II.

-- Anteeksi, sanoi Manja melkein nöyrästi, -- mutta kun te ette

tullut --

Robert Hedman oli tosiaankin ymmällä. Hämmästyneenä, kasvoissa ilme,

joka tuntui Manjasta liikuttavan avuttomalta, hän seisoi siinä

ja kierutti pari kertaa neuvottomana ovenripaa. Hänellä ei ollut

eteistä; hänen köyhään ylioppilas-vuokrahuoneeseensa päästiin suoraan

porraskäytävästä.

-- Minä odotin kokonaisen tunnin, jatkoi Manja, -- kävelin

lakkaamatta teatteritalon ympäri ja odottelin joka oven luona. Mehän

tavallisesti olemme kohdanneet toisemme pääsisäänkäytävän edessä,

mutta varmuuden vuoksi -- -- On niin ikävä odottaa turhaan, se on

pahinta mitä tiedän.

-- Niin, se on hyvin ikävää, oli hyvin ikävää, tarkoitan. Ehkä rouva

Claësson haluaa astua sisään --

-- Kiitos, sanoi Manja ja etsi tuolin, sillä aikaa kuin Robert Hedman

sulki oven.

Hänen tuolinsa eivät totisesti ole mukavia, ajatteli Manja vetäen

hansikkaan oikeasta kädestään ja pannen jalkansa ristiin hiukan

kahisevan hameen alla. Hän saattoi huoleti tehdä sen, sillä hänen

kävelykenkänsä olivat moitteettomat ja niiden korkeat varret tarkoin

pohkeenmukaiset.

-- Miksi te katsotte minua niin pitkään? kysyi hän hymyillen.

-- En ollut tuntea teitä, olette niin muuttunut, jollakin lailla --

-- Ahaa, tarkoitatte vaatteita. Niin, tosiaankin, olette aina nähnyt

minut se hirveä kappa yllä. Mutta, hyvä ystävä, oikeinko luulitte,

että minä vapaaehtoisesti ja täydellä todella käyn sillä tavoin

puettuna? Sehän oli vain aseiden takia. Tämän pikku takin alle ei voi

kätkeä mitään.

Hän sipaisi kädellään lyhyttä, turkisreunaista kappaansa.

-- Ei, toisti Robert Hedman, -- sen alle ei voi mitään kätkeä.

Ja turhaan hän koetti irroittaa silmiään Manjasta.

-- Miks'ette tullut? kysyi Manja yht'äkkiä muuttuneella äänellä. --

Ettekö kuullut mitä minä kuiskasin teille eilen illalla?

-- Kuulin, vastasi Robert Hedman ja siirteli kirjoitusvehkeitään

jotenkin siistimättömällä kirjoituspöydällään, -- kyllä minä kuulin --

-- Mutta ette tahtonut tulla?

-- Tavallaan. Tietysti olisin mielihyvällä tavannut teidät, mutta --

-- Mutta mitä?

-- Hm, sanoi nuori mies arasti ja hyvin vaivalloisesti, -- minähän en

tietänyt, kuinka te suhtauduitte siihen ikävään juttuun, tarkoitan,

jos te -- -- jos miehenne ja te --

-- Jos me olimme yksissä tuumin? Jos minä tiesin ennakolta kaiken,

jos me olimme puhuneet asiasta ja sopineet siitä kalliista hinnasta

ja kiristyksestä ja ilmiannosta? Vai niin, sitäkö ette voinut tietää?

Hänen äänensä vapisi.

-- Niin, hyväinen aika, sanoi Robert Hedman epätoivoisesti ja

rummutti viivoittimella pöytälevyä. -- Hänhän on joka tapauksessa

miehenne!

-- Mieheni -- Manja jätti puheensa kesken. Kun hän nyt katsoi Robert

Hedmania, ei hän tehnyt sitä enää nuhtelevasti ja paheksuvasti; hänen

silmiinsä tuli hätääntyneen tarkkaavainen ilme.

-- Mieheni --, sanoi hän yht'äkkiä päättävästi. -- Ei, se hän ei ole.

Robert Hedman pudotti viivoittimen.

-- Mitä sanotte?

-- Hän ei ole mieheni.

Syntyi hetkisen kestävä hiljaisuus.

-- Ettekö siis -- olekaan naimisissa?

-- Olen ollut, vastasi Manja sitoen hänen silmänsä rukoilevalla,

tuskaisella katseellaan.

-- Sitä te ette ymmärrä, olette liian nuori, pidätte minua

jonkinlaisena hylkynä, minua, joka olen poistunut mieheni luota.

-- Niinkö! sanoi Robert loukkaantuneena.

-- Jopa olette saanut kummallisen käsityksen minusta näinä viikkoina.

Ja minä kun luulin -- mehän olemme puhelleet keskenämme jos mistäkin

-- No niin, lisäsi hän, -- että jätitte miehenne, sen minä ymmärrän

tuntematta häntä lainkaan, mutta että sen teitte herra Claëssonin

vuoksi, sitä minä jumaliste en voi käsittää.

-- Niin, sanoi Manja katsellen seinäpaperin haalistuneita

köynnöskuvioita, -- minä en voi selittää sitä edes itselleni, saati

sitten teille. Siitä on vain joku vuosi, mutta kaikki on niin

suunnattomasti muuttunut sillä aikaa. Sota -- en tiedä, koko maailma

on muuttunut, ihmiset ovat tulleet niin tylyiksi, ja raha -- vain

raha nyt jotakin merkitsee. Silloin ennen hän oli aivan toisenlainen,

iloinen, niin iloinen etten ollut ketään sellaista tavannut, nuori

ja suruton. Niin, huomaan etten pysty sitä selittämään, mutta ...

itse olin lapsi enkä mitään ymmärtänyt, paitsi että elämäni oli

ollut niin kauhean tympeätä ja ikävää. Minä istuin siellä kodissani

kuin vankilassa, en saanut tutustua keneenkään ihmiseen, en askelta

astua omin päin. Mieheni -- niin, asia oli erehdys alun pitäen eikä

sitä voinut iankaikkisesti jatkua. Sitten tulin tuntemaan Johnnie

Claëssonin, tapasin hänet sattumalta tuttavien luona --

Hän oli puhunut katkonaisesti, monin pysähdyksin. Hänen kuvauksessaan

ei ollut tahallista vääristelyä; kertomuksen jatkuessa hänestä vain

alkoi tuntua, että niin oli täytynyt olla, niin eikä mitenkään

toisin --

Robert Hedman oli istuutunut ikkunan ääreen.

-- Eikä teillä ollut lapsiakaan? hän kysyi hiljaa.

Silmänräpäyksen Manja epäröi, vajaan silmänräpäyksen.

-- Ei, hän vastasi, -- meillä ei ollut lapsia. Ei edes sitä.

-- Se kai teki paljon se, arveli Robert. -- Näkeehän usein, että

lapset pitävät koossa avioliiton, joka muuten olisi mahdoton.

Manja nyökkäsi.

-- Niinpä niin, sitä näkee joka päivä. Mutta minä, minulla ei ollut

mitään. Ja nyt te kyllä ymmärrätte, kuinka niin saattoi käydä.

Sanokaa että ymmärrätte, Robert!

Hän teki liikkeen hansikkaattomalla kädellään. Robert ei näyttänyt

kuitenkaan sitä huomanneen.

-- Hm, hän sanoi, -- vaikeaa se on yhtä kaikki. Punaisen ajan

alettua minä olen saanut olla mukana jos jossakin, minun on

täytynyt ruveta tekemisiin ryssien ja punaisten ja huligaanien ja

narinkkajuutalaisten kanssa, mutta eilispäivä oli sittenkin katalin.

Mitään niin säädytöntä en ollut totisesti ennen kokenut. Se on lievä

sana, voisi sanoa pahemmin. Kuinka herran nimessä te olette saattanut

kestää vuosikausia sen ihmisen kanssa! Eikö teitä ole kiusannut ja

kiduttanut nähdä --

-- Voi, eikö ole kiduttanut!... parahti Manja hiljaa, intohimoisesti.

-- Lukemattomia kertoja päätin lähteä tieheni, mutta ei ole niin

helppo tehdä suuria ja ratkaisevia asioita. Samoin oli myös viime

aikoina kotona mieheni luona; päätökseni oli aikoja sitten tehty,

mutta kuitenkaan en saanut lähdetyksi. Pitää saada apua ulkoapäin,

pitää tulla jotakin mikä antaa lopullisen sysäyksen. Ja nyt luulen

että apu on tullut --

Heidän katseensa eivät kuitenkaan yhtyneet. Ujousko vai pelko vai

mikä sen lienee tehnyt, Robert tuijotti itsepintaisesti kirjakaapin

puolityhjiin hyllyihin.

-- Eilispäivä, jatkoi Manja, -- eilispäivä antoi minulle lopullisen

sysäyksen. Tiesin sen jo silloin kun te olitte siellä, kun me

istuimme pöydän ympärillä ja hän uhkasi teitä. Siksi minun ei

tarvinnut ajatella kuinka inhoittavaa se oli, minä tulin vain niin

äärettömän iloiseksi.

-- Se on enemmän kuin minä puolestani voin sanoa, puuttui Robert

puheeseen äkillinen hymy huulillaan. -- Minä en totisesti ollut

iloinen, ja päällepäätteeksi sain juosta koko matkan kotiin. Riippui

hiuskarvasta että ehdin perille.

-- Niin niin, sanoi Manja innokkaasti, -- minä seisoin ja katsoin

kelloa ja laskin minuutteja. Nyt hän on siinä kulmassa, ajattelin,

ja nyt siinä. Seurasin teitä koko matkan, vaikk'ette aavistanutkaan,

mutta kun kello sitten löi yhdeksän meidän keittiön seinän takana,

silloin minä tiesin myös, että te olitte onnellisesti perillä.

-- Tiesitte --?

-- Älkää naurako, minä tiesin sen todellakin. Saatan tuntea sellaisia

asioita, jotka muiden pitää nähdä.

-- Ohoo! Enpä olisi luullut rouva Claës... -- Hän puraisi sanan

poikki. Varjo vilahti Manjan kasvoilla, joiden ilmeet vaihtelivat

nopeasti kuin auringonheijastukset juoksevassa vedessä.

-- Niin, virkkoi Manja surullisesti, -- minulla ei ole oikeastaan

nimeä, jota tahtoisin ja voisin käyttää.

-- Entä tyttönimenne?

-- Äidin. Se ei ole mikään hyvä nimi ... se on liian tunnettu, omalla

tavallaan. En tahdo mainita sitä, mutta se on samalla erään paikan

nimi, jonka te kenties tunnette. On muuten kummallinen tunne --

kun ihmisellä ei ole nimeä, ei ketään jolle kuuluu, ei kotia mitä

omakseen sanoa. Sellaista asemaa te ette voi kuvitellakaan.

Hän näki, että Robertin myötätunto oli suuri ja puhdas, ja hän

hymyili.

-- Ettekö voi sanoa minua Manjaksi, niinkuin ennen salaisilla

retkillämme?

-- Tahdon koettaa, vastasi Robert totisesti.

Ulkona oli aurinko laskemassa. Hämärä tiheni pitkänkapeassa

huoneessa, jossa oli poimukkaat, koinsyömät ikkunaverhot.

-- Tulee myöhä ja hämärä, sanoi Manja.

-- Anteeksi, sanoi Robert ikäänkuin olisi istunut nukuksissa ja nyt

häpeissään herännyt. -- Minä otan heti tulen.

Sähkövalo leimahti paljastaen armottomasti rojukaupoista

kokoonhaalitut huonekalut.

Robert meni ikkunan luo laskeakseen rullakaihtimen alas.

-- Odottakaa hetkinen, sanoi Manja pyytävästi. -- Antakaa minun

katsoa näköalaanne, se on varmasti kaunis.

Hän väänsi tulen sammuksiin taas ja meni kevein, nopein askelin

Robertin viereen, ei lähemmäksi kuin että takkinsa nahkareunus ehkä

hipaisi toisen nuttua.

Heidän katseensa kulkivat yli naapuritontin matalien puurakennusten

ja satama-alueen lankku- ja kivihiilikasojen, halkopinojen ja

rautatievaunujen. Niiden takana aukeni puhtaan valkea jää, joka

häipyi usvaan Gråharan sammuneen silmän tienoilla. Kaukana läntisellä

taivaanrannalla levisi jättimäinen sinimusta pilvi kuin mahtava siipi

yli talvisen maiseman; siipipeili hehkui punaisena sillä kohtaa,

missä aurinko oli laskenut.

Kauan he seisoivat niin, sanattomina, liikahtamatta. Alhaalla

katukäytävällä asteli kyyryselkäinen vanhus vapa kädessä; hänen

tiellään syttyi muutamia katulyhtyjä, harvalukuisia kuin alkukevään

valjut tähdet puolikirkkaalla taivaalla.

Manja oli ummistanut silmänsä ja nojasi kädellään raskaasti

ikkunalautaan ikäänkuin huimauksen horjuttamana. Hän seisoi siinä

kuunnellen Robertin kevyttä, nopeaa hengitystä ja veren kulkua omissa

valtimoissaan, joiden tykytyksen hän luuli erottavansa kuulollaan.

Niin..., hän ajatteli, niin... Tämä on onni.

Oli kuin hämy ja hiljaisuus olisi kantanut loppumatonta sarjaa

hapuilevia kysymyksiä ja riemuitsevia vastauksia, kuin olisi

lupauksia vaadittu ja lupauksia annettu. Kipinä kipinän jälkeen

singahti toisesta toiseen edestakaisin. Robert seisoi siinä ja

tunsi joka hermollaan, kuinka virta sulkeutui heidän välillään.

Eivätkö he hyväilleet toinen toistaan näkymättömin käsin, eikö

vastustamaton voima vetänyt heitä yhteen, voima joka on peräisin

edesvastuun, harkinnan, järjen tuolla puolen olevasta maailmasta!

Minä rakastan sinua! kuiskasi Manjan sydämessä ääni niin väkevästi,

niin intohimoisesti, että hänestä tuntui hetkisen siltä, kuin hän

olisi aivan huutanut sen. Minä rakastan sinua! Se kaikui hänessä

sellaisella äänellä, jota hän ei ollut koskaan ennen kuullut, joka ei

koskaan ennen ollut kantanut näitä vanhoja, vanhoja sanoja, uudella

äänellä, joka huuhtoi hänen sydämensä puhtaaksi kaikesta mitä vuodet

ja kohtalot olivat sinne kasanneet. Tilaa, tilaa Ainoalle, Hänelle!

Niin..., hän ajatteli, niin --, ja hän ummisti silmänsä yhä kovemmin,

kovemmin, kovemmin, kunnes luomet värisivät ja niiden sisäpuolella

leimusi kuin punainen ilotulitus synkänmustaa taustaa vastaan.

-- Ei, sanoi Robert äkkiä outo sointi äänessään. Sanat salpautuivat

kuin hengenahdistuksessa: -- Nyt on kai aika sytyttää valo.

-- Niin niin, kuiskasi Manja, vielä hiljaisuuden lumoissa. Sitten hän

aukaisi hitaasti silmänsä.

Hän ymmärsi, että tämä oli Robertin viimeinen pakoyritys, ja hiukan

myhäillen hän antoi sen tapahtua.

-- Kuinka on mahdollista tehdä tässä huoneessa mitään? kysyi hän

sitten. -- Työskennellä, saada jotakin aikaan? Eikö täällä täydy

seisoa aina ikkunassa ja katsella merta ja pilviä? Niin minä ainakin

tekisin loppumattomiin, en voisi koskaan riistäytyä irti.

-- Opintoni eivät olekaan sujuneet ihan mallikelpoisesti, vastasi

Robert. -- Mutta syy ei ole _yksinomaan_ näköalan.

-- Mikä teistä oikein tulee?

-- Juristi. Hovioikeudenauskultantti ja aikaa myöten tuomari.

-- Ajatelkaas. Ja te tuomitsette sitten ihmisiä?

-- Tietysti.

-- Kukaties kuolemaan?

-- Teoreettisesti, niin, mutta se lievennetään aina

kuritushuonerangaistukseksi.

-- Sepä hyvä.

-- Miksi niin?

-- Siksi että te muutoin mestauttaisitte kauhean monta ihmistä. Te

näytätte väliin niin julmalta. Oikein peloittaa, kun te rypistätte

otsanne ja punastutte niin että tuo pieni kesakko katoaa -- niin,

minä olen nähnyt, että se katoaa.

Manja oli avannut takkinsa. Toinen käsi puuskassa hän kulki

hitaasti huonekalulta toiselle, tarkasti kehnot taulut ja huokeat

posliinimaljakot. Hän hyväili kaikkea silmillään ja hyräili hiljaa

pientä laulunpätkää.

-- Älkää panko pahaksenne että minä olen näin utelias, sanoi hän

hilpeästi. -- Minua _niin_ huvittaa nähdä millaista teillä on. En ole

koskaan ehtinyt katsella ympärilleni, kun olen ollut täällä niitä

kamalia aseita tuomassa -- silloin kaikki käy tulisella kiireellä ja

ihminen kuvittelee näkevänsä punakaartilaisia joka tuolinjalan takana.

-- Täällä ei ole juuri mitään nähtävää, sanoi Robert, -- mutta jos

teitä huvittaa --

Hän sytytti savukkeen antaakseen levottomille käsilleen jotakin

askartelua.

Manja pysähtyi hänen kirjoituspöytänsä ääreen.

-- Tämä on varmaankin äitinne? sanoi hän osoittaen

pähkinäpuukehyksessä olevaa valokuvaa.

-- Niin, vastasi Robert, -- siinä on äitini. Hän kuoli joku vuosi

sitten.

-- Hän oli kai hyvin kiltti -- ja piti teistä kovin?

-- Niin oli, myönsi Robert. -- Hän tuskin soi itselleen edes

välttämättömintä ruoassa ja vaatteissa voidakseen vain lähettää

minulle opintorahoja.

-- Ja usein ne rahat menivät vallan muuhun, kapakkaan ja

kortinpeluuseen ja vielä huonompaan, ja silloin teillä oli aina paha

omatunto jälkeenpäin.

-- Kieltämättä, sanoi Robert ihmeissään, -- mutta kuinka te sen

tiedätte -- kuinka Manja sen tietää?

-- Minä vain arvaan, vastasi Manja ja katseli kriitillisesti nuoren

tytön muotokuvaa, joka oli siinä äidin kuvan kumppanina.

-- Tuo -- tuo ei ole sisarenne, hän sanoi hyvin välinpitämättömästi.

-- Ei ole. Eikä minulla sisarta olekaan.

-- Minä näin heti, ettei hän ollut vähääkään teidän näköisenne. Siinä

on varmasti Porvoon tai Loviisan kaunein tyttö. Tai ehkä Tammisaaren.

-- Se on eräs tyttö, johon tutustuin viime syksynä Tammisaaressa

seuratessani käräjiä siinä tuomiokunnassa. Mutta kuinka Manja saattoi

sen arvata, valokuvahan on otettu Helsingissä?

Manja naurahti pienen ilkkuvan, kirkkaan naurunsa.

-- Rakas lapsi, sehän näkyy kampauksesta ja leningistä. Tammisaaren

paras ompelijatar, nappeja, pitsejä, nauhoja monella, monella

markalla -- Mutta älkää silti näyttäkö noin pahastuneelta, hänhän on

muuten oikein suloinen, tämä pikku flammanne.

-- Hän ei ole minun flammani, sanoi Robert jyrkästi.

-- Ei toki, te vain ette tietänyt mihin pistäisitte valokuvan,

jonka hän on teille tyrkyttänyt, ja niin tulitte panneeksi sen

kirjoituspöydällenne. Ymmärrän sen niin mainiosti.

Robert heitti savukkeensa pois.

-- En tosiaankaan tiedä miksi sen kuvan pitää olla tuossa, hän sanoi

kiivaasti, -- yhtä hyvin se voi olla laatikossa --

Hän ojensi kätensä ja sai kiinni kehyksen yläsyrjästä, mutta samassa

Manjan pehmeä käsi tarttui yläpuolelta lujalla otteella hänen

käteensä.

-- Ei, sanoi Manja, -- kuva olkoon siinä missä se on.

Heidän kätensä pysyivät tässä asennossa minuutin, vaikka Robert

luopui heti yrityksestään siepata valokuva itselleen. Manja tunsi,

kuinka hänen otteensa kehyksestä höltyi, kuinka hänen voimakas

kätensä laukesi hervottomaksi ja alkoi vapista pehmeiden sormien

puristuksesta, joka hitaasti lientyi viipyväksi hyväilyksi. Ja

saadessaan siten tiedon Robertin värisevästä antaumuksesta Manja

seisoi liikkumattomana ja tuijotti kovenneella katseella muotokuvan

kirkkaisiin tytönsilmiin, jotka olivat nähneet vielä niin vähän

elämää ja elämän oloja ja jotka varmaan säästyivät vastakin

näkemästä enintä osaa pahimmasta; hän ei unohtanut myöskään tutkia

jokaista piirrettä tuossa pehmeässä suussa, joka ei tietänyt muista

suudelmista kuin luistinradan kuusien ja isän talon lauta-aidan

takana vaihdetuista nopeista, viileistä hämysuudelmista.

-- Minusta olisi sydämetöntä sulkea tuollainen silmäpari pimeään

pöytälaatikkoon, sanoi Manja vetäen hitaasti kätensä pois. -- Ne

silmät katsovat maailmaa niin viattoman luottavasti, ja täällä teidän

huoneessannehan niillä ei ole muuta kuin hyvää opittavana. Toisin

on tyttöjen laita köyhissä kodeissa -- ja kuvien, jotka riippuvat

köyhillä seinillä. Ne saavat jo varhain tottua paljoon sellaiseen,

josta ei puhuta pyhäkoulussa.

Robert Hedman oli vaiti pitkän aikaa. Hän meni sohvan luo ja istuutui

kumaraan, leuka käsien varassa.

-- Mitä asiaa teillä oikeastaan oli minulle, Manja? sanoi hän

vihdoin. -- "Minä voin auttaa teitä", luulin kuulleeni teidän

kuiskaavan siellä portaissa.

Manja nosti silmänsä.

-- Niin, tosiaankin. Tahtoisin kysyä teiltä, mihin aiotte ryhtyä sen

lihamyllyn suhteen.

-- Ryhtyä! En mihinkään. En kerrassa mihinkään. Vai luulitteko,

että minä antaisin sen katalan kiristäjän rikastua toisten ihmisten

onnettomuudella! Tarkoitan, kuularuisku meidän _täytyy_ saada, ja

minä _saan_ sellaisen varmasti, kenties useampiakin. Olen ollut

koko päivän ulkona sen asian takia ja pannut jo monta uutta ihmistä

liikkeelle.

-- Ja hänen uhkauksensa, ettekö aio välittää siitä mitään?

-- Enhän minä toki ole hullu! Jos antaa kiristäjälle sormen, niin hän

vie pian koko käden.

-- Vai niin, sen verran olette kumminkin ehtinyt jo oppia, sanoi

Manja hymyillen. -- Entä hänen ilmiantonsa, ettekö usko sitä?

Robert suoristautui ja heilautti halveksivasti kättään.

-- Tyhjää lörpötystä, ei mitään muuta. Että se mies on suuri lurjus,

on ilmeistä, mutta mitään sellaista ei hän kuitenkaan tee. Eihän

hänellä ole kerrassaan minkäänlaista etua punaisten auttamisesta.

Manja lähestyi hitaasti ja istahti lopulta Robertin viereen sohvalle.

-- On kummallista ajatella, hän sanoi, -- että te olette suunnilleen

minun ikäiseni, mutta ymmärrätte ihmisiä jotenkin yhtä paljon kuin

kapalolapsi. Niin, ei näytä olevan pelkkää hyötyä siitäkään, että

ihmisellä on hyvä koti ja kiltti äiti ja kelpo tovereita. Ettekö

todellakaan ymmärrä, että Johnnie Claësson tarkoitti totta?

Robert kohautti olkapäitään.

-- Ymmärrä, ymmärrä! Minä aivan yksinkertaisesti en usko sitä.

-- Ette siis ymmärrä sitä. Mutta nyt minä sanon teille, Robert, että

teidän pitää muuttaa täältä ennen torstaita ja piiloutua jonkun

ystävänne luo, sillä hän ilmiantaa teidät punaisille, se on yhtä

varmaa kuin että minä elän.

-- Senkö tähden halusitte tavata minua, Manja? Varoittaaksenne minua?

-- Sen tähden, osittain, vastasi Manja viivytellen. -- Mutta olin

ajatellut muutakin, jotain enempää.

Robert kuunteli maltittomana.

-- Mitä sitten --

-- Niin olin ajatellut, että koska se lihamylly on välttämättä

tarpeen, koska te niin haluatte saada sen ja kun hän ei tahdo antaa

sitä kohtuullisilla ehdoilla, niin voitaisiin muitta mutkitta _ottaa_

se.

-- Ohoo, sanoi Robert ja nousi seisomaan.

-- Ei kai se ole niin helppoa.

-- On kyllä, vastasi Manja, -- se on hyvinkin yksinkertainen asia.

Tarvitaan vain reki sen kuljettamiseksi ja joku joka auttaa teitä

kantamaan laatikon alas. Se on ehkä liian raskas minulle.

Robert tuijotti häneen tutkivasti. Hän ei tahtonut myöntää sitä

itselleen, mutta sisimmässään hän vainusi jotakin salajuonta.

-- Entä herra Claësson, sanoi hän, -- mitä meidän pitää tehdä

hänelle? Lyödä hänet kuoliaaksi vai mitä? Muuta keinoa minä en keksi.

-- Herra Claësson, sanoi Manja, -- herra Claëssonista teidän

ei tarvitse välittää, hän matkusti tänään Turkuun ja viipyy

siellä keskiviikkoon asti. Hänen vaatekammionsa lukko on hyvin

yksinkertainen, se voidaan murtaa kädenkäänteessä. Muut avaimet ovat

tietysti minulla.

Nyt Robert Hedman ei epäillyt enää.

-- Mutta sehän on suurenmoista, Manja! Meillä on kolme tuntia aikaa,

voimme tehdä sen vielä tänä iltana.

Manja nousi katsomatta Robertiin. Hänen silmänsä olivat

itsepintaisesti kiintyneet johonkin kauempana huoneessa olevaan

esineeseen.

-- Niin, hän sanoi hyvin hiljaa, -- se voidaan tehdä vielä tänä

iltana. Mutta ymmärrättehän, Robert, että minä en voi sitten enää

koskaan palata sinne, minulla ei sitten ole enää kattoa pääni päällä.

Mihin minä silloin joudun?

Raskas hiljaisuus suhisi jälleen Manjan korvissa, ja hän ummisti

silmänsä niin tiukkaan, että punainen kuvio tuli uudelleen näkyviin

mustasta taustastaan; ja taas hän horjui kuin huimauksen vallassa,

mutta nyt, nyt tuli Robert ja sulki hänet lujasti syliinsä.

-- Mihinkö sinä menet? kuiskasi hän hampaat yhteenpuristettuina. --

Kysytkö sinä sitä, Manja? Kysytkö sitä!

Manjan punaiset huulet raottuivat niin että valkeat, nyhälaitaiset

etuhampaat loistivat.

-- Sinä -- sinä -- sinä, hän kuiski, ja hänen kätensä haroivat kuin

kuumeessa Robertin tukkaa.