II.

Muutamia viikkoja oli Magnuksen ja hänen siskojensa suurimpana

ilona ajelu Jolly Boylla ja korivaunuilla, mutta sitten se ei ollut

enää uutta eikä aivan yhtä hauskaa. Heidän itsensä sitä huomaamatta

kävivät retket vähitellen yhä harvemmiksi ja lyhyemmiksi; vanhempain

ei kohta enää tarvinnut varoittaa heitä rasittamasta liiaksi

leikkitoveriaan ja ajokastaan. Hylätyt leikit tulivat jälleen

käytäntöön, marjapensaat ja hedelmäpuut pidättivät heitä yhä enemmän

puutarhassa, ja syksyn tullen alkoi läksyjenluku kotiopettajan

johdolla uudelleen. Kävi ilmi, että he olivat tavallisuuden mukaan

unohtaneet aivan suunnattomasti kesäloman aikana; päivät päästään

Magnus sai ahertaa oppitunneilla ja kertauksissa korjatakseen vauriot

ja päästäkseen jonkun vaivaisen askelen lähemmäksi ylioppilaslakkia,

joka loisti kaukaisessa etäisyydessä, mutta joka täytyi saavuttaa, ja

ilman turhaa viivytystä -- se oli isän sana.

Niinpä Jolly Boy sai yhä useammin seisoa toimettomana navetassa,

lukuunottamatta niitä lyhyitä hetkiä aamulla ja illalla, jolloin

maito ajettiin meijeriin.

-- Tämä tuntuu oikeastaan tuhlaukselta, sanoi maanviljelysneuvos

eräänä kauniina päivänä. -- Jolly Boyn pitää ruveta tekemään enemmän

hyötyä. Me kehoitamme väkeä säästämään sekä eläinten että ihmisten

ruokaa ja itse kuitenkin ruokimme hyödytöntä suuta. Se ei käy päinsä.

Tämän sanoessaan ei maanviljelysneuvos ollut vielä saanut kuulla,

että Yhdistyksessä oli jo kiivaasti käyty hänen kimppuunsa, joka

eli ylellisyydessä ja syötti aaseja ja koiria Velkkalassaan, vaikka

köyhät kaupungeissa ja monin paikoin maallakin nääntyivät nälkään.

Varapuheenjohtaja Räsänen oli esittänyt tämän kuvaavan näytteen

yliluokan raa'asta ja sydämettömästä hävityssodasta aliluokkaa

vastaan niin kiihkeästi ja niin erinomaisen havainnollisesti,

että Velkkalan Aapo ja rengit olivat palanneet kotia mielessään

jonkun verran hämärä, mutta samalla unohtumaton kuva Velkkalasta

paikkana, missä vilisi porvarillisia verenimijöitä ja lihavia aaseja,

puhumattakaan koirista, jotka muristen vartioivat kaikkea sitä

vääryydellä hankittua omaisuutta.

Mutta maanviljelysneuvos keskusteli pehtorin kanssa, mitenkä Jolly

Boyn työvoimaa parhaiten voitaisiin käyttää hyödyksi, ja he sopivat

asiasta pian. Aasi oli annettava Aapon käytettäväksi puutarhan

suurissa syystöissä, jotka menneinä vuosina olivat vaatineet hevosen

pitkiksi ajoiksi.

Pehtori antoi määräyksensä puutarhurille ja puutarhuri edelleen

Aapolle.

-- Taidatte aikoa pitää minua pilkkananne, sanoi Aapo, -- mutta siitä

ei tule mitään. Minä olen siihen liian viisas. Koettakaa onneanne

muualla, missä on vähemmän ymmärrystä.

-- Luuletko sinä ettei meillä ole tärkeämpää tehtävää kuin kujeilla

sinun kanssasi, sanoi puutarhuri, joka sattui olemaan huonolla

tuulella. -- Asia on niin kuin sanoin. Pane toimeksi vain!

Aapo nauroi.

-- Ei, jättäkää nyt tuo, minä en ole niin tyhmä kuin te kaikki

tunnutte luulevan ja niinkuin ehkä näytän -- mutta minkäs ihminen

mahtaa ulkonäölleen? Ei, ihminen ei voi ulkonäölleen yhtään mitään,

se on Jumalalta, niinkuin sanassa sanotaan, vaikka väliin täytyy

melkein uskoa, että piru on jollain kumman tavalla ollut sormineen

mukana pelissä, niinkuin esimerkiksi kun näkee tuon Tallukas-Kallen.

Mitä minuun tulee, niin minussa taitaa olla vähän Jumalan käsialaa ja

vähän pirun, ehkä puoliksi kumpaakin, mutta kyllä näkö teitä pettää

pahasti, jos luulette, että minä ilman muuta astun takajalkoineni

tuohon aasinloukkuun, jonka te olette minulle virittäneet.

-- Mitä perhanaa! kiljahti puutarhuri. -- Jollet usko minua, niin

kysy pehtorilta.

E-ei, tuumi Aapo, niin yksinkertainen en ole. Tuon ne ovat yhdessä

keksineet kyökissä saadakseen takanapäin nauraa minulle, mutta sitä

he saavat odottaa.

Ja hän meni talliin hakemaan hevosta puutarhakärryjen eteen.

-- Seis vähän! huusi Volanen, silahuoneesta, missä hän sulasta

ylpeydestä par'aikaa kiilloitti käyttämättömiä loistovaljaita, joissa

oli vaakunat ja kruunut ja hopeahelat. -- Täältä ei anneta enää

hevosia puutarhatöihin, maanviljelysneuvos on määrännyt, että sinä

saat tästedes pidellä aasin hännästä, ettäs tiedät.

No no, tuumi Aapo, sinä olet tietysti mukana juonessa minua vastaan,

sehän minun olisi pitänyt heti ymmärtää. Taidatkin olla ihan alku ja

juuri, kun kaikki ympäri käy, noine viekkaine ryssänsilminesi. Mutta

maltahan, vielä se masennetaan sinunkin röyhkeytesi.

Hänessä kuohui kiukku, ei siksi, että hän olisi hetkeäkään ottanut

heidän sanojansa toden kannalta, vaan siksi, että itse pila tuntui

hänestä perin sopimattomalta. Tehdäkseen julkeasta kujeesta lopun ja

saadakseen välttämättä tarvitsemansa hevosen hän ei kuitenkaan voinut

muuta kuin kääntyä pehtorin puoleen.

Hän koetti hillitä itseään mikäli mahdollista ja selitti

todenmukaisesti koko asian juurta jaksain, varoen jättämästä pois

ainoatakaan sanaa, mikä oli puolelta tai toiselta tullut lausutuksi

tässä mieltäkuohuttavassa jutussa. Volasen hävytöntä huudahdusta

Aapon oli hyvin vaikea saada suustaan; viha valtasi hänen äänensä

pannen sen melkein särkymään.

Pehtorin täytyi hymyillä Aapon muotoa ja kummallista äänensävyä.

-- Kuulehan, Aapo, vastasi hän, -- kyllä asia on niinkuin puutarhuri

sanoi. Toiset olivat oikeassa, sinä se olet erehtynyt. Tästedes

saat mennä karjapiioilta pyytämään lainaksi sitä pikkuista harmaata

lehmää, jonka paikka on lähinnä vasikkakarsinoita.

Aapo seisoi kuin metallista valettuna. Tuli ja leimaus! Joko oli pila

taitavasti järjestetty oikein jaetuin osin, niinkuin silloin kun

Yhdistyksellä näyteltiin teatteria ja itse pehtorikin oli mukana,

tai sitten -- -- tai sitten -- -- Ei, ei, se ei ollut mahdollista.

Tehdä hänestä aasinajaja, Jumalan ja ihmisten naurun aihe, niin

kuulumatonta häväistystä ei kukaan toki uskaltanut hänelle tuottaa,

ei edes maanviljelysneuvos, joka omissa silmissään oli semmoinen

kaikkivaltias porho.

-- Tämä näyttää olevan halpamaista pilaa, sanoi Aapo arvokkaasti, --

se on kyökissä keitetty, ja Volanen on pidellyt kauhasta likaisella

kädellään, huomaan.

Pehtori kävi totiseksi.

-- Sinä erehdyt täydellisesti, Aapo. Maanviljelysneuvos antoi eilen

siitä määräyksen, niin että kyllä tässä on toteltava. Pitäähän sen

elukan tehdä jotakin hyötyä puolestaan, kun nyt kerran olemme saaneet

sen niskoillemme, ja sinun köykäisiin puutarha-ajoihisi se on aivan

kylliksi vahva. Hevoset tarvitaan paremmin muualla.

Pehtori ei näyttänyt suinkaan laskevan leikkiä, se Aapon täytyi

mielessään myöntää. Mutta, toisekseen, hän oli hymyillyt, kun

ensin tuli puhe hevosesta tai aasista -- -- Kenties hän sittenkin

-- -- Oh miten oli, asia oli nyt saanut semmoisen käänteen, että

Aapon täytyi ottaa siitä perinpohjainen selko. Tässä ei ollut

paluutietä eikä oikoteitä, hänen täytyi puhua painavia sanoja

maanviljelysneuvokselle, ja sitten kohtalo sai määrätä loput.

Tähän aikaan päivästä maanviljelysneuvos tavallisesti oli

konttorissaan. Aapo pistäytyi varmuuden vuoksi keittiöön

tiedustelemaan.

Erään ikkunapöydän ääressä tilavassa keittiössä seisoi Lempi vaalea

hame yllään ja kuivasi astioita; lasit pyörivät nopeasti hänen

vikkelissä sormissaan.

-- No, Aapo, sanoi hän kurillaan, -- joko pian saadaan nähdä sinun

ratsastavan aasintamman varsalla? Niin täällä talossa hokevat.

Aapo synkistyi.

-- Jätä tuollainen jumalaton puhe ja pilkka, sanoi hän ankarasti.

-- Oletko sinä jumala, Aapo, ettei sinun kanssasi saa leikkiä laskea?

-- Sinä tiedät hyvin mikä minä olen ja mikä minusta tulee, sanoi Aapo

painokkaasti.

-- Äläs, kuinka minä sen tietäisin. Kerro, kerro, mehän ollaan tässä

kahden, ei ole ketään kuulemassa. Onko se jotakin hyvin hienoa?

Aapo katseli tyttöä sanattomana.

-- Onko maanviljelysneuvos konttorissa? kysyi hän toisella äänellä.

-- On kai, jollei hän ole valjastamassa aasia sinulle.

Aapo hymyili karmeata hymyä.

-- Ennenkuin se tapahtuu, että minä astun aasinhännän takana,

saatte nähdä Volasen vetävän minun kärryjäni, taikka itsensä

maanviljelysneuvoksen, niin, juuri hänen itsensä. Minä en pelkää! Ne

jotka nyt nauravat, saattavat pian itkeä. Tämä on hengenasia --

-- Suu kiinni! tiuskaisi Lempi vilkaisten ruokasalin ovea kohti.

Sillä vaikka hän tiesikin, että Yhdistyksessä usein uhkailtiin

maanviljelysneuvosta, piti hän kuitenkin sopimattomana, että

sellaista tapahtui täällä hänen omassa keittiössään. Muuten Lempi

oli kerta kaikkiaan julistautunut puolueettomaksi päivän suuressa

kiistakysymyksessä eikä halunnut millään ehdolla sotkeutua ikäviin

selkkauksiin.

Aapo läksi. Mutta nyt oli valmiina se juomapanos, joka oli hänessä

käynyt ja kuohunut tämän viimeisen puolitunnin ajan hänen kulkiessaan

kuin narri toisen luota toisen luo, eikä hän voinut auttaa, että se

läikkyi ylitse samassa kuin hän astui konttorin kynnyksen yli ja näki

maanviljelysneuvoksen välkkyvät silmälasit.

-- Minä tahdon oikean hevosen ajoihini! karjaisi hän tervehtimättä ja

ilman minkäänlaista esipuhetta.

Maanviljelysneuvos nosti silmänsä hieman ihmeissään. Tämä tapa

huutaa asiansa ovesta ällistytti häntä ja tuntui hänestä jotenkin

sopimattomalta.

-- Mitä Aapo haluaa? kysyi hän ja hypisteli tapansa mukaan

silmälasiensa sankoja.

-- Minä vaadin hevosta sen kirotun aasin sijaan! huusi Aapo.

-- Miksi Aapo huutaa? sanoi maanviljelysneuvos ankaralla äänellä.

-- Huudan että kuuluisi. Ja jollei tästä ole apua, niin minä

kiljaisen niin että kuuluu taivaaseen asti! Minä olen liian hyvä

kulkemaan aasin hännässä, minun pitää saada oikea hevonen!

Maanviljelysneuvos nousi ja pani kätensä selän taakse. Oliko poika

ihan hullu?

-- Pitää ja pitää ja pitää. Aapon pitää ennen kaikkea käyttäytyä

ihmisiksi täällä konttorissa. Taikka voi käydä niin, että Aapo

ajetaan ulos.

Aapo hengitti raskaasti.

-- Antaa tulla, huusi hän. -- Minä en pelkää. Passaa vain astua

esiin! Mutta hevonen minun pitää saada, vaikka henki menisi. Virma

tai Hupsu tai joku niistä muista, joita minulla on ennen ollut. Se on

viimeinen sanani, sen päälle otan vaikka herranehtoollisen, jos siksi

tulee!

-- Ja minun viimeinen sanani on, että Aapo menee nyt oitis navettaan,

valjastaa Jolly Boyn ja rupeaa työhön. Marraskuun ensimmäiseen

päivään saakka Aapo on minun palveluksessani ja tottelee minun

käskyjäni. Talo määrää juhdat ja työkalut. Mitä Aapo aikoo tehdä

laillisen muuttopäivän jälkeen, ei kuulu minuun, mutta siihen asti

määrään minä. Mars!

-- Jeesus! kiljahti Aapo läähättäen. -- Peruuttakaa tuo, taikka

tapahtuu onnettomuus!

Punainen usva sumensi hänen silmänsä, esineet tuntuivat pyörivän

huoneessa, ja hänellä oli yksi ainoa ajatus: nyt minun puukkoni

lentää tupesta ja uppoaa hänen rintaansa vartta myöten.

Mutta ennenkuin tämä ehti tapahtua, hän tunsi yht'äkkiä

tuulenhenkäyksen kuumilla kasvoillaan ja huomasi seisovansa

portailla. Maanviljelysneuvos oli tarttunut häneen voimakkaalla

kourallaan, taluttanut hänet ulos huoneesta ja sulkenut ovensa.

Puistokujan lehmukset marssivat kiireesti Aapon ohitse. Niiden

tuuheat latvat muodostivat ikäänkuin tunnelin, jonka suussa etäällä

loisti kirkas valo; aurinko siellä helotti niityille ja maantielle.

Aukko laajeni laajenemistaan, ja nyt hän seisoi yht'äkkiä keskellä

päivänpaistetta.

Hän pysähtyi tuokioksi. Miks'en minä iskenyt häntä? kysyi hän

itseltään, ja ajatus, että hän kääntyy takaisin ja panee tuumansa

toimeen, vilahti äkkiä hänen sekavissa aivoissaan. Mutta siitä ei

kuitenkaan tullut mitään; kun hän vihdoin oli päässyt sen verran

tolkulleen, että kykeni tajuamaan asemaansa, hän huomasi kulkevansa

ripein askelin maantietä kirkonkylää kohti.

Vasemmalla oli kauppapuoti mäentöyräällä; sen ikkunan alla paistoi

keltainen kirjelaatikko, ja portin pielessä seistä kyhjötti veltosti

hevonen tyhjine turunrattaineen. Nyt sinulta, kauppias, yksi ostaja

menee. Kolme markkaa ja viisikymmentä penniä olen velkaa sinulle,

Virtakallio, mutta paljonkohan sinä oletkaan vuosien kuluessa

nyppinyt minulta kalliilla tupakallasi ja huonoilla paidoillasi;

eikö tuo vastanne saatavaasi. Niin ajatteli Aapo, ja kun hän kohta

sen jälkeen sivuutti Yhdistyksen talon, täytyi hänen kaihomielin

muistella niitä monia hauskoja hetkiä, jotka hän siellä oli

viettänyt. Hyvästi nyt, tänne minä en tule enää koskaan; pitää lähteä

niille vieraille seuduille, joista markkinamiehet ja mustalaiset

puhuvat. Sinun kättäsi, Räsänen, tahtoisin mielelläni pudistaa,

sinä olet aina ollut reilu minua kohtaan, mutta näin vain täytyy

hiipiä pois ystävien ja tuttavain luota kuin mikäkin kanan varas.

-- Kuulakka syysilma väreili maiseman yllä, harjujen laelta Aapo

näki kaukaisten järvien kimallusta, ja katkeamattoman metsäkehän

puunlatvat piirtyivät terävinä lasimaista taivasta vasten. Rantojen

tummanvihreässä havumuurissa näkyi paikoitellen kylmänkellastamia

koivunlatvoja ikäänkuin vaaleita liekkejä. Hyvästi, hyvästi, ajatteli

Aapo, nyt minä menen niin pitkälle kuin maantietä riittää, eikä

kukaan tiedä mitä siellä vastaan tulee. Ehkä siellä ei ole järviäkään

eikä metsiä, mutta mentävä on yhtä kaikki. Ei auta surra, sillä

semmoinen on ihmisen elämä; mitä ihminen muuta on kuin viheliäinen

pölkky, jota laineet heittelevät sinne tänne.

Pieni kivi rapsahti Aapon saapasvarteen. Kummastellen hän nosti

päätään; hän ei ollut potkaissut sitä maantien sorasta, sen täytyi

olla heitetty. Hänen edessään luikersi ruskeanharmaja maantie

kuoppineen ja syvään syöpyneine pyöränjälkineen, mutta se oli tyhjä,

ei yhtään ihmistä näkyvissä.

-- Hei, Aapo, mitä asiaa sulla on kirkonkylään näin keskellä viikkoa?

kuului jostakin läheisyydestä.

Aapo tunsi heti Räsäsen äänen. Hän pysähtyi äkkiä ja tähyili

tarkemmin. Kas siinä! Kaltevalla ruohikkorinteellä tien vieressä

erään kiven takana Räsänen lojui vatsallaan; paperossi niinkuin

tavallista retkotti hänen vasemmassa suupielessään. Hän tuki

käsillään leukaansa ja tähyili tutkivasti Aapon totisia kasvoja.

-- Olipa hyvä että tapasin sinut, sanoi Aapo. -- Tässä vast'ikään

sinä vielä näit minun pistävän tanssiksi ja pitävän hauskaa

Yhdistyksellä, mutta tänään näet minut viimeisen kerran. Niin

kummasti voi tässä maailmassa käydä.

-- Ohoo, sanoi Räsänen ja kömpi istualleen, -- onko nimismies

kintereilläsi, koska painelet niin hiivatinmoista hamppua?

-- Ei, vastasi Aapo, -- vapaaehtoisesti ja syyttömänä minä lähden

tieheni. Tappo jäi tekemättä, miten lie niin sattunut.

Ja hän kertoi mitä hänelle oli tapahtunut tänä kohtalokkaana päivänä.

-- Vai niin, virkkoi Räsänen miettivästi ja taputteli maata

kädellään, jonka selkään oli tatuoitu ankkuri muistoksi hänen

olostaan puolimatruusina eräässä raumalaisessa purjealuksessa. -- Ja

nyt sinä aiot lähteä pois ainaiseksi?

-- Siltä tuntuu, vastasi Aapo. -- En ole ehtinyt vielä ajatella tätä

asiaa oikein juurta jaksain, mutta ymmärräthän, etten minä hyvällä

rupea nielemään kaikkia aaseja ja kameeleja, joita ne tahtovat

minulle syöttää.

-- Et tietysti, se on selvä, tuumi Räsänen, -- ihmisellä on toki

ylpeytensä, köyhälläkin. Ai ai niitä herroja, ne leikkivät tulella

eivätkä ymmärrä mitä kello on lyönyt. Semmoinen se on kirkkoherrakin.

Aina kun hänen on lisättävä minulle palkkaa, niin sen kitupiikin

mieltä kirvelee kovasti. Ja paljonko tässä sitten saa kaikista

vaivoistaan? Tuskin sen vertaa kuin menee puolipohjiin. Niinpä minä

lojunkin tässä anturat taivasta kohti; sillä tavoin ne eivät ainakaan

kulu.

Aapo istuutui kivelle, joka äsken oli kätkenyt taakseen Räsäsen.

Ajatuksissaan hän kulki jälleen puutarhurin luota Volasen luokse,

pehtorin luota maanviljelysneuvoksen puheille. Hänen mielensä alkoi

taas käydä ja kuohua.

-- Saamari, kun oikein ajattelen tätä juttua...

-- Niin, sanoi Räsänen, -- aiotko tosiaankin jättää sen kostamatta ja

unohtaa kaikki vääryydet kuin mikäkin kiltti mammanpoika?

Aapo sylkäisi.

-- Kun minä en ehtinyt saada puukkoa esille, ennenkuin se piru oli

tyrkännyt minut ulos ja sulkenut ovensa... Meinaatko että minun

pitäisi mennä takaisin ja antaa sille päihin, niin että nikahtaa

siihen paikkaan silmälaseineen ja kaikkine prameuksineen?

-- Nyt sinun ei pidä hätiköidä, Aapo, vastasi Räsänen innokkaasti.

-- Tietysti sinun on mentävä takaisin, mutta anna puukon odottaa

koreasti toistaiseksi. Miksi hankkisit itsellesi vankeutta

sellaisesta, jonka saat pian tehdä ilmaiseksi! Vielä vähän aikaa

meidän pitää olla siivolla ja kärsiä ja ajaa herrojen aaseja, mutta

sitten täällä alkaa eri tanssi. Suuret ajat ovat tulossa, sen verran

voin sanoa sinulle ilmaisematta salaisuuksia. Sinähän tiedät, että

minä istun johtokunnassa, ja me saamme tietoja Helsingistä monta

kertaa viikossa. Siellä takovat hiljaa ja tyynesti. Mutta kun kaikki

on selvänä, silloin me tarvitsemme tässä pitäjässä juuri sellaisia

miehiä kuin sinä olet, Aapo. Siksi minun mielestäni sinulla ei ole

oikeutta lähteä pois, vaan velvollisuutesi on jäädä tänne ja olla

apuna isossa pyykinpesussa. Ja silloin sinulla on mainio tilaisuus

pestä omatkin riepusi, aasirievut ja muut. Aapo oli vaiti pitkän

aikaa, mutta syvällä hänen harmaissa silmissään syttyi kipinä.

-- Ethän sinä valehtele, Räsänen, sanoi hän vihdoin, -- neuvothan

minulle vain parasta? Vannotko, etten minä turhaan palaa Velkkalaan,

vaan että saan pian maksaa sen aasihäpeän?

-- Verikorkoineen! vastasi Räsänen empimättä. -- Minä lupaan, ettei

sinun tarvitse odottaa turhaan, ja ihmettelenpä suuresti, jollemme

sinä ja minä ennen kevään tuloa omista kumpikin lihavaa kappaletta

Velkkalan tiluksia.

-- Annatko minulle kätesi siitä? kysyi Aapo juhlallisesti.

-- Verikorosta, annan, vastasi Räsänen ja lisäsi nauraen: -- Saat

molemmat kourat, vieläpä jalatkin, jos tahdot.

Hän ojensi vaaleakarvaisen kätensä, jossa toivon sininen ankkuri

ennusmerkin tavoin kuvastui selvästi Aapon tutkiviin silmiin.