Aapo oli ollut kateissa useita tunteja, ja kun tämä tunnettu
suursyömäri ei ilmestynyt päivällispöytään, otaksuivat monet, että
hän oli karannut talosta päästäkseen alistumasta aasinajajaksi.
Miksi hän oli moisen pikkuseikan pannut niin pahakseen, ei oikein
ymmärretty, mutta kun kaikki huomiot koottiin yhteen, täytyi kuin
täytyikin olettaa, että Aapo oli tosiaan lähtenyt karkuteille.
Herätti sentähden jonkun verran huomiota, kun Aapo neljän tienoissa
astui navettaan, irroitti Jolly Boyn ja valjasti sen rattaiden
eteen. Ei sanaakaan päässyt hänen huuliltaan, ei edes pienintä
haukkumasanaa, ja hänen kasvoistaan oli vaikea lukea mitään.
Samoin kävi sitten päivä päivältä, viikko viikolta.
Hänen paluunsa syistä lausuiltiin erilaisia arveluja. Fiina ja Tilda
tuumivat, että hän oli tarkemmin mietittyään alkanut pelätä, että
hänet otetaan kiinni ja palautetaan kruununkyydillä, mutta tämä
selitys vain osoitti, kuinka vähän nuo molemmat eukot ymmärsivät sitä
uutta aikaa, joka läheni päivä päivältä Pietarista ja Helsingistä
käsin. Nyt ei tosiaankaan ollut enää puhetta muuttopäivistä
eikä kruununkyydeistä! Ei, ja ymmärtäväiset pitivätkin paljoa
todennäköisempänä, että Aapon oli ollut mahdoton erota Lempin
läheisyydestä, hänhän kulki ja kuvitteli jotain hassua tytöstä ja
itsestään. Taikka sitten hän oli kukaties pelästynyt ajatellessaan
kaikkea sitä tuntematonta, mitä hän saattoi kohdata vierailla
seuduilla; asian laita oli näet niin, ettei Aapo ollut eläissään
käynyt kauempana Velkkalasta kuin kirkonkylässä ja rautatieasemalla.
Aapolta itseltään ei heltinyt minkäänlaista selvitystä. Hiljaisempana
ja umpimielisempänä kuin koskaan ennen hän teki tehtävänsä,
muuten kaikkien mieliksi. Puutarhuri kiitteli häntä usein.
Maanviljelysneuvos ei voinut muuta ymmärtää kuin että Aapo tahtoi
hiljaisella uutteruudellaan hyvittää sopimatonta käyttäytymistään
konttorissa, ja hän päätti antaa Aapon jäädä palvelukseen ensi
vuodeksi, jos hän itse halusi. Ja kävi niin, että Aapo halusi jäädä;
hän ei edes vaatinut sanottavaa palkankoroitusta.
Hänen kaikenpuolinen sävyisyytensä herätti yleistä hämmästystä.
Ei mikään näyttänyt enää saavan häntä pois suunniltaan. Kun väki
ei koskaan oppinut ääntämään Jolly Boyn nimeä ja sen sijaan alkoi
muitta mutkitta nimittää aasia Aapoksi, niin hän sieti sen ääneti
ja kärsivällisesti, vaikka yhteinen nimi tietysti aiheutti monia
naurettavia ja ihmis-Aapon kunnialle käypiä sekaannuksia. Ei hän
tuntunut mitään välittävän siitäkään, että meijeritytöt iltasilla
väijyivät häntä nurkkien takana maanitellen mitä erilaisimmissa
äänilajeissa tähän tapaan: Aapo, Aapo, Aapo! Tule Harmo, tule jo,
tule jo! Aapo, Aapo, Aapo!... Järkähtämättömänä kuin suljettu,
vahva-hakainen kirja hän kulki omia teitään.
Tietysti hän kohtasi useinkin Lempin, mutta oli tyyten lakannut
puhuttelemasta häntä. Kunnes sitten yht'äkkiä, eräänä lokakuun
päivänä, astui hänen luokseen ison puistokujan portilla ja
juhlallisesti, ikäänkuin ottaen luonnon todistajakseen, kysyi
häneltä, milloin hän mieluimmin halusi heidän häänsä vietettäviksi.
Lempi seisahtui hölmistyneenä.
-- Tarkoitatko sinä? -- -- Tarkoitatko että menisin kanssasi
avioliittoon oikein todella? Oikein papin vihkimään, niin että pitää?
Aapo nyökkäsi.
-- Papin tai pirun tai hänen päälukkarinsa, mutta niin että pitää.
Lempi tekeytyi miettiväisen näköiseksi.
-- Niin, tuumi hän silmiään siristellen ja tirkisti Aapoa, --
eihän kyllä olisi hullumpaa olla naimisissa sellaisen jyryn miehen
kanssa kuin sinä olet, ja oikeastaanhan minä olen tätä hetkeä jo
kauan odottanutkin, mutta luulen sentään, että minun täytyy vastata
kieltävästi. Teen sen vertavuotavin sydämin, mutta katsos, minua niin
peloittaa.
Aapo astui pari askelta lähemmäksi.
-- Mikä sinua peloittaa? kysyi hän ilahtuen, sillä hän tunsi itsensä
kyllin voimakkaaksi murtamaan kaikki esteet, joita syrjäiset
kadehtijat saattoivat asettaa hänen onnensa tielle.
Lempi viivytti hiukan vastaustaan. Hän seisoi siinä veikistellen pää
kallellaan.
-- Niin, minua peloittaa, että me saamme lapsia, joilla heiluu
aasinhäntä, sai hän sanotuksi, ennenkuin vaivoin hillitty nauru
purskahti valloilleen, ja vilahduksessa hän katosi marjakuusiaidan
taakse.
Aapo seisoi tyynenä paikallaan.
Juokse, juokse, jos se sinua huvittaa, ajatteli hän, pian sinä ja
minä kuitenkin lepäämme yhdessä herrojen untuvapatjoilla.
Illalla Aapo jutteli Räsäsen kanssa Yhdistyksen kokouksen jälkeen
pitempään ja tuttavallisemmin kuin koskaan ennen.
-- Pian, pian, rauhoitteli Räsänen hymyillen.
Kun suurlakko puhkesi marraskuussa, niin Aapo tietysti uskoi, että
luvattu hetki oli koittanut, ja hänen pettymyksensä oli suuri, kun
lakko pian raukesi tuottamatta kouraantuntuvia tuloksia. Jopa hän oli
hetkisen taipuvainen epäilemään koko Räsäsen lupauksia.
-- Sinä olet lapsellinen! huudahti Räsänen. -- Viisaammat miehet kuin
sinä ja minä ovat näissä asioissa takana. Jos he ovat päättäneet
odottaa, niin siihen on pätevät syyt. Eihän pari kuukautta sinne tai
tänne mitään merkitse.
Vihdoin se saapui, täyttymyksen hetki, unohtumaton tammikuun ilta.
Asemalta päin tuli mustasta tien kidasta rivi tummia kulkusettomia
rekiä. Sydän jyskyttäen Aapo seisoi makasiinin nurkalla katsellen
aseellisten miesten mustaa ryhmää, joka verkalleen saartoi vanhan
valkean talon. Pian koirat kiemurtelivat hangessa selkäranka
pyssynperällä ruhjottuna, ja päätyseinän reiässä roikkuivat
katkaistujen puhelinlankojen päät. Kas niin, hyvä herrasväki,
koettakaapa nyt kutsua apua!
Kaikki talon ovet natisivat yht'aikaa kumahtavista iskuista. Nyt he
olivat sisällä --
Aapo juoksi esiin tuskan vallassa. Mitähän jos ne heti -- jos joku
vieras --
Mutta ei. Hänen levottomuutensa näyttäytyi aiheettomaksi. Tämän
punakaartilaisjoukon johtaja, eräs seppä asemakylästä, julisti, että
maanviljelysneuvos oli kansan vanki, ja koska hän oli takavuosina
niin kovasti hommannut saadakseen aikaan uuden köyhäintalon, oli
hänet sijoitettava nyt sinne siksi aikaa kuin hänen rikoksiansa
tutkittiin. Sen sijaan oli pitäjän köyhät ja punaiset joukot
majoitettava Velkkalaan, se oli oikeudenmukainen vaihto.
Seuraavana päivänä Aapo seisoi vahdissa köyhäintalon edustalla
punainen nauha käsivarressa ja valtava kokardi lammasnahkalakissaan.
Hänen oikea kätensä puristi venäläistä kivääriä, johon oli
kiinnitetty veitsipistin, ja hänen valppaat silmänsä hellittivät
tuskin hetkeksikään sen huoneen ikkunoista, jossa hänen vankinsa
asteli edestakaisin kädet selän takana ja kasvot hyvin totisina.