III.

Pari viikkoa kului.

-- Mikä sinua oikein vaivaa, Mari? kysyi Fredrik nykyään tavantakaa,

ja ihmeissään olivat poika ja miniäkin.

Semmoinen levottomuus oli vallannut Marin, ettei se olisi voinut

jäädä sokealtakaan huomaamatta. Hänen silmänsä ja kätensä olivat

ikäänkuin vailla vakinaista sijaa, öisin hän makasi ja heittelehti,

kunnes hiki helmeili ohimoilla, ja vähin hän kiljahti unissaan kuin

olisi saanut puukon rintaansa.

-- Sinun pitäisi mennä tohtoriin, Mari, käyt päivä päivältä yhä

keltaisemmaksi ja laihemmaksi. Ei siitä hyvä seuraa, jos jatkat

tuolla tavoin.

Mutta joka kerta kun Fredrik tällaisia ehdotteli, Mari vain ravisti

päätään yhä tiukemmin. Sillä mitäpä kaiken maailman tohtorit ja

professorit mahtoivat sille taudille, joka oli hiljaisuudessa hänet

murtamaisillaan: Albinin levottomuudelle ja epätoivolle.

Hän ei tavannut enää poikaansa usein, ja vaikka hänen päivänsä olivat

yhtä ainoaa kaipausta, niin yhdessäolon lyhyet hetket tuottivat

hänelle kuitenkin murhetta. Sillä Albinin mieli kävi päivä päivältä

yhä taipuvammaksi pehmeyteen, nöyrtymiseen ja katumukseen -- tai ehkä

pikemmin tuskaan, oli vaikea tietää kumpaiseen. Yhä useammin hän

puhui, että pitäisi mennä vapaaehtoisesti nimismiehen luo.

Mari oli jo aikoja sitten luopunut levottoman odottavalta kannaltaan.

Hän ei kysynyt enää, oliko hänellä oikeutta asettua Albinin ja hänen

rangaistuksensa väliin, taikka oikeastaan Albinin ja hänen heräävän

omantuntonsa väliin, jos se nyt kerran oli heräämässä. Hän vannotti

poikaansa suoraan ja niin tehokkain sanoin kuin osasi pysyttelemään

edelleenkin piilossa ja kaikin voimin koettamaan tehdä tyhjäksi

yhteiskunnan mahdolliset etsiskelyt.

Piilopaikkaan kiven alle hän oli kantanut joka päivä kaikenmoisia

pikkutavaroita, jotka saattoivat helpottaa Albinin elämää. Hän oli

käynyt yhä rohkeammaksi ja häikäilemättömämmäksi, hän suorastaan

hävitti kotia. Nyt viimeksi hän oli tavattomien vaikeuksien jälkeen

saanut varkain viedyksi aitasta haulikon ja panoksia -- jotta Albin

voisi ampua jäniksiä ja metsälintuja ja siten saada parempaa ruokaa.

Hän ei ajatellut sitä, että oli luvaton aika ja että laukaukset

niinmuodoin herättäisivät huomiota. Hän ei ajatellut sitäkään, että

Fredrik saattoi milloin tahansa huomata pyssyn katoamisen; jo nyt oli

sattunut, että isä oli syyttänyt Ernfrediä erinäisten pikkuesineiden

häviämisestä, josta Ernfred kuitenkin hänen tavattomaksi harmikseen

väitti olevansa tietämätön. Mari oli mennyt kuin päästään vialle,

hän ei ottanut enää lukuun ilmeisiä seurauksia, kunhan vain luuli

voivansa hyödyttää Albinia ja ehkäistä hänen kohtalokasta päätöstään.

Sydän jyskytti hänen rinnassaan joka kerta kun hän lähestyi

piilokiveä, sillä häntä ahdisti ainainen pelko, että hän näkee

jonakin päivänä tavarat koskemattomina --

Ilmoihin Mari kiinnitti silmäänpistävää huomiota. Fredrik ei

saattanut kyllikseen ihmetellä, että hän pani pitkälliset sateet niin

pahakseen. Satohan tuli joka tapauksessa paras mitä heillä oli ollut

moneen Herran vuoteen. Mitä valittamisen syytä siinä siis oli?

Vielä ei Fredrik ollut saanut kiinni mistään langasta, mutta hänen

silmänsä valvoivat, hänen mielensä oli jännittynyt.

* * * * *

Eräänä varhaisena aamuhetkenä, juuri kun Fredrik ja Ernfred istuivat

höyryävän kahvikupin ääressä, astui Ollaksen Henrik tupaan. Hän oli

matkalla Takaniityn tuolla puolen olevasta talostaan Räfsbackan

suutarin luokse, mutta hänellä oli sitäpaitsi asiaa Prinsaksen

Fredrikille, hän sanoi.

Häntä pyydettiin istumaan, ja hän sai kupin niinkuin toisetkin.

Vähitellen asia tuli esiin.

Hän halusi tilata piirongin ja kahdenmaattavan sängyn. Niin, koska

tässä oltiin vanhoja tuttuja, saattoi hän kertoa koko asian oitis:

heidän Elin oli menossa naimisiin kirkonkylän Lindrothin vanhimman

pojan kanssa.

Fredrik istui aivan totisena ja kaatoi toisen kupin loput teevadille.

-- Vai niin, hän sanoi hieman raskaasti, -- saa kai sitte niinkuin

onnitella.

Ollaksen Henrik imi mietteissään pientä sokerinmurua, joka näinä

tukalina aikoina voitiin tarjota.

-- Niin, sanoi hän, -- parastahan sitä on toivottava.

Ulkopitäjäläisiä he ovat, eikä heitä tunneta täällä oikein

perinjuurin. Enemmän minua olisi miellyttänyt se toinen asia, joka

näyttää vähän olleen kyseessä entisaikaan, nimittäin että teidän

Albinin kanssa. Mutta hänhän sitten meni, poikaparka, ja turmeli

asiansa niin perin hullusti. Kai häneen meni piru, muulla tavoin ei

sitä voi selittää.

Tähän hänen puheeseensa ei Fredrikillä ollut mitään vastaansanomista.

Hän tiesi että Ollas puhui vilpittömin mielin eikä suinkaan ollut

vahingoniloinen prinsaslaisten onnettomuudesta, niinkuin jotkut muut

sekä kirkonkylässä että Räfsbackassa.

Muuten Ollas ei tietänyt juuri mitään uutta. Niin, sen hän kyllä

saattoi sanoa, vaikk'ei se oikeastaan ollut mikään uutinen, että

ihmisten epärehellisyys lisääntyi päivä päivältä. Joka aamu Ollas

tai hänen naapurinsa saivat nähdä tuoreita jälkiä näpistelijäin ja

varkaiden yötyöstä. Milloin nämä olivat kaivaneet pellosta perunoita,

milloin taas sonkineet turnipsi- ja naurismaissa. Omenanraakiloista

ei kannattanut puhuakaan, nehän olivat olleet helisemässä kaikkina

aikoina, myöskin ennen maailmassa, jolloin ihmisillä sentään oli

vielä häpyä.

-- Ei minulla ole tapana maalata peikkoja seinälle enkä ole myöskään

tunnettu ämmäinjuorujen levittäjäksi, sanoi Ollas lopuksi, -- mutta

minun uskoni on se, että Takaniityn metsäperukoilla piileksii

punakaartilaisia. Sieltä on kuultu useita laukauksia, ja eilen

aamulla --

Hänen puheensa katkesi äkisti ja hän jäi tuijottamaan

posliinikipposta, josta Mari parhaillaan täytti tyhjentynyttä

kermakulppoa.

-- Onko teillä käynyt varkaita? kysyi hän ihmeissään.

-- Ei minun tietääkseni, vastasi Fredrik. -- Sattuuhan minulle

kyllä toisinaan, että kaipaan jotakin pikkuesinettä, mutta ne ovat

enimmäkseen sellaisia, joista varkaat eivät juuri välitä ja joihin

sitäpaitsi ei kukaan ole voinut päästä käsiksi, ne kun ovat olleet

tuvassa tai kamarissa. Vai mitä sinä sanot, Mari?

-- Ei minulta ole mitään hävinnyt, vastasi Mari lyhyesti ja vei

kipposen porstuakammioon.

-- Sepä omituista, jatkoi vieras Marin palattua tupaan. -- Eilen

aamulla, kun Elin ja karjapiika menivät hakaan lypsämään muutamia

lehmiä, jotka olimme jättäneet yöksi ulos, he näkivät yht'äkkiä

harmaapukuisen miehen kaikessa rauhassa istuvan ja lypsävän

kellokaslehmää. Piika oli yksinkertainen ja kirkaisi, niin että mies

ehti juosta tiehensä, heidän saamatta oikein nähdä hänen kasvojaan.

Iso ja parrakas kuuluu olleen, sen verran he tiesivät sanoa. Maasta

lehmän vierestä he löysivät puisen pytyn ja posliinimukin. Pytyssä

ei ollut merkkiä, mutta posliinimuki oli aivan samanlainen kuin se,

joka Marilla juuri oli kädessään. Panin erityisesti mieleeni miltä se

näytti, sillä se oli semmoista harvinaista vanhanaikuista mallia.

Fredrik katsahti Mariin, miksi, sitä hän tiesi tuskin itsekään. Mari

silmäili vuorotellen Ollasta ja Fredrikiä. Hänestä tuntui, että he

olivat kysyneet häneltä ... että hänen tuli vastata. Vastata, niin.

Tietysti hän vastaa, jopahan tässä nyt mykistymään! Eto asiasta.

Eikä kukaan ollut Marin suusta kuullut koskaan niin pitkäpiimäistä ja

ylimielistä vastausta kuin nyt:

-- Ei tarvitse käydä paljonkaan ostoksilla tietääkseen, että

kauppiailla on tavallisesti useampia kappaleita kutakin lajia. Ja

ostaa saa kuka tahansa, kellä vain rahaa on.

-- Niinpä kyllä, nyökkäsi Ollas, -- mutta nyt te ymmärrätte mistä

minä johduin epäilemään punaisia. Suojeluskunnan pitäisi panna

toimeen pieni ajojahti.

Tässä Ernfred puuttui keskusteluun säyseällä tavallaan:

-- Siitä on kyllä ollut puhetta, mutta vain noin ylimalkaan.

Kirkonkylässä moni epäilee sitä ja tätä, mutta varmuudella ei mitään

tiedetä.

-- Ei ei, arveli Ollas, -- mutta sietäisi ehkä sentään ottaa hiukan

selkoa.

Ja sitten hän siirtyi tilausasioihin.

Prinsaksen Fredrik antoi lyhyitä ja nopeita vastauksia. Silloin ja

silloin huonekalut voivat olla valmiina, niin ja niin paljon ne

maksavat. Mutta hänen selvien ja täsmällisten sanojensa takana piili

outoja, sekavia ajatuksia.

Hyvillään ja tyytyväisenä Ollaksen Henrik läksi matkaansa.

Mari kantoi solkkuämpäriä sikolättiin. Hän tyhjensi sen niin

huolimattomasti, että toinen puoli meni maahan ja karjun selkään.

Fredrik lähestyi hitaasti. Mari näki hänen tulevan, näki _sen_

tulevan, ja hän kohotti päänsä pystyyn ynseässä uhmassa.

-- Mari, sanoi Fredrik, ja hänen äänensä vapisi, -- meillä on ollut

kaksi sellaista vanhaa kukkaskoristeista mukia. Missä toinen on?

-- Toinen? Se särkyi tässä tuonoin.

-- Särkyikö se..., sanoi Fredrik, ja Mari näki hänen poskipäittensä

kalpenevan. -- Voitko katsoa minua silmiin ja sanoa sen uudelleen?

-- Voinko..., kertasi Mari. -- Niin kauan kuin sinua vain haluttaa.

Ja se oli totta. Hänet oli vallannut sellainen jäykkyys, että hän

luuli pystyvänsä kestämään miehensä tuimaa katsetta vaikka tuhansia

vuosia, jopa, jos niiksi tuli, katsomaan itse aurinkoon tai Herran

Jumalan iäisiin kasvoihin.

-- Minä kysyn sinulta vielä kerran..., sanoi Fredrik matalalla

äänellä, -- onko sen asian laita ihan oikein? Sinä ymmärrät kyllä

mitä se merkitsee meille kaikille. Ajattele tarkoin ennenkuin vastaat.

Mari laski tyhjän ämpärin maahan, ikäänkuin se olisi käynyt hänelle

liian raskaaksi kantaa.

-- Minä en käsitä mitä sinä tarkoitat, hän sanoi. -- Oletko tullut

hulluksi, kun luulet minulla olevan jotakin tekemistä vieraiden

punakaartilaisten kanssa!

-- Vieraiden, en minä ole sanonut vieraiden -- --

-- No, ja mitä sinä tuolla tarkoitat?

Fredrik pyyhkäisi kädellä kasvojansa pariin kertaan.

-- Ei ei, hän virkkoi väsyneesti ja järkytettynä, -- se oli vain

semmoinen kummallinen äkkiajatus. Sehän on mahdotonta.

Ja hän lähti verkalleen työhönsä.

Ernfred tuli ovessa Maria vastaan. Hän upotti katseensa kuin

mittaluodin syvälle äitinsä sieluun. Hänkin ymmärtää, ajatteli Mari;

nyt hän rientää Fredrikin luo epäilyksineen.

Mari liikkui paljon sinä päivänä. Ne, jotka myöhemmin ajattelivat

tätä asiaa, eivät voineet muistaa nähneensä hänen istuneen hetkeäkään.

Aitta, navetta, kanala; kanala, sikolätti, kaivo; kaivo, tupa,

perunakuoppa. Kärsimyksen tiellä voi olla halpa-arvoisia asemia.

Ateriat hän valmisti, mutta ei itse ottanut niihin osaa. Hän ei

voinut syödä, sanoi hän; kauan väijynyt tauti alkoi nähtävästi nyt

puhjeta. Hän ymmärsi hyvin, kuinka epäviisaasti menetteli, hän tunsi

pohjan järkkyvän ja luhistuvan jalkainsa alla, mutta hän ei _voinut_

pakottautua istumaan pöytään toisten kanssa ja tuntemaan mielessään

heidän sanattomia, hapuilevia syytöksiään, jotka salpasivat häneltä

hengityksenkin. Hän olisi voinut mainita kellonlyömän, jolloin miniä

sai tietää asian, niin selvään sen voi lukea heidän kasvoistaan,

vaikk'ei olisi nähnyt niitä kuin hätäiseltä vilahdukselta.

Päivemmällä Ernfred meni Räfsbackaan ja viipyi siellä hyvän tovin.

Palattuaan kotiin hän puheli kauan ja hiljaa Fredrikin kanssa

puuvajassa. Sitten hän lähti kirkonkylään.

Iltapäivä oli jo pitkällä menossa, kun hän toistamiseen

palasi kotiin. Hän meni suoraa tietä kamariinsa. Sattumalta

raolleen jääneestä ovesta Mari näki hänen pukeutuvan

suojeluskunta-univormuunsa.

-- Ohoo, hän sanoi, kun Ernfred tuli tupaan, -- onko teillä harjoitus

vielä tänä iltana?

-- Ei, vastasi Ernfred, ja hänen rinnassaan kävi niin ankara kuohu,

että hän sai tuskin sanoja suustaan, -- ei ole harjoitusta. Tulee

_etsintä_.

-- Niinkö, sanoi Mari ja kuuli oman oudon, puoli-ivallisen äänensä

kuin pitkän matkan takaa, -- ja ketä te sitten etsitte, jos saa luvan

kysyä?

-- Ketä muuta kuin punaisia, jotka piilevät metsässä Takaniityn

tienoilla. Otamme lyhdyt mukaan, sillä jollemme löydä niitä

päivänvalolla, aiomme tutkia jokaisen ladon ja --

-- Vaiti, Ernfred! kuului Fredrikin ääni, ja käsky paukahti yhtä

kovasti kuin hänen kätensä pöytään. -- Ne ovat salaisuuksia,

joita sinä et saa puhua, koska punaisilla tuntuu olevan avustajia

kaikkialla, niin ettei kohta enää voi luottaa äitiinsä eikä vaimoonsa.

Ernfred otti kiväärin olalleen. Ovessa hän kääntyi äitiin päin:

-- Sen minä vain sanon, että pahasti, pahasti äiti on tehnyt meitä

kaikkia kohtaan, jos nyt on niin laita, että minun on lähdettävä

ajamaan omaa veljeäni.

No no, ajatteli Mari, menee kai siihen aikaa, ennenkuin ne ehtivät

kokoontua ja lähteä liikkeelle. Hän ei koettanut seurata Ernfrediä,

eipä mennyt edes ikkunaan katsomaan minnepäin hän läksi.

-- Tänä iltana ei tule munakauppoja Räfsbackassa, ettäs tiedät, sanoi

Fredrik.

Mari katseli häntä hymyillen. Nyt hän sen tiesi: hän vihasi tuota

miestä. Fredrik oli hänestä vihollinen, jommoista hänellä ei ollut

koskaan ollut koko pitkän, rauhallisen elämänsä aikana.

-- Ei, vastasi hän pehmeästi, -- mitäs munakauppoja nyt tulisi, eihän

meillä ole mitään myytävää.

Fredrik astui askelen lähemmäksi.

-- Sano minulle, Mari, kysyi hän nyt hiljaisella äänellä, melkein

hellyttävästi, -- voiko olla mahdollista, että Albin on elossa ja

oleksii niiden punaisten joukossa, joita sinä olet autellut?

-- Näetkö sinä aaveita keskellä kirkasta päivää? vastasi Mari

pilkallisesti. -- Albinhan on kuollut, mitä tekemistä meillä enää on

hänen kanssaan!

Fredrik vaikeni. Hän meni saranapöydän ääreen ja istuutui, pää käsien

varassa. Hän oli väsynyt ja voimaton. Tämä oli liikaa, ja se oli

tullut niin äkkiä. Hän ei nähnyt selvyyttä missään.

Marin silmät eivät päästäneet häntä näkyvistään sekunniksikaan.

Verkalleen ja hiljaa hän vetäytyi porstuaan. Hän hengähti syvään

muutamia kertoja, sitten hän astui päättävästi pihalle. Ikkunasta hän

näki, ettei Fredrik ollut muuttanut asentoaan. Ja heti sen jälkeen,

tuskin tietäen miten se oli tapahtunut, hän havaitsi juoksevansa kuin

henkensä edestä tien takana olevaan metsään.

Nyt hän ei vilkaissut enää taakseen. Tulkoot, hän ajatteli, tulkoot

kuinka suurena joukkona hyvänsä. Ne eivät tavoita minua, eivät

tavoita meitä, Albinia ja minua, eivät ikinä, ikinä -- --

Kostea sammal ja petolliset havuneulaset tekivät maan liukkaaksi.

Tavantakaa hän lipesi ja kompastui, pari kertaa kaatuikin. Mutta

eteenpäin hän riensi, hänestä tuntui kuin puut olisivat syöksyneet

häntä vastaan ja hänen ohitseen. Tuossa oli kivi, joka oli ollut

heidän uskollinen kätkö- ja kohtauspaikkansa, eilen vielä, eilen

vielä... Tuolla väijyi suo, johon Albin oli kerran vajonnut ja ollut

vähällä upota -- -- milloin se tapahtui - -- milloin se tapahtuikaan

-- -- monta vuotta sitten -- -- Albin oli silloin pieni ja eksyi --

ja hän itse istui heinäniityllä odottaen poikaansa ruoan ja lämpimän

kahvin ääressä -- --

Minä en ole väsynyt, lauloi veri hänen ohimoissaan, en ole väsynyt,

en lainkaan väsynyt. Eihän tämä ole mitään, kohta olen perillä,

kunhan vain -- -- mitä nyt -- --

Hän nousi vaivalloisesti. Oli kompastunut puunjuureen ja kaatunut,

maannut kai pyörryksissä hetkisen. Hänen voimansa tuntuivat olevan

loppumaisillaan. Vaikka kuinka yritti, ei hän voinut juosta, vain

hoiperrella ja laahautua eteenpäin.

Tuolla, tuolla näkyi jo lato.

-- Albin! hän huusi ravistaen ja kiskoen luukkua saadakseen sen auki.

-- Albin, tule ulos!

Ei vastausta. Ja vasta nyt hän tuli ajatelleeksi, että Albin saattoi

yhtä hyvin olla missä muualla tahansa tässä laajassa metsässä.

Tuli hämärä; muutamia sadepisaroita putoili.

-- Albin! Minä täällä olen, äiti. Tule ulos!

-- Mikä hätänä? vastasi Albinin ääni ladon sisästä, ja kohta sen

jälkeen luukku aukesi.

Albinilla oli ollut haulikko kädessä, nyt hän laski sen heiniin.

-- Mitä äiti tahtoo? hän sanoi, ja hänen äänensä värähti ilmaisten

että hän oli ymmärtänyt.

-- Ne tulevat, tulevat, sinun pitää paeta täältä heti.

Albin heilautti itsensä aukosta ulos ja seisoi nyt äitinsä rinnalla.

Mutta ei näyttänyt siltä kuin hän olisi jouduttautunut pakoon.

Hänen suustaan ei tullut sanaakaan, vain syvä hengähdys.

-- Albin, sanoi Mari kiihkeän innokkaasti, -- sinun pitää kiiruhtaa.

Ne voivat olla täällä milloin hyvänsä. Minä kaaduin metsässä, en

tiedä kauanko makasin siellä. Muuten olisin tullut aikaisemmin.

Aikovat tarkastaa kaikki ladot. Jätä tavarat tänne ja juokse!

-- En minä tavaroita ajattele, vastasi Albin miettivästi. -- Enkä aio

juosta pakoonkaan. Taitaa olla paras niinkuin tapahtuu.

-- Albin! kirkaisi Mari. -- Aiotko antaa itsesi kiinni?

-- Aion, vastasi Albin. -- Jokin loppuhan tästä pitää tulla.

Mari puukkasi häntä äkisti käsivarteen.

-- Katso, katso tuonne! Sieltä ne tulevat!

Hakaviidakosta suoltui esiin mullanharmaita olentoja harvana

jääkäriketjuna, joka lähestyi hitaasti. Mari lysähti polvilleen.

-- Albin, Albin! hän huusi, ja sanat tulvivat ryöppynä hänen

suustaan, -- et saa antautua kiinni! Minä olen niin vanha, en elä

enää silloin kun sinä pääset vankilasta, en saa enää koskaan nähdä

sinua. Etkö kuule mitä minä sanon! Meidän täytyy juosta pakoon.

Meidän täytyy puolustautua -- --

Jääkäriketju oli jo saanut näkyviinsä ladon luona olijat.

Komentosanoja kajahteli. Kiväärit valmiina miehet muodostivat laajan

puoliympyrän. Muutamat riensivät metsään katkaistakseen senkin tien.

Enintään minuutin Albin seisoi ja katseli heidän puuhiaan. Sitten hän

oli valmis.

-- Ei tarvitse! huusi hän ja meni heitä vastaan kädet ylhäällä.

Samassa pamahti laukaus. Mari oli siepannut haulikon ja kääntänyt

sen suun vainoojain taajenevaa kehää kohti. Haulipanos ropsahti

koivunlatvaan; ei kukaan haavoittunut. Muutamia katkenneita oksia

putosi, hallanpuremia lehtiä varisi hitaasti maahan.

Mutta ikäänkuin laukaus olisi osunut häneen itseensä, Prinsaksen

Mari kaatui suulleen, ja hänen käyrät sormensa kaivautuivat kosteaan

maahan.