Säteilevässä maaliskuun auringonpaisteessa ajoi kolme rekeä
köyhäintalonmäeltä jään poikki talvitielle, joka johti Velkkalan
metsien halki rautatieasemalle. Ensimmäisessä istuivat
maanviljelysneuvos ja Räsänen sekä Aapo kuskina.
-- Kenen käskystä tämä siirto tapahtuu? kysyi maanviljelysneuvos.
-- Esikunnan, vastasi Räsänen ärtyisästi.
-- Tuleeko jonkinlainen uudistettu tutkinto, vai mikä on
tarkoituksena?
-- Sinut kai sekä tutkitaan että tuomitaan, vastasi Räsänen, ja tämä
sinuttelu ilmaisi äänensävyllään voitonriemua, ikäänkuin hän olisi
vetänyt vihollisensa lokaan.
Maanviljelysneuvos nojautui takakenoon reessä. Hänen katseensa
kiintyi maantiehen, joka säihkyvien lumivallien reunustamana
luikerteli Velkkalan ohitse, kirkonkylän sivuitse, pohjoiseen,
pohjoiseen, aina sinne valkoisten rintamalle. Enpä saanut nähdä
heidän tulevan sitä tietä, ajatteli hän. Suomen armeijan.
Oli mainio rekikeli, ja pian he olivat jättäneet taakseen
lumilakeuden äärettömän kimmellyksen. Metsä sulki heidät sinertävään
puolihämärään.
Siellä oli ihmeellisen hiljaista. Ei kuulunut muuta ääntä kuin lumen
yksitoikkoinen narina jalaksien alla ja sitten yht'äkkiä palokärjen
terävä nakutus. Kynnet painettuina yli-ikäisen kuusen kaarnaan se
takoi herkeämättä antaen reen tulla aivan lähelle; sitten se liihotti
puiden sekaan äänettömin, mustin siivin.
Maanviljelysneuvos siirrähtihe.
-- Vieläkö te uskotte voittavanne? kysyi hän, ikäänkuin hiljaisuus
olisi käynyt hänelle liian raskaaksi kantaa.
Räsäsen kiväärinperä kolahti reen pohjaan.
-- Johan me olemme voittaneet, vastasi hän.
-- Meidät, jotka istumme näissä reissä. Niin, jos sen laskette
voitoksi --
Räsänen ei huolinut antautua turhaan keskusteluun. Hän katsoi
ympärilleen pari kertaa, varmistui siitä, että toiset reet eivät
olleet jääneet jälkeen. He olivat keskellä synkkää metsää. Hän tuntui
miettivän.
-- Seis! huusi hän äkkiä ja antaakseen enemmän pontta käskylleen
tarttui Aapon käsivarteen.
-- Nouse pois! sanoi hän maanviljelysneuvokselle, ja kun tämä oli
totellut käskyä, jatkoi hän hieman pilkallisella äänellä:
-- Tahdon vain sanoa sinulle, että tämä oli viimeinen kerta, kun sinä
astuit reestä.
-- Niinkö, vastasi maanviljelysneuvos, -- sen saatoin melkein arvata.
Hän astui pari askelta eteenpäin, repäisi turkkinsa auki, ikäänkuin
hänen olisi ollut liian lämmin, mutta napitti sen taas heti. Pari
kertaa hän hypisteli silmälasiensa sankoja.
-- Jos luulette minun pelkäävän, niin erehdytte, sanoi hän hiljaa ja
tyynesti.
-- Katsos, Aapo, näin minä lupaukseni pidän! huusi Räsänen ylpeästi.
Aapo antoi ohjakset Räsäselle ja nousi pystyyn reessä.
-- Nyt minä annan sinulle maksun siitä aasista! kiljahti hän ja
kohotti kiväärinsä. -- Kultaa ja hopeaa meillä köyhillä ei ole, mutta
lyijyä sinun pitää saaman.
Herrajumala sitä rämähdystä!
Kun laukaus pamahti, niin hevonen riuhtaisihe ja Aapo lensi takaperin
lumihankeen samassa silmänräpäyksessä, kun maanviljelysneuvos kaatui
maahan. Oli kuin häneen itseensä olisi osunut tappava luoti; näkö,
kuulo ja tajunta menivät sekaisin paukahduksesta, jonka vertaista
hän ei ollut ikinä kuullut. Oli kuin taivaankansi olisi repeytynyt,
ja hän makasi selällään odottaen näkevänsä salamain halkaisevan
maapallon.
Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Tosin hän kuuli pian sen
jälkeen muutamia muita laukauksia, jotka pamahtivat nopeasti
peräkkäin, mutta ne olivat hänestä heikkoja kaikuja hänen oman
pyssynsä tuomiopäivänjyrähdyksestä.
Sekapäisenä hän nousi istualleen. Kolme tummaa kääröä virui
pitkällään maassa, ja toverit hyörivät niiden kimpussa nopein,
innokkain liikkein. Mitä tuo oikeastaan merkitsi? Poimivatko he
itselleen kelloja, sormuksia, rahakukkaroita, lompakoita? Riistivätkö
he kuolleilta turkit ja jalkineet? Että he saattoivat!
-- No, Aapo, huusi eräs heistä, -- mitä sinä vaadit osallesi?
Ylpeä hymy vilahti Aapon valjuilla kasvoilla.
-- Minä? sanoi hän nousten seisomaan. -- En mitään.
Toiset eivät voineet kyllikseen ihmetellä hänen vastaustaan, joka
muuten oli heille erittäin mieleinen. Aapon taas täytyi suuresti
kummastella heidän tekemäänsä kysymystä. Kuinka he voivat luulla
hänen piittaavan sellaisista mitättömyyksistä kuin kelloista ja
saappaista! Hänhän ei ollut mikään tavallinen pieni ihminen, jolla
on alhaiset pyyteet; jumala hän oli, yliluonnollinen voima; hänen
sormensa painallus kaatoi hänen mahtavimmat vihollisensa kuolleina
hänen jalkainsa juureen.
Aapo istuutui rekeen ja ajoi esikunnan päämajaan rautatieaseman
vieressä olevaan kansakouluun.
-- Määräys on pantu täytäntöön, ilmoitti hän päällystölle; siinä
kaikki mitä hänet saatiin kertomaan retkikunnasta.
Samana päivänä hän pyysi päästä rintamalle. Sitä vastaan ei
päällystöllä tietysti ollut mitään; häntä kehoitettiin kuitenkin
ottamaan ahkerasti osaa asianmukaisiin harjoituksiin, jotta hän voisi
tehdä enemmän hyötyä. -- Turhaa, sanoi Aapo salaperäisesti hymyillen,
-- minun tarvitsee vain katsoa niihin, niin ne kaatuvat maahan
hengettöminä. -- Ohoo, epäili joku, -- miten se tapahtuu? -- Se on
minun salaisuuteni, vastasi Aapo vain.
Aina kun joku valkoinen saatiin vangiksi, tahtoi Aapo olla mukana
teloituksessa. Hänen pyyntöihinsä suostuttiin sitä mieluummin, kun
hän ei koskaan vaatinut mitään osaa saaliista.
Lahden suuressa apajassa Aapo joutui lopulta vangiksi. Valkoisten
huomio kiintyi häneen pian, sillä hänestä oli tullut omiensa riveissä
varsin kuuluisa mies. Oikeudenkäynti ei venynyt pitkäksi, ja sen
jälkeen kiväärinpiippujen pyöreät silmät suuntautuivat Aapon omaa
rintaa kohti. Hän oli mykkä ja tyyni, mutta kätensä hän puski syvälle
housuntaskuihin, ja alasvedetyn lakinlipan ja takkuisen otsatukan
varjosta kiiluivat hänen pienet harmaat silmänsä viimeiseen asti
sanomatonta vihaa.