I.

Korkeana kaartui heleä poutainen taivas yli Velkkalan sinä heinäkuun

päivänä, jolloin maanviljelysneuvoksen vanhin poika täytti

neljännentoista vuotensa.

Aapo seisoi puutarhassa lapioonsa nojaten ja seurasi vihreän

lehvistön takaa, kuinka elämä heräsi isossa valkeassa talossa. Kepeä

savu nousi keittiön piipusta, hän kuuli kahvikuppien ja tarjotinten

kilinää ja näki rullakaihtimien lehahtavan ylös kuin taikavoimalla,

niin nopeasti se kävi. Ikkunoita avattiin, ja ne loksuivat haoissaan

aamutuulen voimakkaasta paineesta. Äänet huutelivat toisilleen läpi

isojen, valoisien huoneiden. Kaikki tämä tapahtui nyt aikaisemmin

kuin tavallisesti; neljätoistavuotias Magnus oli utelias näkemään

syntymäpäivälahjojansa, ja nuoremmat sisarukset tahtoivat olla alusta

asti mukana, jotteivät jäisi osattomiksi mistään makeistenjaosta.

Kyllä hän ällistyy, tuumi Aapo. Sillä Aapo oli yksi niistä harvoista

valituista, jotka olivat edellisenä iltana saaneet olla mukana,

kun maanviljelysneuvoksen merkillinen lahja Magnukselle tuotiin

salavihkaa asemalta.

Herroilla on kummallisia mielijohteita, ajatteli Aapo edelleen.

Vaikka hän olisi ollut seitsemän kertaa rikkaampi kuin

maanviljelysneuvos -- ikimaailmassa ei hänen päähänsä olisi

pälkähtänyt heittää rahojansa niin tolkuttoman hassuihin ostoksiin.

Mutta kuka niitä herrojen metkuja ymmärtää!

Toinen toisensa jälkeen maanviljelysneuvoksen perheen jäsenet

näyttäytyivät ikkunoissa tai verannalla. Lapset nauroivat ja

melusivat kuin hullut. Vihdoin he kerääntyivät kaikki isoille

portaille, kaiketi vanhempainsa kutsusta. He nähtävästi odottivat

jotakin.

Nyt se tulee, arveli Aapo, ja vieläkin hänen täytyi sisimmässään

ihmetellä sitä eriskummaista mielikuvitusta, joka oli saattanut

keksiä mokoman, ennenkuulumattoman syntymäpäivälahjan. Ja oikein

nähdäkseen lasten ja palvelustyttöjen kasvojenilmeet hän siirtyi

lähemmä portaita pysytellen kuitenkin pensaiden suojassa.

Lastenhoitajattaren vieressä seisoi Lempi, päivän kunniaksi

koristeltuna valkoisella myssyllä ja pitsireunaisella esiliinalla,

aivan kuin suurissa kesäkutsuissa, jolloin kaikki pitäjän vallasväet

olivat koolla. Hän kuiskaili ja hihitteli ja käyttäytyi kuin olisi

ollut päähenkilö. Mitähän se mahtaa olla! kuuli Aapo hänen sanovan,

ja siinä ilmeni taas naisten taipumus kavaluuteen ja näyttelemiseen,

sillä Aapo itse oli sattunut kuulemaan, miten kuski oli ilmaissut

tytölle koko salaisuuden, heti kun he olivat palanneet asemalta.

Semmoinen se oli Volanen, Lempiä miellyttääkseen rikkoi arvelematta

vaitiololupauksen, jonka oli antanut maanviljelysneuvokselle. No,

Lempi, tuumi Aapo, nuo konstit minä kyllä sinusta kitken, jahka

päästään kerran niin pitkälle, että meidän molempain nimet yhdessä

pudota romahtavat saarnastuolin rappusia alas. Ja hän käänsi

katseensa talliin päin.

Aivan oikein. Siellä ne tulivat, kuski ja se kummallinen lahja.

Pyhäliveriinsä puettuna asteli Volanen, pulska, ruskeasilmäinen

herraskartanonkuski, täsmällisin ja itsetietoisin askelin isoja

portaita kohti. Hänen vierellään tipsutti, suitsista talutettuna,

lystikäs pikku aasi vetäen nukkemaisen pieniä korivaunuja.

Lapset seisoivat portailla hetkisen hiljaa ja liikkumattomina

hämmästyksestä, mutta kohta puhkesi ilmoille ääretön riemu. Tuossa

tuokiossa he olivat kiivenneet vaunuihin. Hymyillen Volanen jätti

suitset käsistään, ja sitten alkoi ajo pitkin puistokujaa. Aasi

juoksi hyvää vauhtia ja totteli hihkuvaa Magnusta kiltisti. Sisällä

vaunuissa istuivat molemmat tytöt nuorin veikko sylissään.

Hilpeä seurue ajoi vain kierroksen puutarhassa ja palasi sitten

portaiden eteen, mihin vanhemmat olivat jääneet odottamaan. Magnus

hyppäsi vaunuista ja juoksi isänsä luo kiittämään; ilo ja hämmästys

olivat panneet hänet niin pyörälle, ettei hän ollut huomannut sitä

aikaisemmin. Tytöt jäivät istumaan ja huusivat: Enemmän! Enemmän!

Ajetaan kerta vielä! Mennään maantielle, ajetaan Vihreälle sillalle

asti.

Iloisiksi he näyttävät tulleen, ajatteli Aapo, mutta yhtä kaikki

olisi ollut paljon viisaampaa antaa pojalle oikea hevonen. Onhan

kartanossa hevosia aivan liian vähän, kun ryssät ottivat ne

kaksitoista vallitöihinsä. Rehusta on pula, ja tuo pieni ryökäle

syö varmasti melkein yhtä paljon kuin oikea hevonen tekemättä silti

mitään hyötyä.

Hiekka narisi taas pienten vaunujen kirkkaanpunaisten pyörien alla.

Lapset tekivät uudelleen kierroksen puutarhassa, mutta tällä kertaa

he eivät palanneet portaiden eteen. Kasvihuoneiden luota Magnus

pyörsi maantielle, ja huutamalla ja ohjaksia läiskyttämällä hän sai

aasin laukkaamaan. Se oli Aaposta sekä säälittävä että naurettava

näky; hevonen joka ei ollut mikään hevonen, vaan epäsikiö, jolla oli

lehmän häntä ja jäniksen korvat. Halveksivasti nenäänsä tuhauttaen

hän ryhtyi vähitellen taas keskeytyneeseen puutarhatyöhön.

Maanviljelysneuvos seisoi vielä portailla. Tuntui kuin hän olisi

koettanut painaa ikiajoiksi mieleensä tämän hilpeän kesäisen

juhlakuvan, nauravat lapset punakiiltopyöräisissä vaunuissa,

jotka vierivät maantiellä kevyiden valkoisten tomupilvien

halki, aurinkoinen maisema taustanaan. Hän tunsi itsensä hieman

alakuloiseksi ja väsyneeksi, vaikka päivätyönsä oli tuskin

alkanutkaan. Sanomalehdet kasasivat pahoja uutisia maassa

vallitsevasta tilanteesta, ja naapuripitäjissä jatkui itsepintainen

maatyöläislakko, joka uhkasi antaa vuoden laihojen turmeltua, vaikka

ihmiset kaupungeissa näkivät nälkää. Hän oli suunnitellut suuria

parannuksia ja laajennuksia; vakaumus ja suvun perintämuistot olivat

tehneet hänestä innokkaan ja optimistisen isänmaanystävän, joka

oli uneksinut ylväitä unia itsenäisen maan omavaraisesta kansasta;

nyt hän näki toiveittensa olevan raukeamassa, yksityisten niinkuin

yleistenkin. Hän seisoi siinä isiensä talon portailla ja mietiskeli,

oliko hänen kannettavakseen joutunut viimeinen näytös ja -- siinä

tapauksessa -- oliko se välttämätön kohtalo vai saattoiko tuhon vielä

torjua mielenlujuudella ja kestävyydellä. Mutta kun syyt ja vastasyyt

tänään niinkuin ennenkin tuntuivat hänestä painavan jotensakin yhtä

paljon, hän karisti raskaat ajatukset mielestään ja meni konttoriinsa

tilikirjojen ja meijeriraporttien pariin.

Hetkistä myöhemmin tuli maanviljelysneuvoksetar puutarhaan katsomaan,

paljonko siellä oli hyötymansikoita jäljellä. Tapansa mukaan hän

tervehti ystävällisesti ja iloisesti Aapoa, tämähän oli kasvanut

Velkkalassa hänen silmäinsä alla.

-- No, mitä Aapo piti meidän uudesta ajokkaasta?

Aapo epäröi.

-- Jaa, mitäpäs minä juuri --

-- Oliko Aapo ennen nähnyt aasia?

-- Minäkö? Ei, en minä ollut. Järvensivu väittää kyllä, että viime

vuonna oli kaupungissa semmoinen posetiivinsoittaja, jolla oli aasi

valjastettuna kärryjensä eteen, mutta en minä tullut sitä nähneeksi,

niin ettei sitä tiedä onko se totta.

-- Niinkö, sanoi maan viljelysneuvoksetar hymyillen, -- ja Aapo uskoo

vain minkä itse on nähnyt.

-- Sen minä olen saanut oppia äidiltäni. Ihmiset valehtelevat niin

paljon, hän sanoi, älä koskaan usko, ennenkuin omat silmäsi ovat

todistajina ja tuomarina.

-- No niin, nythän Aapo on kuitenkin nähnyt aasin läheltä. Eikö

näyttänyt somalta, kun he panivat sen laukkaamaan maantiellä?

Aapo ei vastannut heti.

-- Meinaan vain näinikään itsekseni, sanoi hän epäröiden, -- että

oikea hevonen --

-- Poni esimerkiksi? Niin, semmoisen me olisimme mieluimmin

tahtoneetkin, mutta niitä ei ole helppo saada kädenkäänteessä, ja

siksi otimme aasin. Sama hyöty siitä taitaa olla.

Aapo vilkaisi ylös kuullessaan "hyöty" sanan, mutta ei virkkanut

mitään. Herrasväki ja köyhä kansa eivät ymmärrä toisiaan, se oli

toinen sääntö, jonka äiti oli iskenyt hänen päähänsä eläessään vielä

torpparinleskenä Velkkalassa.

-- Onko sillä nimeä, tuolla -- aasilla? kysyi Aapo hetkisen vaitiolon

jälkeen.

-- On kyllä. Jolly Boy.

-- Jassoo, sanoi Aapo ja hymyili näkymätöntä hymyä. Olihan selvä

asia, että tuolla naurettavalla otuksella piti olla naurettava

nimikin, jota ei tavallinen kieli pystynyt lausumaan.

Mutta jos Aapo tunsikin alkuperäisen, puhtaasti vaistomaisen

vastenmielisyytensä aasia kohtaan kasvavan kaikesta mitä hän näki

ja kuuli, niin oli Magnuksen ja hänen sisarustensa ihastus sen

sijaan niin suuri, että vanhempien täytyi aamupäivän kuluessa ryhtyä

ankariin toimenpiteisiin, ettei poika ajaisi poloista Jolly Boyta

kuoliaaksi. Määrättiin kerta kaikkiaan, että ajoretkiä saatiin tehdä

vain määrätyillä kellonlyömillä eikä koskaan edemmäksi kuin Vihreälle

sillalle. Eikä koskaan laukkaa ylämäessä! lisäsi maanviljelysneuvos.

Jolly Boysta tuli sen päivän suuri puheenaihe Velkkalassa ja

ulkotiloilla. Päivällistunnilla ja vielä enemmän illalla parveli

tasainen virta uteliaita aasin ympärillä sen seistessä ja

heilutellessa häntäänsä lehmien kanssa navetassa. Niin, Jolly Boy oli

todellakin sijoitettu lehmien eikä hevosten joukkoon, osittain siksi,

että se ulottui mukavammin syömään matalalta rehupöydältä, osittain

koska oli tarkoitus, että sen tuli puolestaan tehdä hyötyä vetämällä

maitovaunuja meijeriin. Karjatytöt, jotka siten pääsivät rasittavasta

ja ikävästä työstä, osoittivat ystävällistä mielialaa pikku aasia

kohtaan; muuten oli hiljainen ihmettely vallalla katsojajoukossa.

Volanen, hieno kuski, oli itse nimittäytynyt jonkinlaiseksi Jolly

Boyn suojelijaksi ja tulkiksi. Hän, joka muulloin oleskeli ylhäisen

eristäytyneenä tilavassa, uudenaikaisessa tallissa ja välkkyvässä

silahuoneessa, seisoi nyt koko illan Jolly Boyn vieressä, ja hänen

asiantuntevat peukalonsa olivat aikoja sitten kopeloineet pienen

harmaan ruumiin kaikki lihakset ja jänteet. Käytellen tiheään

ruotsinkielisiä sanoja, jotka käsittämättömyytensä vuoksi tekivät

suurenmoisen vaikutuksen läsnäoleviin, hän esitti mielipiteensä

Jolly Boyn todennäköisestä iästä ja muutamista sen takajaloissa

olevista kyhmyistä, jotka näyttivät osoittavan pattia. Vähääkään

epäröimättä hän vastaili lukuisiin kysymyksiin, jotka koskivat

aasien elintapoja ja työkykyä. Hänen loputtomista selityksistään

olisi voinut luulla, että hän eläissään oli tuskin muuta tehnytkään

kuin hoitanut aaseja; itse asiassa tämä oli ensimmäinen, minkä hän

oli koskaan nähnyt. Mutta Volanen piti siitä, että sai vastailla

kysymyksiin ja antaa tietojensa ja asiantuntemuksensa vuotaa yli

hämmästyneen kuulijakunnan. Hän piti myös sievästä Lempistä, joka

seisoi karjapiikain joukossa ja hillitsi nauruaan vain siksi,

että kuulisi joka sanan hänen selittelyistään -- totta kai hänen

kaunopuheisuutensa näin ollen kunnostautui paremmin kuin koskaan.

Aapo kuunteli perin vastahakoisesti hänen ehtymätöntä puhetulvaansa

ja näki, kuinka hänen kiiluvat, ruskeat silmänsä -- oikeat

ryssänsilmät! -- tulisesti kiehtoivat Lempin pientä täyteläistä

vartaloa.

-- Niin, kertoi Volanen piittaamatta Aapon itsepintaisten harmaitten

silmien pistävistä katseista, -- ja sitten on eräs laji, jota

sanotaan muuliaasiksi. Otetaan aasi-ori ja tammahevonen, taikka myös

otetaan oikea ori ja aasintamma, niin kahden vuoden päästä saadaan

muuliaasi, ja se on vahvempi kuin mikään hevonen ja elää monen

sadan vuoden vanhaksi. Mutta luonto on järjestänyt niin viisaasti,

ettei muuliaasi saa jälkeläisiä, sillä mitäs ihminen silloin tekisi

oikeilla hevosilla?

-- Voi voi sitä Volasta, kaikki se tietääkin, päivitteli Fiina,

väenkeittiön vanha emännöitsijä.

Aapon huulet vetäytyivät puolinaiseen ivahymyyn. Pitäisipä ripustaa

hevosloimi Volasen hartioille messukasukan tapaan ja ruveta sanomaan

häntä aasipapiksi, ajatteli hän katkerasti. Ei, aasipiispaksi, noin

kun se tuossa seisoo ja messuaa ja teeskentelee aasialttarin vieressä.

Ja viivyttyään siinä hyvän aikaa yllyttäen itseään moisilla

ajatuksilla hän ei lopuksi enää voinut estää sappeansa kuohahtamasta.

-- Aasi on helvetin elävä, sanoi hän yht'äkkiä kovalla äänellä ja

sylkäistä ruiskautti Jolly Boyn jalkojen väliin. -- Niin minä olen

oppinut ja niin se taitaa ollakin.

Lempi tirskahti ja nyhjäisi erästä karjatyttöä kylkeen.

-- Kuules Aapoa, hän sanoi. -- Pienillä linnuilla näyttää väliin

olevan leveä nokka.

Emännöitsijä Fiina loi pullean olkapäänsä ylitse halveksivan

silmäyksen Aapoon.

-- Kuka Aapolle on semmoista opettanut? kysyi hän.

Aapo ei aikonut ensin vastata. Hän seisoi ja tuijotti hatarilla

silmillään lihavaa, itsetietoista eukkoa, joka syyttä suotta kävi

hänen kimppuunsa ja koetti saattaa hänet pulaan. Mutta kun Fiina

uudisti kysymyksensä ja useat muut siihen yhtyivät, taipui hän

lopuksi avaamaan suunsa:

-- Kukako minulle on sellaista opettanut? Äitimuori tietysti, ja

koulussa saa kuulla samaa, jos kellä on korvat joilla kuulee.

-- Mitä ihmeen koulua sinä olet käynyt? sanoi Fiina nauraen. -- Minun

lapsena ollessani saatiin kuulla ihan saarnastuolista, että Jeesus

tuli Jerusalemiin ratsastaen aasilla --

-- Aasintamman varsalla, oikaisi Tilda, maanviljelysneuvoksen vanha

kyökkäri.

-- No niin, se on tiemmä sama asia, vastasi Fiina hieman

loukkaantuneena oikaisusta. -- Ja koska kerran Jeesus saattoi

ratsastaa aasilla, niin ei aasi mahda olla mikään helvetin elävä,

vaan kunniallinen juhta, jonka pitäisi kelvata niinkin suurelle

herralle kuin Aapolle.

-- Ratsuksi, lisäsi Lempi tirskuen.

-- Ehkä tahdot koetteeksi ratsastaa sillä tässä meidän nähtemme?

ehdotti Volanen vilkkaasti. -- Kierros puutarhan ympäri, mitä?

-- Tai jos yksin tein ajaisit kirkonkylään asti, jatkoi Lempi yleisen

suosion kannustamana. -- Mutta se taitaa riippua aasista enemmän

kuin Aaposta, ne kuuluvat pitävän oman päänsä ja pysähtyvän milloin

mielensä tekee. Aapo saa olla hyvillään, jos se ei paiskaa häntä

ojaan.

Kaikki nauroivat ääneen. Pelkkä ajatus, että näkisivät Aapon istuvan

kyyryllään Jolly Boyn selässä, tuntui heistä äärettömän lystikkäältä.

Näin kävi aina. Heidän pilansa kärki kääntyi aina Aapoon, ikäänkuin

muuta naurettavaa ei olisi ollut koko Hämeenmaassa. Hän oli siihen

tottunut, mutta hän puski nyrkkinsä niin voimakkaasti housuntaskujen

pohjaan, että vuorikangas ritisi, ja hänen huulensa puristuivat

tiukasti yhteen pidättäen sanoja, jotka lausuttuina olisivat panneet

kenet tahansa pelkäämään.

Toistaiseksi hän piti kuitenkin parempana olla vaiti.