa.

Ja samassa oli kuin jäykkä kuori olisi murtunut ja pudonnut pois

Marin päältä. Hän purskahti hillittömään itkuun.

-- Voi Albin, kuinka saatoitkaan mennä ja tuottaa meille kaikille

tämän. Olethan saanut saman kasvatuksen kuin muut kunnialliset

ihmiset, kristillisyyttä ja koulua ja kaikkea mikä siihen kuuluu.

Olemmeko antaneet sinun kasvaa kuin villipedon, jotta sinun

tarvitsi ruveta murhaamaan ja varastamaan? Vastaa minulle! Olemmeko

tehneet niin? Mekö olemme syyllisiä? Olemmeko laiminlyöneet jotain

välttämätöntä sinua kasvattaessamme, emmekö ole koettaneet kurittaa

sinua ja kasvattaa jumalanpelossa!

-- Ei kukaan voi syyttää äitiä, vastasi Albin. -- Eikä kukaan niin

teekään, lisäsi hän uhmailevasti. -- Yksinäni olen tehnyt mitä olen

tehnyt, hyvää tai pahaa, ja olen kyllä mies vastaamaan puolestani.

Odotanko minä Grindaksen ladon luona huomeniltana vai enkö? Maksaako

vaivan? Sanokaa vain suoraan, olen minä ollut pahemmassakin kyydissä.

Mari tukahdutti nyyhkytyksensä ja pyyhkäisi kädenselällä nenäänsä.

-- Miksi kysyt enää sitä asiaa? Tietysti minä tulen, kun kerran olen

luvannut tulla.

Äiti seisoi vielä hetkisen ja koetti seurata pojan kulkua maantiellä.

Toivoton yritys, sittenkuin pimeys ja tuuli olivat peittäneet hänet

ja hänen arkailevat askelensa. Taaja metsä kohisi, ja Marista tuntui

kuin tyrskyt peittäisivät hänet. Hän tunsi äkkiä polttavaa halua

kutsua poikansa takaisin tai huutaa apua.

Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Järki voitti.

Päinvastoin hän hiipi niin äänettömästi kuin suinkin sisään, riisui

pyhävaatteensa ja laskeutui levolle.

Kaikeksi onneksi ei kukaan ollut herännyt. Kaikki oli samoin kuin

tunti sitten.

Nyt tuntui pakotus selässä jälleen; varmaan oli koko ajan kolottanut,

mutta hän ei ollut ehtinyt huomata sitä. Hän vain lepäsi ja kuunteli

kellon raksutusta, yks -- kaks, yks -- kaks... Niin marssii aika,

reipas sotilas, pysähtymättä, väsymättä... Yks -- kaks, yks --

kaks... Mari on kuulevinaan korkorautojen kopinaa soraiselta tieltä

... siellä kulkee joku ... yks -- kaks, yks -- kaks ... kulkijalla

on kiire, hän kävelee niin ripeästi ja tahdissa ... yks -- kaks, yks

-- kaks ... hänen pitää joutua pian jonnekin muualle, hän ei saa

väsyä, ei eksyä tahdista ... yks -- kaks, yks -- kaks ... hän tuntuu

lisäävän vauhtiaan, Marin korvissa takoo kuin moukari alasinta vasten

... yks -- kaks, yks -- kaks, yks -- kaks ... on kuin joku ajaisi

kulkijaa takaa, vainoaisi kuin vaarallista petoa ... hän ei juokse

enää, hän kiitää eteenpäin, hän pakenee kurjan henkensä edestä...