Aamu oli kirkas ja kylmä. Samppanjaa! sanoi Manja vetäen nautinnolla
henkeensä kirpaisevaa ilmaa. Juo, se on ihanaa! Ja huuliaan
suipistaen hän puhalsi keveitä huurupilviä Robertin poskea vasten.
Robert nauroi, mutta ei sillä tavoin kuin Manja olisi tahtonut.
Hänessä oli jotakin hajamielistä ja poissaolevaa.
-- Saanko ottaa sinua käsipuolesta? kysyi Manja hyväilevästi.
-- Saat, vastasi Robert silmäten eteenpäin pitkin katua, joka oli
melkein tyhjänä ihmisistä. -- Ole niin hyvä.
-- Oo, sanoi Manja, -- voit olla aivan huoletta, näin varhain aamulla
et tapaa mitään tätejä.
-- Sitä en todellakaan ajatellut, vakuutti Robert loukkaantuneena ja
satutettuna. Manjalla oli tapana kohdella häntä välisti kuin pientä
mammanpoikaa, ja se harmitti häntä vallan tavattomasti.
-- Ajattelitpas. Kyllä minä sen tiedän. Luuletko ehkä, että tämä on
ensimmäinen kerta kun minä kuljen kadulla hyvästä perheestä olevan
nuorenherran kanssa.
-- En, sanoi Robert, -- kaukana siitä.
Hyvin tuntuva kärki piili hänen äänensävyssään. Hän ei ole enää
samanlainen kuin ensimmäisinä päivinä, ajatteli Manja surullisesti.
Jo eilen hän yritti loukata minua. Hän kärsii siitä itse, mutta tekee
sen kuitenkin.
-- Mahtaa olla kauhean työlästä kuulua sellaiseen hyvään perheeseen,
sanoi Manja ääneen. -- Ajatella aina mitä ihmiset sanovat siitä ja
siitä, olla aina varuillaan ja kätkeytyä -- kuinka sitä jaksaa ajan
pitkään?
Kysymys ei nähtävästi miellyttänyt Robertia, hän jätti vastaamisen
sikseen.
-- Miksi me oikeastaan kuljemme tännepäin? hän sanoi, kun he samassa
saapuivat Merikadulle.
-- Siksi, katsos, sanoi Manja tarttuen hänen käsivarteensa ja
nipistäen sitä hiukan, -- että me kävelemme Kaivopuiston ympäri.
Minun pitää saada väriä ja ruokahalua juhla-aamiaiseksemme.
-- Manja parka. Kyllikki-kahvilan juhla-aamiaiset varmaan tympäisevät
sinua, eilen et syönyt juuri mitään. Mutta ei ole minun syyni, että
kaikki paremmat ravintolat ovat kiinni.
-- Herran tähden! sanoi Manja nopeasti. -- Emmehän voisi kuitenkaan
näyttäytyä missään paremmassa paikassa, niissä kaikki tuntevat minut
-- ulkonäöltä nimittäin, ja ymmärräthän, että Johnnie Claësson
pääsisi sitä tietä meidän jäljillemme, kun hän palaa kotiin.
-- Niin, sanoi Robert synkästi, -- ymmärrän.
Manja puri huultaan.
-- Meidän täytyy olla hyvin varuillamme, hän sanoi. -- Meidän pitää
muistaa, että meitä uhkaa suuri vaara.
-- Äsh! mutisi Robert.
Näin kävi aina, kun Manja otti varovasti puheeksi nämä asiat. Hän
tiesi, että Johnnie Claëssonin nimi ärsytti Robertia, ei ainoastaan
Manjan entisyyden vertauskuvana, vaan myös siksi että siihen nimeen
liittyi kysymys heidän lähimmästä tulevaisuudestaan, ja se kysymys
täytyi ratkaista tänä päivänä. Niin tuskallinen kuin asia olikin, ei
Manja voinut enää lykätä sitä tuonnemmaksi.
-- Mikä päivä tänään on? hän aloitti väkinäisen hilpeällä
kuulusteluäänellä.
-- En aavista! Päivät ovat nykyään niin toistensa kaltaiset, ettei
niistä voi parhaalla tahdollakaan pitää lukua.
-- Kuinka voit niin sanoa! huudahti Manja.
-- Tarkoitat --
-- Eikö mikään ole sinusta muuttunut viime päivinä? Onko tämä tiistai
aivan samanlainen kuin edellinen, etkö näe mitään erotusta?
-- Tarkoitat meitä? Niin niin, luonnollisesti, mutta sehän on eri
asia.
-- Eri asia..., kertasi Manja. Mutta ei, sen ajatuksen hän työnsi
luotaan, hän tahtoi pidättää näiden päivien onnentunnelman
ponnistamalla kaikki tahdonvoimansa. -- Mitä minun pitikään sanoman?
Niin, tänään on siis tiistai, ja huomenna hän palaa matkaltaan.
Tällä kertaa viittaus ei tuntunut kuitenkaan tekevän epämieluista
vaikutusta Robertiin. Päinvastoin, hän puhkesi puhumaan oikein
hilpeästi:
-- Hänkös vimmastuu, kun etsii lihamyllyään ja huomaa, kuinka me
olemme vetäneet häntä nenästä!
-- Niin, sehän siinä juuri on, hän tulee aivan hulluksi. Sentähden
meidän täytyy viimeistään huomenna hankkia itsellemme piilopaikka.
-- Ilmoitus Tiedonantajaan: "Nuori pari etsii mukavaa asuntoa.
Vastaus merkille Vastavallankumoukselliset".
Manja ei nauranut.
-- Ei, sanoi hän ja katsoi Robertia sivusta, -- meidän pitää nyt
ruveta asumaan -- eri tahoilla.
-- Noo, arveli Robert, -- eihän sillä niin kiirettä liene.
-- On kyllä. Hän ei lepää ennenkuin on saanut kostaa. Että minä olen
poissa, se merkitsee vähemmän, mutta rahat, katsos, rahat. Sitä hän
ei anna koskaan anteeksi.
Robertin käsivarsi puristi suojelevasti hänen kättänsä.
-- Oletko peloissasi?
-- En nyt, en niin kauan kuin saan olla sinun luonasi. Mutta sitten,
en uskalla ajatellakaan, sitten alkaa hirveät päivät.
-- Minkätähden sinä siis vaadit niin itsepäisesti, että meidän on
jätettävä pesämme?
-- Minun _täytyy_, Robbie. Minähän ehdotin, että me murtautuisimme
hänen kätköihinsä, ja tunnen olevani jollakin tavoin vastuunalainen.
En ikinä voisi antaa itselleni anteeksi, jos punaiset veisivät sinut.
-- Ne perkeleet! sanoi Robert hammasta purren. -- Katso, tuolla ne
nyt istuvat kaikessa rauhassa ja keittävät aamukahviaan.
Hän osoitti yksinäistä kolmannen luokan vaunua, jonka
punakaartilaiset olivat sijoittaneet eräälle satamaradan
pistoraiteelle ja jota he käyttivät vahtikojuna. Sen katolla olevasta
pienestä savupiipunhatusta tuprusi sinisiä savukiemuroita kylmään
aamuilmaan.
-- Niin, sanoi Manja, -- nyt alkavat surut ja vaikeudet, mutta ehkä
niistä jollakin tavoin selviää. Tuhannet ihmiset asuvat piilossa
toisten luona. Lupaa nyt minulle, että olet järkevä ja hankit
itsellesi asunnon jonkun ystäväsi luona -- sitten emme puhu enää
mistään ikävyyksistä koko päivänä.
-- Niinkuin tahdot, vastasi Robert. -- Mutta en voi auttaa, että
tunnen itseni yhtä kaikki hiukan naurettavaksi, jos lähden pakoon
pelkkien uhkausten ja arvailujen takia.
-- Vaiti! sanoi Manja pannen kätensä hänen suulleen. -- Sinä olet
antanut sanasi etkä voi sitä peruuttaa. Ja nyt et saa ajatella
enää sotaa etkä revolvereja etkä punakaartilaisia, nyt sinun pitää
muistaa, että omistat minut, Robbie.
Kaivopuiston rantatie oli tyhjänä ja autiona. Totisesti, tämä ei
ollut mikään huvikävelyjen aika. Nyt ihmiset heräsivät kaupungissa
uuteen tuskaan ja uusiin toiveihin. Huhujen huima karkelo alkoi
kaksinkertaisella voimalla. Tampere oli kukistunut -- niinkuin
tavallista --, kymmenentuhatta vapaaehtoista oli tulossa Ruotsista,
Heinola oli luultavasti saarrettu, mahdollisesti Porikin. Varmoja
olivat sensijaan niiden nimet, jotka oli murhattu yön kuluessa.
Robert ja Manja pysähtyivät siihen paikkaan, mistä silmä kantoi
kauimmaksi yli jäätyneen meren, yli satamain talvilevossa olevien
laivojen, yli Viaporin lumisten kattojen, tornien, kalliomuurien ja
ruohovallien.
-- Ihana päivä, sanoi Robert ja katseli pitkin läntisiä talviteitä.
-- Kun aurinko saa jonkun tunnin lämmittää, niin tulee ensiluokkainen
keli.
-- Mitä iloa meillä siitä on, valitti Manja. -- Rekiretki, se oli
minunkin ensimmäinen ajatukseni, mutta ei pidä ajatella mahdottomia,
siitä tulee vain surulliseksi.
-- Rekiretki? Tänään tulee tehtäväksi ihana rekiretki, Manja.
Olemme vihdoinkin saaneet luotettavan ajomiehen, ja nyt tässä alkaa
eri leikki. Kello kahdeltatoista minä tapaan ne toiset ukkelit,
me kätkemme Johnnie-sedän lihamyllyn lantakuormaan -- se tuntuu
uskottavimmalta! -- ja sitten ala painua jäitse Espoon saariston
kautta Sigurdsiin. Sitä voi sanoa rekiretkeksi! Harmi etten saa olla
näkemässä heidän naamojaan. Jukoliste, ensimmäinen kuularuisku!
-- Oo, sanoi Manja pettyneenä, -- minä luulin sinun ajattelevan meitä
kahta. Päätimmehän jättää nuo asiat tältä päivältä.
-- Sellaisia lupauksia minä en ole koskaan antanut! väitti Robert
nauraen. -- Minä sanon päinvastoin: ei voi, ei saa ajatella mitään
muuta kuin noita "ikäviä asioita".
-- Entä minä, sanoi Manja hiljaa, -- mitä minä sitten olen? Enkö ole
sinulle mitään?
-- Sinä olet minun Manjani, eikö se riitä! huudahti Robert
riehakkaasti, veti hänet syliinsä ja suuteli häntä kerran toisensa
perästä. -- Sinullahan on oikeat huurreviikset, niistä sinun on
päästävä. Ja silmissäsi näkyy jotain kosteata, pakkanenko se lyö
hikeen minun parhaat kuvastimeni...
-- Robbie! kuiskasi Manja tarrautuen kiinni häneen, ikäänkuin joku jo
nyt koettaisi riistää hänet pois.
-- Joku tulee, virkkoi Robert päästäen irti Manjan. Tuore hanki
narskui hitaiden askelten alla. Eräs herra, jolla oli siniset
silmälasit, katseli uteliaasti ja paheksuvasti molempia nuoria.
Robert ja Manja seisoivat poispäin kääntyneinä, kunnes askelten ääni
oli häipynyt.
-- Siinä oli eräs valepukuinen pankinjohtaja, sanoi Robert koettaen
näyttää leikkisältä ja huolettomalta. -- Hän on ajanut partansa pois
ja pannut nenälleen nuo naurettavat lasit, mutta minä tunsin hänet
heti.
-- Ja hän tunsi sinut, tarkoitit. Niin, sehän oli suuri onnettomuus.
Robert vältti katsomasta häntä. Sensijaan hän tuijotti jäykästi mäen
kukkulalla liehuvaa punaista lippua, joka osoitti paikkaa mihin
ryssät olivat haudanneet vallankumousruumiinsa. -- Tuokin tuolla,
mutisi hän, -- kerran kai saamme repiä sen alas.
Sitten he kävelivät ääneti edelleen.
-- Mutta Manja, sanoi Robert yht'äkkiä innokkaasti, -- ethän sinä ole
puhunut sanaakaan itsestäsi, mihin aiot asettua.
-- En, siitä yksinkertaisesta syystä, ettet sinä ole sitä kysynyt. Et
ole sitä lainkaan ajatellut ennen kuin nyt, senkin paatunut egoisti.
Ja iloissaan hänen myöhään heränneestä huolehtimisestaan Manja
pukkasi häntä kylkeen.
-- Minä tulen kyllä toimeen, hän jatkoi iloisesti. -- Kyyristyn
räystäskouruun niinkuin varpuset.
-- Ei, vakavasti --
-- No niin, minullahan on ensinnäkin -- sisareni. Ja sitten tietysti
äitini, mutta vain äärimmäisessä hätätilassa...
Hän näki Robertin ilmeen ja katui katkerasti, että oli kerran suotta
tullut puhuneeksi hänelle äidistään.
-- Vai niin, sinulla on sisar, sanoi Robert.
-- On, vastasi Manja silmää räpäyttämättä, -- minulla on naimisissa
oleva sisar. Hänen miehensä on osastopäällikkönä Zimmermannilla, he
asuvat Vuorikadun varrella ja heillä on kaksi tyttöä, niin että jos
näet minut joskus kahden lapsen kanssa, niin älä pelästy. Heidän
asunnossaan on kyllä hiukan ahdasta, mutta miehen äiti kuoli joulun
tienoissa, niin että sinne ei siis tule väkeä entistä enemmän, vaikka
he nyt saavatkin minut niskoilleen muutamaksi viikoksi. Kauemmin tätä
voi tuskin kestää.
-- Minkä näköinen sisaresi on? kysyi Robert mielenkiinnolla, joka
tuntui melkein todelliselta.
-- Jaa, kuinka nyt sanoisin... Melkein minun näköiseni. Niin, hän on
todella hyvin minun näköiseni. En tiedä onko se sinusta hyvä vai paha.
-- Paha, pahapa tietenkin! huudahti Robert. -- Ei saa olla kuin yksi
Manja koko maailmassa.
-- Oo, sinä -- sanoi Manja ja tunsi punastuvansa ilosta. -- Mutta,
jatkoi hän äkkiä melkein hätääntyneeltä kuulostavalla äänellä, -- et
saa tulla sinne minua katsomaan, minä en aio kertoa mitään sinusta,
he eivät sitä lainkaan ymmärtäisi.
-- Saat olla ihan huoleti, vastasi Robert niin varmalla äänellä,
että Manja tunsi tuskallisen selvään, kuinka vähän hänellä oli
halua vierailla siinä kodissa. Ja hän oli kuitenkin sanonut
"osastopäällikkö"!
-- Tuossa ne taas ovat! sanoi Robert viitaten kädellään
Kruunuvuorenselälle ja Eteläsatamaan päin, missä Venäjän laivaston
sadat mastot piirtyivät vaaleaa talvitaivasta vasten. Lihavien
harmaitten runkojen välissä oli jää likaisenruskeana jättiläisten
hiesteistä. Erään dreadnoughtin savupiipuista tuprusi mahtavia,
mustia savupilviä.
-- Kunpa olisi taskussa pieniä torpedoja, sanoi Robert. -- Kelpaisi
nähdä noiden lentävän ilmaan.
Manja katseli savua, joka raskaina aaltoina vyöryi yli Korkeasaaren.
-- Kun ihmiset saavat tuon nähdä, niin sanotaan oitis: nyt
Itämerenlaivasto lähtee, kuuluvat ryssät saaneen _uhkavaatimuksen_!
-- Varmasti, sanoi Robert. -- Joku on kuullut sen joltakulta, joka
tuntee erään neidin, jonka lanko saa lukea sanomalehtiä Ruotsin
pääkonsulinvirastossa. Silloinhan asia on selvä. Kuule, Manja, tule
tänne, minä kuiskaan sinun korvaasi erään salaisuuden, mutta et saa
kertoa sitä kenellekään!
Ja hän tarttui Manjan olkapäihin ja suuteli hänen korvaansa ja
poskelle valuvaa pientä uudenaikaista hiuskiekuraa ja kuiskasi
suudelmain lomassa: Tampere on valloitettu!