I.

Portaista kuului raskaita askelia, ja hetken kuluttua kiiti

sähkösoittokellosta ohut, hopeanheleä virta läpi talvi-illan syvän

hiljaisuuden, joka tihenevän hämärän keralla oli jo kauan pitänyt

huonetta vallassaan.

Johnnie Claësson vavahti niin, että tuhkapötky irtautui hänen

sikaristaan ja mureni tomuksi hyvinsilitetyille housuille. Hän nousi

ja heristi korviaan. Kello soi keittiössä edelleen, maltittoman

vaativasti, mutta turhaan hän odotti sovittua tuttujen merkkiä, jonka

piti seurata soittoa. Hyi hitto, mutisi hän, kukahan siellä on?

Hän sysäsi narisevat nahkatohvelit jalastaan ja hiipi sukkasillaan

eteiseen.

Samassa kirjeluukku rapsahti sovitut kolme kertaa aivan selvästi,

mutta pitkästä odotuksesta epäluuloiseksi käynyt Johnnie Claësson

seisoi epäröiden käsi varoketjulla. Hengitystään pidättäen hän

painoi korvansa ovenrakoa vasten erottaakseen mahdollisesti jonkun

äänen, joka voisi antaa hänelle johtolangan. Hän ei kuitenkaan

kuullut mitään; sen sijaan kello alkoi uudelleen kilistä, nyt lyhyin,

katkonaisin ottein.

-- Kuka siellä on? kysyi Johnnie Claësson hiljaa.

-- Minä tietysti, kukas muu! vastasi kärsimätön naisenääni, ja

koska Manjan luonteenomaisesta puheensävystä oli mahdoton erehtyä,

niin Johnnie aukaisi oven. Tulija näytti kai hänestä liian

hidasliikkeiseltä, sillä hän otti häntä vyötäisistä ja työnsi hänet

nopeasti pienestä eteisenovesta arkihuoneeseen.

-- Kova ja kulmikas, vaikka päältä nähden kuin hyväkin imettäjä,

sanoi hän naurahtaen.

Manja riisui hansikkaansa ja viskasi ne huolimattomasti pöydälle,

jolla kirjoitustarpeiden ja kapinan-edellisinä viikkoina

ilmestyneiden sanomalehtien lisäksi oli sekaisin piippuja,

peltirasioita ja tyhjiä tulitikkulaatikoita.

-- Miks'et sinä avaa heti, kun tiedät minun olevan oven takana? sanoi

Manja kiivaasti.

Johnnie Claësson vajosi taas ikkunan ääressä olevaan pehmeään

nojatuoliin ja ryhtyi polttelemaan sikariansa.

-- Sinulla on puuroa aivokopassasi, pikku Manja. Mistä minä saatoin

tietää juuri sinun siellä olevan? Otaksukaamme että siellä olisi

ollut joku toinen. Otaksukaamme että punakaartin esikunta olisi

halunnut käväistä pikku visiitillä. Asuntomme nykyisen tilapäisen

kalustuksen takia häveliäisyytemme kieltää meitä vastaanottamasta

sellaisia vieraita, luulisin.

-- Mutta, jatkoi Manja yhä samaan taisteluhaluiseen tapaan, --

minulla on aseita kappani alla niin että kilisee joka toisella

askelella, ja minä saan seisoa ja odottaa iankaikkisesti oven takana

vain siksi, että sinä olet pelkuri. Sinä olet raukkamaisin mies mitä

koskaan olen nähnyt.

Johnnie Claësson päätti sivuuttaa tämän epäystävällisen

luonteenkuvauksen.

-- Jahah, sanoi hän aivan tyynesti, -- sinä olet siis kopannut hyvän

saaliin tänä päivänä?

-- Yhtä paljon kuin eilenkin, vastasi Manja lyhyesti. -- Enempää ei

voi kantaa päällänsä.

Hän avasi kappansa kiivain, hermostunein tempauksin. Eräs nappi

irtautui ja vieri pitkin lattiaa, kunnes osui tuolinjalkaan ja

pysähtyi.

Manja laski kätensä alas ja seurasi silmillään nappia. Johnnie

Claësson tuprutteli savupilviä sikaristaan.

-- Ota nappi ylös! sanoi Manja käskevästi.

Johnnie Claësson oikaisi jalkansa ja vajottautui niin syvälle

mukavaan tuoliin, että niskajakaus meni epäjärjestykseen

hipaistessaan pehmeätä selustaa.

-- Se jää tekemättä. En minä halua tonkia nelinryömin kuin mikä

maatiaissika.

-- Kuten tahdot, vastasi Manja, -- olkoon sitten siellä tuomiopäivään

asti.

Hieman vaivalloisesti hän kiskoi yltään avaran, vanhanaikuisen

kapan, joka ulottui hänelle nilkkaan asti. Sen sisäpuolella riippui

muutamia kiväärinpiippuja ja yhtä monta irtiruuvattua pyssynperää.

Huolimattomasti hän paiskasi koko rojun nuhraantuneella vihreällä

mokettipäällyksellä verhotulle leposohvalle; kuului räminää, ja eräs

nagaani-pistoli putosi kolisten lattialle.

Johnnie Claësson kavahti pystyyn.

-- Oletko sinä ihan riivattu, ihminen, aiotko hälyyttää koko talon!

Manja käänsi hänelle selkänsä, sytytti katossa olevan sähkölampun

ja meni peilin eteen riisuakseen hattunsa ja järjestääkseen pahoin

pörröttyneen tukkansa. Sisässään kuohuvasta suuttumuksesta huolimatta

hän ei voinut olla hymyilemättä peilissä näkemälleen kuvalle.

Eriskummaisen helminauhan tavoin riippui kuularuiskun patruunavöitä

monena kerroksena hänen niskastaan alas polvien lähelle asti.

-- Rullakaihtimet! Kuinka sinun voi pistää päähäsi riisuutua ja

ottaa tulta, ennenkuin minä olen ehtinyt laskea kaihtimet alas!

Vastapäisestä talosta voivat nähdä.

Ja Johnnie Claësson juoksi ikkunasta toiseen, juoksi todellakin!

-- Kylläpä sinä nyt sait vauhtia itseesi, virkkoi Manja hymyillen

halveksivasti.

Kun kaihtimet olivat alhaalla ja huolellisesti tarkistetut, kääntyi

Johnnie syvään henkäisten huoneeseen. Hän katseli sohvalla olevia

aseita, ja kun Manjaan luotu pikainen silmäys oli antanut hänelle

heti varmuuden, ettei siltä taholta ollut apua odotettavissa, hän

alkoi vastahakoisesti irroittaa vaarallisia esineitä kapasta ja latoi

ne erääseen vaatekammioon.

-- Damn it! ähkäisi hän. -- Tämä ei jukoliste ole mitään gentlemannin

hommaa. Se rupeaa käymään hermoille, sanon minä.

Manja nauroi ääneen.

-- Vai käymään hermoille, sanot sinä?

-- Niin, ja onko se mikään ihme. Puoli tuntia sitten ajoi

punakaartilais-auto tästä ohitse, aivan ikkunoitteni alitse.

Tiedäthän, sellainen josta pistää kiväärinpiippuja joka suuntaan,

niin että se on kuin piikkisika. Se pysähtyi tähän aivan lähelle,

biografin kulmaan.

-- No, sanoi Manja, -- entä sitten?

Johnnie Claësson ähkäisi.

-- "No, entä sitten?" Jaa, herrajumala, eihän ne kolunneet tänne ylös

vielä, mutta sitä ei voi koskaan tietää, milloin meidän vuoromme

tulee. Ei, tästä on tehtävä loppu, ihmisen pitää ajatella hermojaan

ja terveyttään.

Manja kääntyi häntä kohti ja upotti katseensa syvälle hänen

levottomasti harhaileviin silmiinsä.

-- Sinun tietysti -- --, sanoi hän syvällä rintaäänellä, jossa soi

kokonainen maailma halveksimista. -- Sinun pitää ajatella terveyttäsi

ja hermojasi, sinun, joka et ole koko aikana muuta tehnyt kuin

istunut kotona, polttanut sikareja ja ottanut vastaan rahat. Mitä

sitten minun on sanottava, minun, jonka täytyy hiipiä joka ikinen

päivä ryssien likaisiin kasarmeihin hieromaan kauppaa riettaiden,

sikamaisten vääpelien ja hävyttömien sotamiesneuvostonjäsenten

kanssa, jotka luulevat minun tulleen heidän luokseen ihan muissa

asioissa. Ja kun sitten on istunut siellä tuntikausia ja kuunnellut

heidän inhoittavaa lörpötystään ja vihdoin saanut takinsisustan

täyteen raskaita aseita, niin on mentävä läpi käytävien, joista

ei tunnu ikinä tulevan loppua, alas portaita ja poikki pihojen,

ja kaikkialla tapaa solttuja ja matruuseja, jotka pysähtyvät ja

tuijottavat ja pyrkivät puheisiin. Ja tämä kaikki on vasta alkua,

sillä sitten on kuljettava jalkaisin läpi kaupungin, ohi kaikkien

punaisten vahtien, ja joka hetki saa ajatella: nyt näkyy! tai: nyt

kuuluu! Koetapa kerrankin tehdä se matka, jonka minä olen nyt tehnyt

melkein joka päivä kahden viikon aikana, ja tule sitten puhumaan

hermoista.

-- Kukin tekee niitä matkoja, joihin hän parhaiten sopii, sanoi

Johnnie Claësson ovelasti. -- Huomenna minä matkustan Turkuun, se

ei ole mikään huvi näihin aikoihin, ja kumminkaan en ole epäröinyt

hetkeäkään, koska se asia kuuluu minun alaani. Mitä minä oikeastaan

voisin toimittaa kasarmeissa? Enhän osaa venäjää.

-- Et osaa, ja siitä sinä olet varmasti hyvin mielissäsi. Mutta jos

minä jotain toivon itselleni ennen kuolemaani, niin toivoisinpa

näkeväni sinut pakotettuna käymään joitakin kertoja sellaisten

olioiden kuin Kartasheffin ja Ivanoffin luona.

-- No, no, pikku Manja, ei pidä soimata maanmiehiään.

-- Ne eivät ole minun maanmiehiäni! huudahti Manja silmät vihaisina.

-- Sinä tiedät hyvin, että äitini oli puolalainen, ja me puolalaiset

vihaamme venäläisiä.

Johnnie Claësson hymyili ja karisti tuhan sikaristaan; hän

pudotti sen katkaistuun shrapnellinvaippaan, joka oli muodostettu

tuhkakupiksi.

-- Me puolalaiset, niinkö. Pyydän kaikkein nöyrimmästi anteeksi,

mutta sitä ei aina voi muistaa, että padan ja kattilan välillä on

niin helvetin suuri ero.

-- Minä vihaan heitä, jatkoi Manja kiihtyneellä äänellä. -- En

mene enää ikinä niiden ihmisten luo. Tänään sain hosua ympärilleni

molemmin käsin, ja vain hädin tuskin pääsin niistä irti.

-- Äh! mutisi Johnnie katsoen kattoon. -- Yksi sinne tai tänne, pikku

Manja, eihän se maailmaa mullista. Varsinkaan kun sinä olet jo pitkän

aikaa ollut -- miten sanoisin -- hyvin vähän huvitettu minusta.

Manja lennätti patruunanauhat käsistään ja heittäytyi tuolille.

-- Sinä olet inhoittavin mies mitä koskaan olen tavannut.

-- Se on paljon sanottu, järkeili Johnnie tyynesti. -- Tiedätkö

miltä sinä näytät tänään ja miten sinä käyttäydyt? Toden totta,

sinä muistutat minua elävästi siitä kerrasta, kaksi vuotta sitten,

jolloin menit takaisin herra Blomqvistin luokse ja pyysit häntä

unohtamaan ja suomaan anteeksi. Silloin minä sanoin itselleni näin:

Kahden viikon päästä hän on taas luonani täällä. Itse asiassa se

kesti vain yksitoista ja puoli vuorokautta, tarkkaan laskien.

Sitten meillä oli samantapainen juttu Pietarissa, muistathan, sen

lomalla olevan husaariupseerin kanssa, johon sinä pihkaannuit niin

sydäntävihlovasti. Silloin sinä tahdoit kaikin mokomin lähteä

rintamalle, sairaanhoitajattareksi tai marketentiksi tai miksi

häntä oikein sanoisi. Minä tuumin itsekseni: ei siitä mitään tule.

Kun pahin hätä on huojennettu, niin he ovat saaneet kylliksensä

toisistaan. Eikä siitä mitään tullutkaan.

-- Ei, virkkoi Manja ajatuksissaan, -- hän ei ollut se, jota minä

etsin.

-- Sitten meillä on ollut eräitä vähäpätöisempiä uusintoja pitempien

ja lyhyempien väliaikojen päästä. Sama kappale näyttää menevän

tänäänkin. Ein Schmollis den fidelen Sängern! Joko herra Blomqvist

ja ne ylenannetut lapsukaiset tulevat taas esille? Herra Blomqvist

vega-lakkeineen, herra Blomqvist parransänkineen!

-- Vaiti! huudahti Manja. -- Hän on liian hyvä sinunlaisesi ihmisen

suulla mainittavaksi.

-- Mikä sinua oikeastaan riivaa tällä haavaa? jatkoi Johnnie

järkähtämättä. -- Mitä varten sinä katsot kieroon suloisilla

silmilläsi ja haukut minua rumilla sanoilla von früh morgens

bis abends um neune? Senkö tähden että minua on joulusta saakka

vainonnut niin pirullisen huono onni, siksikö että meillä on ollut

niukanlaisesti kapitaalia viime aikoina? Ei pidä hylätä ystäviään

hädässä, se todistaa huonoa luonnetta. Ja tässä tapauksessa se

todistaisi sitäpaitsi tyhmyyttä, ja tyhmähän sinä et ole, pikku

Manja, kaukana siitä. Sinä tiedät, että jos minä satunkin joskus

putoamaan, niin tulen silti aina töppösilleni alas. Ja mitä

valittamista sinulla oikeastaan on? Kun tutustuin sinuun, olit sinä

pieni homssu, joka ostit pukusi valmiiden vaatteiden kaupasta ja

kuljetit muassasi hieman epämiellyttävää märkien kapaloriepujen ja

vanhan rasvan hajua, armaan kotisi tuoksua. Mutta minä, katsos, minä

näin heti, että sinulla oli erinomaiset kehitysmahdollisuudet ja että

sinusta saattoi tehdä jotakin, ja sen minä sitten teinkin.

-- Sinä --! kivahti Manja, ja hän olisi tuskin sanonut sitä niin

ynseästi, ellei olisi tietänyt, että Johnnie Claëssonin sanoissa oli

perää.

-- Niin, Manja pieni, minä juuri. Minun kokeneella johdollani sinä

olet kehittynyt pikku daamiksi niin ulkoapäin kuin sisältäkin. Niihin

aikoihin sinä solkkasit jotenkin piikamaista kieltä, nyt pystyt

soittamaan suuta vaikka arkkipiispan kanssa. Ja jos sinulla oli jo

silloin helmikellukat korvissa ja rannekellot ja briljanttisormukset,

niin olit ainakin unohtanut ne kotiin. Minä en niitä nähnyt.

E-ei, kuulehan, jos olet alkanut taas ajatella herra Blomqvistia,

niin tottele neuvoani ja jätä kaikki sellaiset tuhmuudet. Sinä et

kuitenkaan kestä siellä, kolmen päivän päästä tulet takaisin, se on

vain turhaa kengänpohjien kulutusta. Ja pitää säästää jalkineitaan

tätä nykyä, niitä on niin hiton vaikea saada uusia.

Manja tuijotti sähkölampun kovaan, liikkumattomaan liekkiin, kunnes

hänen silmänsä vettyivät kirvelystä.

-- Olet oikeassa, hän sanoi äkkiä melkein nöyrästi. -- Täällä minä

en _tahdo_ olla, mutta siellä kotona en _voi_ olla... Minä en sovi

mihinkään, en tahdo pysyä missään, on kuin maailmassa ei olisi tilaa

minulle...

-- Katu, pikku Manja, sinä unohdat kadun. Siellä on tilaa kylliksi,

ja siellä sinä, piru vie, saat oppia pysymään, jos karkaat luotani ja

suututat minut toden teolla. Sinä tarvitset lujaa kättä, joka pitelee

niskanahastasi, rakas Manja, muuten et pysy pystyssä. Sen sinä tiedät

kyllä yhtä hyvin kuin minäkin, joten pidä varasi, my sweetheart, ja

varjele piskuinen kielesi sopimattomista puheista. Minä en hevillä

menetä malttiani, mutta kun se milloin tapahtuu, niin se paukahtaa

semmoisella tavalla jonka ehkä muistat.

Manja aikoi nähtävästi antaa kiivaan vastauksen, hän heittäytyi

takanojaan, ja hänen huulensa värähtelivät, mutta samassa ovikello

soi.

-- Maul halten, Sie Schiessbudenfijur, Sie! sanoi Johnnie hillityllä,

ankaralla äänellä terävästi. -- Ovikello soi.

Kirjelaatikon luukku rapsahti kolme kertaa.

-- Adolfsson, virkkoi Johnnie tyytyväisenä ja nousi seisomaan. --

Luulin melkein hänen saaneen esteen, kello on jo perhanan paljon,

mutta à la bonne heure, minun nahkaani ei koske, jos hän myöhästyy ja

punikit häntä ammuskelevat. Nyt, pikku Manja, nyt alkaa minun työni,

josta sinä puhut niin halveksivasti, mutta joka sittenkin on tärkein

osa koko komerssia.

-- Niin niin, sanoi Manja, -- mutta älä anna hänen odottaa niin kauan.

-- Ei se pitkästy, joka namusia odottaa, sanoi Johnnie Claësson

hilpeästi ja meni eteiseen avaamaan ovea.

Nyt Manja vuorostaan nousi ja kiiruhti jälleen peilin ääreen. Hän

sipaisi kädellään pari kertaa järjestäen ja tasoittaen pörröistä

tukkaansa ja silitti konemaisesti puseroaan, vaikka siinä ei

ollut mitään vikaa. Eteisessä molemmat miehet vaihtoivat joitakin

yhtäkaikkisia tervehdyslauseita. Merkityksettömiä arkisanoja, ja

kuitenkin Manjasta tuntui siltä, kuin tulijan raikas ääni ja sen

jäljittelemätön nuoruuden ja voiman sivusointu olisi huuhtonut pois

hänen mielestään monta katkeraa ajatusta. Kasvot aivan lähellä

lasia hän seisoi liikkumattomana ja hymyili omalle peilikuvalleen

kuunnellessaan noita kahta ääntä, hillittyä, katkonaisesti sähisevää,

joka oli hänestä niin vihaksi-pistävä, ja heleää, kirkasta, hieman

poikamaisen kovaa. Veren vauhti kiihtyi, ja samalla hänessä virisi

toivo saada joskus tutustua sen äänen kaikkiin sävyihin, kaikkiin.

-- Hyvää iltaa, Kurt, hän sanoi iloisesti ja astui tulijaa vastaan

käsi ojossa.

Nuori mies puristi sitä hieman hämillään. Manja luuli huomaavansa

hänen suorastaan punastuvan.

-- Hyvää iltaa, rouva Claësson -- Manja, tarkoitan -- taikka, en

tiedä oikein --

-- Niin, näes, -- Manja kääntyi nauraen Johnnien puoleen, -- herra

Adolfssonin toverit sanoivat tässä taanoin, että meidän pitää

välttämättä sinutella toisiamme ja esiintyä serkuksina, kun liikumme

niin paljon yhdessä kaupungilla. Voisi näyttää epäilyttävältä, kun

tapaamme toisemme niin usein ja kumminkaan emme ole lähemmin tuttuja.

Johnnie Claëssonin suupielet venähtivät hiuskarvan verran alaspäin,

ja hänen nopeat silmäyksensä lensivät toisesta toiseen.

-- Vai niin, serkuksina, sanoi hän viattomasti. -- No, mikäs siinä,

älkää minua kainostelko. Sehän tapahtuu hyvän asian vuoksi.

Nuori mies ei oikein käsittänyt tilannetta. Hän katseli hetkisen

neuvottomana ympärilleen, sitten hän päättäväisesti ohjasi

umpimähkään toisille kulkuvesille.

-- Kuinka hankinta menestyy, herra Claësson? Oletteko saanut

kuularuiskua?

-- Ss! sanoi Johnnie Claësson laskien nopeasti kätensä hänen

olkapäälleen. -- Älkää unohtako sopimustamme! Minun huoneessani ei

puhuta koskaan kivääreistä, pistoleista eikä kuularuiskuista, vaan

kukkaskepeistä, nuuskarasioista ja lihamyllyistä. Sen te näytte

helposti unohtavan, mutta minä olen hiton tarkka siinä asiassa.

Seinillä on korvat, sanoo sananlasku, -- niin, lutikathan kuuluvat

punakaartiin, lisäsi hän ilmeisesti mielissään sukkeluudestaan.

-- Mutta ennenkuin ryhdymme afääreihin, on meidän ehdottomasti

istuuduttava. Tänään on ratkaistava tärkeitä asioita, ja istuessa

puhe käy sekä helpommin että ystävällisemmin, se on minun kokemukseni.

Pyöreällä liikkeellä Johnnie osoitti vieraalleen mukavan tuolin.

-- Vaersgo!

Nuori mies noudatti kehoitusta. Johnnie istuutui vastapäätä häntä

pöydän toiselle puolelle. Manja asettui sohvaan ja veti jalkansa

ylös verhoten ne tottuneesti hameellaan. Hän rakasti tätä asentoa

-- lähinnä sitä, että sai maata pitkällään lattialla ja tuijottaa

liesivalkeaan.

Johnnie Claësson aloitti keskustelun harjaantuneesti, ikäänkuin olisi

elämässään avannut lukemattomia yhtiökokouksia.

-- Tjaa, herra Adolfsson, niinkuin äsken sanoin, tässä on koko

joukko tärkeitä kysymyksiä, jotka olisi ratkaistava tänä iltana, ja

meidän on koetettava puhua lyhyesti, jos mielitte ehtiä kotiin ennen

yhdeksää. Oletan ettei teillä ole erityistä halua päästä käymään

Ritarihuoneella tai Vuorimiehenkadun ykkösessä? Siellähän on tapana

tarjota nuuskaa saakurin ikävistä nuuskarasioista.

Hänen leikinlaskunsa ei saavuttanut mainittavasti vastakaikua herra

Adolfssonin taholla.

-- Minä en käsitä mitä puhuttavaa meillä on, hän sanoi. -- Hinnoista

on aikaisemmin sovittu, ja sen vähän, minkä voin tänä iltana viedä

mukanani, maksan tietysti heti.

-- Sikari, ehdotti Johnnie Claësson. -- Tupakoidessa järki toimii

paremmin.

Nuori mies epäsi tarjouksen hieman kärsimättömästi, mutta Johnnie

ei hellittänyt, ennenkuin oli vienyt ehdotuksensa perille.

Hänen tarjoamansa sikarit olivat muuten hyviä. Ihmisellä on

elämänvaatimuksensa, oli hänen itsensä tapa sanoa.

-- Ehkä saisi olla pieni grogi? Lesken viskyruukku ei ole ihan tyhjä

vielä.

-- Ei kiitos, sanoi herra Adolfsson hyvin päättävästi, -- siihen

meillä ei ole aikaa. Omasta puolestani tahdon vain tietää, oletteko

saanut hankituksi yhtään -- lihamyllyä.

-- Lihamyllyä --, sanoi Johnnie verkalleen ja tuprutteli voimakkaasti

sikariaan. -- Niihin ei ole helppo päästä käsiksi.

-- Ei, sen me kyllä tiedämme, mutta toissa päivänä te uskoitte aivan

varmasti, että viimeistään tänään saisitte yhden.

Johnnie nyökkäsi.

-- You are right, sir. Minä tosiaankin mairittelin itseäni sillä

pikku ajatuksella, että voisin aikaansaada jotakin sellaista, mikä ei

vielä ole onnistunut kenellekään toiselle. Vai oletteko ehkä saaneet

tarjouksia muilta tahoilta?

-- Tarjouksia ja lupauksia meillä on paljonkin, vastasi nuori mies

alakuloisesti, -- mutta näyttää melkein siltä, kuin kaikki olisi vain

tyhjää lorua.

-- Niin niin, puuttui Johnnie vilkkaasti puheeseen. -- Lihamyllyjä

ei kasva puissa tähän aikaan, valkoisissa puissa, tarkoitan; niitä

on niin peevelin vaikea kuljettaa ihan punikkien nokan editse. Se on

vaarallista hommaa, voin teille kertoa.

Nuorukainen nosti kummastuneena silmänsä.

-- Vaarallista, hän sanoi, -- niin, herrajumala, hengen kaupallahan

tässä ollaan joka päivä, jos niiksi tulee. Kysymys on vain siitä,

onko asia mahdollinen vai mahdoton, ja minusta se on mahdollinen.

Sen _täytyy_ olla mahdollinen. Meidän _täytyy_ saada kuularuiskuja

Kirkkonummelle mihin hintaan hyvänsä. Muuten siellä menee kirkkaasti

päin mäntyyn koko hoito.

Johnnie Claësson heristi korviaan.

-- Anteeksi, kuulinko oikein? Sanoitteko "mihin hintaan hyvänsä"?

Nuori mies katseli häntä kirkkailla, ehkä liian kirkkailla silmillään.

-- Sanoin kyllä. Muuten, ymmärrättehän itsekin millainen tilanne

siellä on. Joka kymmenennellä miehellä on kivääri, muilla ei mitään.

Ei yhtään kuularuiskua, tykeistä puhumattakaan.

Johnnie Claësson oli hetkisen vaiti.

-- Te siis arvelette, että jokunen lihamylly muuttaisi tilannetta

huomattavasti.

-- Vallan peijakkaasti! huudahti herra Adolfsson empimättä.

-- Hyvä, minä otan sanoistanne vaarin, jatkoi Johnnie. -- No, herra

Adolfsson, jos minä nyt sanon teille, että olen todellakin saanut

käsiini tuollaisen ihastuttavan pienen lihamyllyn ja että se makailee

tuutilullussaan tuolla vaatekammiossa -- mitä siitä arvelette?

Herra Adolfsson laski sikarin kädestään.

-- Onko se totta? hän sanoi ja näytti aikovan nousta.

-- Seis ja kiinni, un moment! Todetaanpas muutamia asioita, ennenkuin

mennään eteenpäin. Nyt olemme lähes kaksi viikkoa toimineet yhdessä

jokseenkin hyvällä menestyksellä, eikö totta, herra Adolfsson?

Nuori mies nyökkäsi.

-- Olemme saaneet koko paljon teidän kauttanne.

-- Kaksikolmatta kukkaskeppiä, neljäkolmatta nuuskarasiaa ja kosolti

rautapillereitä. Kaikki mitä parhaassa kunnossa, täsmälleen ja

sopuhintaan, eikö totta? Vai oletteko saanut muualta parempia ja

huokeampia tavaroita?

Herra Adolfsson istui jotenkin ymmällä.

-- Jaa, kuinka nyt sanoisin... Hinnat vaihtelevat kovasti, toiset

tavarat saadaan lahjaksi, toisista on maksettava paljon. Teidän ovat

olleet oikeastaan kalleimpien joukossa -- niin, hyväinen aika, lisäsi

hän nopeasti, peläten mahdollisesti loukanneensa toista, -- älkää

panko pahaksenne, rahathan ovat sivuseikka.

Johnnie Claësson oli vaiti ja puhalteli savurenkaita. Hän nojautui

takakenoon tuolissaan.

-- Oletteko itse varakas? hän kysäisi äkkiä. -- Rikkaan papan poika?

Nyt Kurt punastuu, ajatteli Manja. Hän pani merkille, että

nuorukaisen ohimossa oleva pieni kesakko hävisi näkyvistä aina

kun hän punastui tuolla lailla, ja Manja huomasi myös, että hänen

korvalehtensä oli pienten lystikkäiden valkoisten utukarvojen

peittämä. Sitä hän ei ollut aikaisemmin keksinyt.

-- En, vastasi nuori mies, -- minä en ole varakas. Päinvastoin, jos

tietää tahdotte, mutta en ymmärrä --

-- Niin, anteeksi vain, sanoi Johnnie Claësson tyynesti, -- mutta

teillä on sellainen tapa puhua rahoista -- "Rahat eivät mitään

merkitse", "Rahat ovat sivuseikka". Ilmaa, höylänlastuja, hiekkaa,

mitä? On tietysti onnellista, kun ihmisellä on sellainen luonto tai

sellainen kyky tai miksi tahdotte sitä sanoa. Mutta minulla sitä _ei

ole_.

-- En ymmärrä mitä te oikeastaan tarkoitatte tällä --

-- lorulla, jatkoi Johnnie Claësson häiriintymättä. -- Niin, nähkääs,

kun viime kerralla oli kysymys pienen lihamyllyn hankkimisesta sille

Kirkkonummen isolle huonekunnalle, niin arvioimme hinnan viideksi

tai kuudeksi tuhanneksi, mahdollisesti hiukan kalliimmaksi. Se oli

kuitenkin aivan väärä laskelma -- ihminen on välisti naiivi ja

herkkäuskoinen. Niinkuin jo sanoin teille, sellainen kapine on nyt

vaatekammiossani, mutta se on käynyt minulle kalliiksi. Jopa voisin

sanoa, että se on hyvin kallis kapine, ellen olisi vast'ikään kuullut

teiltä itseltänne, että rahat eivät merkitse mitään tässä yrityksessä.

-- Paljoonko se nousi? kysyi nuori mies innokkaasti.

-- Paljoonko se nousi --, kertasi Johnnie Claësson heittäen toisen

jalkansa toisen päälle. -- Paljonko se maksaa, tarkoitatte. Niin, se

maksaa neljäkymmentä tuhatta.

Manjan rannerengas kilahti sohvanselustaan, hän oli muuttanut

asentoaan.

Herra Adolfsson heitti toistamiseen sikarinsa pois, ja nyt se sai

jäädä.

-- Se ei ole mahdollista! hän sanoi.

-- Se ei ole ainoastaan mahdollista, se on tosiasia, vastasi Johnnie

Claësson.

Herra Adolfsson pisti kätensä housuntaskuun ja kilisteli avainkimppua.

-- Niin, suokaa anteeksi, herra Claësson, mutta minusta on alkanut

viime aikoina tuntua siltä, että te otatte tämän asian afäärin

kannalta, pelkän geschäftin kannalta.

Johnnie Claëssonin sinertävällä parranpohjalla vilahti hymyn varjo.

-- Ei mutta todellakin. Kas peijakasta. Vai sen te olette ottanut ja

keksinyt. Enpä totisesti olisi uskonut sitä teistä.

-- Niin, sanoi nuori mies hieman epävarmasti, -- en voi sitä muulla

tavoin selittää, ja nyt tämä viimeinen, neljäkymmentä tuhatta --

Johnnie Claësson hipaisi häntä ohimenevällä ja kuitenkin niin

kaikkinäkevällä katseellaan.

-- No niin, sanoi hän yht'äkkiä muuttuneella äänellä, -- olettakaamme

etten ole ottanut kantaakseni koko riskiä ja vaivaa ihan ilmaiseksi --

-- Riskiä! keskeytti herra Adolfsson kiivaasti, -- teidän riskinne

on pienempi kuin kenenkään toisen. Tehän olette naulannut oveenne

todistuksen, että olette ulkomaan alamainen. Se on mainio suoja.

-- Aivan, sanoi Johnnie, -- mutta se on minun onnenpotkuni, minun

pikku etuni, eikä minua liene siitä rangaistava.

-- Ja vaiva, jatkoi nuori mies samalla äänellä, -- mitä te oikeastaan

olette tehnyt? Ette ole ikinä kantanut edes yhtä kiväärinpatruunaa

tänne tai täältä, sen olemme minä ja ystäväni tehneet. -- Hän

keskeytti puheensa ja katsahti Manjaan rukoilevan anteeksipyytävästi.

-- Niin, jatkoi hän, -- se on totta, rouvanne --

-- Rouvani, niin, puuttui Johnnie Claësson puheeseen, -- siinä

on toinen onnenpotkuni, toinen etuni. Monellako luulette olevan

käytettävänään henkilöä, joka osaa puhua venäjää, joka tahtoo ja

uskaltaa mennä valepuvussa noihin ryssäin kasarmeihin asioimaan

solttujen kanssa. Se ei ole mitään ruusuilla tanssimista,

tiedättekös, kysykää vain pikku rouvalta.

-- Se on -- se on kamalaa, sanoi Manja. Hänen kätensä pusersivat

pientä hämähäkinseittiä, joka oli olevinaan nenäliina.

-- Siinä kuulette. Yksityiskohtia -- piru kuinka iljettäviä

yksityiskohtia -- olette kai saanut tietää tai saatte vastedes, jahka

herrasväki on taas ulkona serkuttelemassa, haha.

Manjan silmät puhuivat. Nyt minä sen tiedän -- ne sanoivat nuorelle

miehelle -- sinun tähtesi olen kestänyt päivästä päivään, sinun

tähtesi, vain sinun tähtesi...

Mutta tämä nuori mies kuului niihin moniin, jotka ovat kuuroja

julkilausumattomille asioille. Hän valmistautui nähtävästi ratkaisuun.

-- Herra Claësson, sanoi hän vakavasti, -- hinta on mahdoton. En

voi saada kädenkäänteessä kokoon niin paljon rahoja, ja meillä on

sitäpaitsi joukko muita menoja. Mutta kuularuisku tarvitaan aivan

heti. Muutaman päivän päästä se voi olla liian myöhäistä, ei kukaan

tiedä, milloin punaiset keksivät ryhtyä hyökkäykseen. Ajatelkaahan,

sinne on kokoontunut viisi- tai kuusisataa henkeä, koko läntisen

Uudenmaan parhaat miehet ja monta kelpo poikaa täältä kaupungista.

Ettekö ymmärrä, että heidät voidaan teurastaa viimeiseen mieheen,

ellei heillä ole kunnollisia aseita millä puolustautua.

-- Ymmärrän mainiosti, vastasi Johnnie Claësson verkalleen, -- ja

oletan että muutkin normaali-ihmiset sen käsittävät. Esimerkiksi

niitten poikien papat, jotka täältä kaupungista ovat menneet sinne.

Näiden pappojen joukossa on pankinjohtajia ja kauppaneuvoksia ja

muita pohatoita -- näin meidän kesken on turha mainita nimiä,

kuulummehan molemmat niihin, joilla on asioista selko. Mistä minä

olen tietoni saanut, on yhdentekevä, pääasia on että minulla ne

on. No niin. Pankintirehtöörit ovat käytännöllistä väkeä. Jos

menee heidän luokseen ja sanoo: teidän poikanne ovat hiton pahassa

kiipelissä, heidän toiveensa ovat tällä haavaa yhtä kuin nolla,

mutta jos heille lähetetään muutama lihamylly, niin heidän toiveensa

kasvavat niin ja niin monella prosentilla -- silloin minä olen varma,

että pankintirehtöörit vastaavat: oikein laskettu, ja höllittävät

kukkaron nauhoja. Se nyt on minun mielipiteeni, mitä herra Adolfsson

arvelee?

Herra Adolfsson iski nyrkkinsä pöytään.

-- Te olette kirottu roisto!

Manja istui ja kuunteli omaa kiivasta hengitystään. Mutta taaskin

Johnnie Claësson teki hillitsevän liikkeen pienellä kädellään, jonka

pikkusormessa kiilsi briljanttisormus.

-- Te sanotte minua roistoksi; bon! Hieno sana, jota kuullakseen

pitää tavallisesti lunastaa kalliita teatterilippuja. Mutta itse

asiassa se ei ole lainkaan paikallaan tässä yhteydessä. Asia on

vain se, että _te_ yhä edelleen elätte vanhan testamentin mukaan

ja rehentelette suurilla sanoilla, jotka kuuluvat vuoden 1914:n

takaiseen aikaan. Sen jälkeen on ilmestynyt uusi testamentti, ja sen

mukaan _minä_ elän. Ennemmin tai myöhemmin on kaikkien ihmisten pakko

mukautua siihen, jos mielivät elää, ja minusta tuntui viisaammalta

tehdä se ennemmin. Katsokaa maailman hienoimpia suurvaltoja,

kuinka ne käyttäytyvät kun on pelissä kysymys isoista panoksista!

Tämä lihamyllyhistoria on selvä kuin tytön silmä. Te joka olette

sivistynyt mies ja luette yliopistossa, tunnette kai sen vanhan

säännön, että tarjonta ja kysyntä määräävät tavaran hinnan. Nyt

on lihamyllyjen kysyntä perhanan kova -- sitähän ette kieltäne?

Tarjonta sitävastoin, niin, se on mitättömän pieni. Eikö hinta

silloin pakostakin nouse? Tietysti minä ansaitsen tässä kaupassa

jonkun kolikon -- näette että olen avomielinen ja rehellinen -- mutta

miksi ette soisi sitä minulle? Olenpa vieläkin suoramielisempi ja

sanon teille, miksi tulen juuri neljänkymmenen numeroon. Muutamien

viime kuukausien aikana minua on seurannut pirun huono onni. Kaikki

menee päin helvettiä. Viimeiset rahani minä sijoitin erääseen

pirtuvarastoon; joku päivä sitten punaiset takavarikoivat sen.

Seitsemän vuotta minä olen rähjännyt tässä maassa, tehnyt työtä ja

raatanut ja ahertanut kuin ajurin koni saadakseni kokoon hiukan

rahoja, ja nyt kaikki tyynni on futsch. Minun täytyy saada rahani

takaisin, ymmärrättekö. Seitsemän vuotta ihmisen elämää, seitsemän

parasta vuotta, se on paljon se, ettekä te suinkaan kuvittele, että

joku huvikseen oleskelisi tässä maassa.

Kesakko nuoren miehen ohimossa oli kokonaan hukkunut punaiseen

kuohuun.

-- Teidät pitäisi hirttää! hän sanoi kiihkeästi, mutta sitten hän

muisti Manjan läsnäolon ja katui puolittain. Manjan vuoksi hän päätti

hillitä itseään mikäli mahdollista.

Johnnie Claësson vilkutti ahkerasti silmiään.

-- Neuvon teitä olemaan käyttämättä rumia sanoja, hän virkkoi. --

Voi nimittäin sattua, että lihamylly käy vielä kalliimmaksi, jos te

onnistutte lapsellisissa yrityksissänne saada minut suuttumaan.

-- Jos teitä huvittaa, voitte tietysti kirjoittaa hintalappuun vaikka

miljoonan, sanoi herra Adolfsson nousten seisomaan. -- Me jätämme

tarjouksen huomioonottamatta.

Johnnie Claësson pidätti häntä ihmeellisellä katseella.

-- Ei, herra Adolfsson, sitä ette tee. Juuri nyt minä päätin, että te

tulette sen pikku myllyn omistajaksi ja maksatte tietysti määräämäni

hinnan. Asian laita on niin, että minä alan kyllästyä tähän hommaan,

se käy hermoilleni, suoraan sanoen, etenkin kun se näyttää johtavan

erinäisiin kohtauksiin -- ettemme sanoisi kahnauksiin --, joissa

molemmat asianosaiset saavat ponnistaa itsehillitsemiskykyään. Minä

myönnän teille lykkäystä ensi torstaihin asti; torstaipäivän kuluessa

te haetatte tavaran täältä pois ja maksatte kaiken.

Herra Adolfsson hillitsi itsensä.

-- Meillä on kieltämättä ollut paljon hyötyä teistä, tai oikeammin

sanoen rouvastanne, mutta tämän jälkeen emme luonnollisesti voi olla

enää missään tekemisissä teidän kanssanne --

Nyt Johnnie Claëssonkin nousi.

-- Ei, veikkonen, emme niin vain pääse toisistamme. Uskokaa minua,

kun sanon, että vältytte monista ja suurista ikävyyksistä, jos

hommaatte riksit tänne torstaiksi. Se on ystävän neuvo, herra Robert

Hedman -- niin, minä tiedän teidän oikean nimenne ja osoitteenne,

sehän on vain pikkuseikka; on olemassa paljon vakavampia juttuja,

jotka tarvitsee vain panna paperille -- pieni nimetön kirje

postilaatikkoon -- se on Kolumbuksen muna, mutta siitä voi syntyä

pirunmoinen kokkeli!

Manjan huulet liikkuivat hiljaa; ne totuttelivat lausumaan uutta

nimeä. Robert Hedman. Robert Hedman. Nyt hän lähtee heti, nyt

hän lähtee siinä uskossa, että minä olen urkkinut häntä ja hänen

tovereitaan, että minä olen ollut Johnnien apuna virittämässä tätä

ansaa. Mutta se ei saa tapahtua, ei saa...

Ilman turhaa melua hän liukui sohvalta alas ja meni verkalleen

eteiseen.

Nuori mies seisoi paikallaan ylen hämmästyneenä.

-- Mutta tehän olette kiristäjä ja ilmiantaja! huudahti hän.

-- Maassa maan tavalla, huomautti Johnnie Claësson. -- Täällähän on

tapana ilmiantaa oma isänsä, jos siitä jotakin hyötyy.

Vielä kerran nuori mies ajatteli Manjaa ja pidätti kättään,

joka pyrki välttämättä lyömään. Hän riensi eteiseen ja kahmaisi

päällysvaatteensa.

-- Kuten sanottu, huomautti Johnnie Claësson, -- minä odotan ensi

torstai-iltaan, ennenkuin ryhdyn toimenpiteisiini. Nukkukaa asia

selväksi. Huomenna olette jo tullut parempiin ajatuksiin ja torstaina

olette täällä.

Robert Hedman kääntyi niin äkisti ovea kohti, että tuli antaneeksi

Manjalle voimakkaan tyrkkäyksen.

-- Anteeksi, änkytti hän.

-- Oo, sanoi Manja, -- ei mitään. Minä sytytän valon porraskäytävään,

että löydätte alas.

Ulkona porrastasanteella hän tarttui kiireesti Robert Hedmanin

molempiin käsiin ja puristi niitä kovasti.

-- Tulkaa huomenna kolmelta tavalliseen paikkaan, minä luulen voivani

auttaa teitä.

Hän kuiskasi nämä sanat suu niin lähellä toisen korvaa, että huulensa

melkein koskettivat hänen poskeaan.

Robert Hedman katsahti hämmentyneenä Manjaan, mutta ei saanut sanaa

vastaukseksi. Hänessä oli jotakin karhumaista, kun hän harppoi alas

portaita vähintään kaksi askelmaa kerrallaan.

Manja painoi yösähkön palamaan.

-- Muistakaa että teidän pitää olla kotona ennen yhdeksää, hän huusi

menijän jälkeen kovalla äänellä. -- Ehkä on paras pistää juoksuksi.

Johnnie Claësson tuli Manjaa vastaan eteisenovessa. Hänen kasvonsa

olivat näköjään välinpitämättömät.

-- Mitä se pieni komedia merkitsi? virkkoi hän sillä äänellä, joka

ennen muinoin oli tuntunut Manjasta niin kammottavalta. -- Miksi

varroit häntä eteisessä? Minusta tuntui, että te kuiskailitte siellä

ulkona.

Manja katsoi häntä äärettömän tyynesti silmiin.

-- Minä tahdoin vain suudella häntä, vastasi hän. -- Enhän voinut

tehdä sitä täällä sinun nähtesi.

Johnnie Claësson hymähti.

-- Sinä olet tullut merkillisen nirsoksi viime aikoina. Vai oliko se

hienotunteisuutta minua kohtaan?

Manja ymmärsi hänen rauhoittuneen. Hän meni keittiöön ja sytytti

kaasuliekin teeveden alle. Johnnie tuli heti perästä; hän pureksi

hermostuneesti paperossia.

-- Olitko sinä uskotellut sille nulikalle, että me olemme naimisissa?

kysyi hän irvistellen.

-- Niin, vastasi Manja, -- hän oletti sitä, ja minusta oli paras

antaa hänen olla siinä uskossa.

Johnnie vanutti huuliensa välissä savukkeesta puraisemaansa

paperipalaa.

-- Nyt se räkänokka kulkee siellä ja kuvittelee eläneensä kokonaisen

romaanin. Rouva Claëssonin rakastaja, se se joltain kuuluu, vai mitä?

-- kun istutaan ja kerskutaan toveripiirissä.

-- Luule sinä mitä tahdot, sanoi Manja latoen konemaisesti

teevehkeitä tarjottimelle.

Kaasukeittimen siniset liekit nuolivat ahnaasti emaljikattilan

pohjaa. Sen tasainen, yksitoikkoinen suhina teki hiljaisuuden kahta

tuntuvammaksi.

Kello löi viereisessä huoneistossa yhdeksän lyöntiä. Manja hengähti

syvään.

-- Minä toivon samaa, virkkoi Johnnie Claësson. -- Olisi pahuksen

harmillista, jos ne sieppaisivat hänet kiinni ennen torstaita.

Niinsanotun tarjoiluhuoneen kynnyksellä hän kääntyi ja lausui

rakastettavalla äänellä:

-- Ymmärtäväinen tyttö yhdistää hyödyn ja huvin. Pidä sinä kernaasti

poikaa lämpimänä sill'aikaa kuin minä olen Turussa, mutta laitakin

niin, että hän palaa järkiinsä. Se ei taida olla juuri epämieluisa

työ, häh? Kuten näet, minä olen aulisluontoinen mies, mutta sittenpä

pyydänkin päästä näkemästä hapanta naamaa, kun palaan kotiin.