Hadrianus, josta tuli kasvatusisänsä seuraaja, oli hänkin
syntyperältään espanjalainen. Hänen isänsä oli keisari Traianuksen
serkku.
Vain suuresti epäillen lienee kuitenkin Traianus kuolinvuoteellaan
päättänyt valita Hadrianuksen seuraajakseen, sillä hän aavisti
Hadrianuksesta tulevan oman valloituspolitiikkansa vastustajan. Tosin
uusi keisari oli näyttäytynyt olevan kelvollinen sotapäällikkö,
mutta hän ei halunnut sodan laakereita. Sen sijasta hänestä hänen
elämäntehtävänsä oli saattaa valtakuntansa kukoistukseen sen entisten
rajojen sisällä. Hadrianus huomasi itsellään olevan kylliksi
huolestuttavia tehtäviä ilmankin, että hänen olisi tarvinnut jännittää
valtakunnan voimia äärimmilleen koetettaessa säilyttää Traianuksen
valtauksia idässä. Oli huomattavissa kuohuntaa usealla taholla
valtakunnassa, ja sekä etelässä että pohjoisessa barbaarikansat heti
tarttuivat aseisiin, kun huomasivat, että valtakunnan sotavoimien
päävoima oli viety Aasiaan. Hadrianus seurasi Augustuksen Varuksen
tappion jälkeen antamaa esimerkkiä ja jätti oman onnensa nojaan
Eufratin takaiset vallatut alueet välittämättä niiden tuomiosta,
joiden mielestä oli epäroomalaista antaa legioonain kotkien perääntyä.
Keisari kieltäytyi harkiten myöskin triumfista, jota senaatti oli
hänelle kuolleen kasvatusisän puolesta tarjonnut. Hadrianus panetti
juhlallisuudet toimeen, mutta hän ei seisonut, triumfivaunuissa itse,
vaan niissä ajoi hänen suuren edeltäjänsä kuvapatsas voitonseppele
päässänsä.
Ei vain Idässä, vaan Britanniassakin Hadrianus veti puolustuslinjaa
takaisinpäin. Hän siirsi sen pohjois-Englantiin ja rakennutti poikki
saaren, Tynen suusta idässä, linnakkeita täynnä olevan suojamuurin,
uuden limesin. Vallin eteläpuolella oli useita lujia leirejä, jotka
oli tarkoitettu suuremmille joukko-osastoille. »_Hadrianuksen vallin_»
ja siitä vähän pohjoiseen Skotlannissa olevan vallin jäännöksiä, jolla
vallilla Antoninus Pius[173] vahvisti Hadrianuksen linnoituksia, on
vielä jäljellä.
Myöskin tässä kaukaisessa keisarikunnan osassa roomalaiset olivat
aikana, joka oli kulunut Claudiuksen päivistä, antaneet näytteen
heikkenemättömästä levenemisvoimastaan. Roomalainen sivistys oli
hämmästyttävän nopeasti juurtunut Britanniaan. Täällä, kuten
kaikkialla, oli sen levenemistä edistänyt monihaarainen tieverkosto,
jonka roomalaiset levittivät saarelle. Siitä alkuasukkaat saivat
kouriintuntuvan todisteen edusta olla Rooman alamainen. Useimmat
roomalaiset sotaleirit olivat kasvaneet tai olivat kasvamassa
suuriksi kaupungeiksi, joissa oli roomalaisia temppeleitä, kuurioita
ja teattereita. Melkein kaikista Englannin kaupungeista on meidän
aikanamme löydetty roomalaisia rahoja ja muita roomalaisajan
muinaisesineitä. Britannian suurin kaupunki oli Lontoo, joka jo silloin
oli kehittynyt huomattavaksi kauppa- ja merikaupungiksi täynnänsä
brittiläisiä ja roomalaisia tuotteita. Druidien verinen jumalanpalvelus
oli perin juurin hävitetty.
Hadrianuksen valli on kuvaannollinen suuren rakentajan
ulkopolitiikalle. Hadrianus ei rikkonut koskaan rauhaa naapurien
kanssa, vaan piti parempana ratkaista välinsä heidän kanssansa kaikessa
sovussa. Mutta samalla kertaa hän huolehti siitä, että hänellä oli
voimaa sanansa takana, kun tarvittiin. Hän ei rakennuttanut ainoastaan
»Hadrianuksen vallia», vaan lisäsi myöskin limeslinnoituksia Reinin
ja Tonavan välille. Daakiaa suojeltiin Karpaattiensolat sulkevilla
linnakkeilla, Syyria sai arabialaisen limeksen suojaksi beduiinien
hyökkäyksiä vastaan, ja Atlas-vuoriston pääsolaan perustettiin
sulkulinnaksi Lambæsis[174] Saharan erämaanheimoja vastaan. Joka
suunnalla valtakunta panssaroituu hyökkäyksiä vastaan. Huomaa selvästi,
että _Rooman valloituspolitiikan aika on ohi_. Nyt on vain kysymys
entisten alueiden puolustamisesta. Kaikkialle pitkin rajalinjoja
on legioonia sijoitettu vartioimaan. Synkimmissäkin metsissä ja
erämaissa roomalainen sotilas käsi alati miekankahvassa vartioi
valppaasti »barbaareja». Sillä hän tietää tunnossansa, että hänen
keisarinsa pitää vuorostaan häntä silmällä ja voi tulla milloin tahansa
tarkastuskäynnille. Silloin on tiukat paikat.
Tämä hyvin järjestetty vartiointi turvasi roomalaisen sivistystyön.
Tämä ja Hadrianuksen vakaa rauhantahto hankkivat keisarille niin suuren
vieraiden ruhtinasten arvonannon, että he pyysivät häntä keskinäisten
riitojensa välittäjäksi.
* * * * *
Traianus oli ollut ihanneroomalainen. Hadrianus oli enemmän
_kreikkalainen_ ja _maailmankansalainen_ kuin vanhanlaatuinen
roomalainen. Siksipä kreikkalaiset riemuitsivatkin saadessaan
tiedon hänen valtaistuimelle nousustaan. Ja heillä olikin siihen
syytä. Hadrianus on tehnyt enemmän kuin kukaan muu Rooman keisari
lähentääkseen henkisesti toisiinsa Hellaan ja Rooman, antiikin
maailman molemmat puoliskot, ja asettaakseen ne saman arvoisina
toistensa rinnalle. Hänen aikanaan tapahtuu valtakunnan läntisessäkin
puoliskossa lopullinen helleeniläistyminen. Hadrianus rakasti yli
kaiken Platonia ja hänen unelmanaan oli toteuttaa suuren kreikkalaisen
ajattelijan ihannevaltio, jossa hallitsijana olisi filosofi ja jossa
koko yhteiskunta, virkamiehet etunenässä, olisivat ihanteellisen
velvollisuudentunnon läpitunkemia ja pyrkisivät tekemään oikeutta
kaikille. Hadrianus oli kiitollisempi Platonin kuin Dionysios tyrannin
oppilas.
Ei kukaan Rooman keisari ole niin perin pohjin tuntenut 80 miljoonaa
alamaistaan kuin Hadrianus. Suurimman osan hallitusajastaan hän oli
matkoilla. Hänen ilonsa ja riemunsa oli matkustella ympäriinsä,
oppia tuntemaan erilaisia maita, ihailla niiden luonnonkauneuksia ja
sivistysaarteita sekä katsella historiallisesti huomattavia paikkoja
kuten Plataian ja Mantineian taistelukenttiä tahi Miltiadeen,
Epaminondaan ja Alkibiadeen hautoja. Kun Hadrianus tuli Trapezuntiin
Mustanmeren rannalle, hänen piti päästä selville paikasta, missä
»kymmenentuhatta» päästivät ilmoille ilonkirkunan, kun he ensimmäisen
kerran saivat jälleen nähdä meren. Tällä »kaikkien salaisuuksien ja
ihmeellisyyksien tutkijalla», kuten kirkkoisä Tertullianus häntä
nimittää, oli suunnaton tiedonhalu. »Kaikki paikat, joista hän oli
lukenut, hän tahtoi nähdä omin silmin», hänen muinoinen elämäkerran
kirjoittajansa sanoo. Luultavasti myöskin jonkinlainen hermostunut
levottomuus pakotti hänet aina olemaan liikkeessä. Roomassa hän ei
koskaan viihtynyt oikein hyvin. Roomalaiset olivat liian raskasverisiä
hänen eloisalle luonteelleen.
Hadrianuksen matkat käsittivät koko roomalaisen maailman aina
kaukaisimmasta, lännestä, Britanniasta ja Herkuleen patsaista Syyrian
ja pohjois-Arabian erämaihin, etäisimpään itään. Kreikassa hän
viipyi kauan romanttisen haaveen lumoissa herättää Hellaan kunniakas
muinaisuus jälleen eloon. Siinä tarkoituksessa hän ryhtyi lopettamaan
temppelien ja muidenkin rakennusten valmistamistöitä, jotka olivat
vuosisatoja olleet puolivalmiina, siksi että ne aikoja sitten olivat
menettäneet alkuperäisen tarkoituksensa. Hän koetti myöskin elvyttää
eloon kansanjuhlia, jotka osanottajien puutteesta olivat kuolleet
vuosisatoja aikaisemmin. Tulos tästä oli kuitenkin vain teatteria.
Kerran kotimatkallaan Roomaan Hadrianus kulki Sisilian, toisen
muinaiskreikkalaisen sivistysalueen halki. Täällä hän nousi Pindaroksen
ylistämälle Etnalle. Kelpo työ viisikymmenvuotisen miehen tekemäksi,
sillä vuori on 3 300 metriä korkea. Siltä kraatterilta, jolla filosofi
Empedokleen sanotaan keksineen elämän arvoituksen, Hadrianus ihaili
auringonnousua.
Mutta varsinainen Kreikka kuten Sisiliakin olivat ja pysyivät vain
helleenisinä museoina. Suurempi menestys oli kreikkalaismielisellä
keisarilla yrityksissään puhaltaa uutta elämää kreikkalaiseen
sivistykseen Vähän-Aasian kukoistavissa hellenistisissä kaupungeissa.
Käydessään pyramidien ihmemaassa Hadrianusta kohtasi suuri suru,
joka vaikutti koko hänen elämänkäsitykseensä. Kaunis ja rakastettava
nuori bithynialainen paimen, nimeltään _Antinous_, johon keisari oli
sydämestään kiintynyt, hukkui Niilin virtaan vuonna 130. Sanottiin,
että hän oli vapaaehtoisesti käynyt kuolemaan herransa edestä. Erään
ennustuksen mukaan näet Hadrianuksen elämä oli pelastettavissa vain
siten, että joku vapaaehtoisesti uhraisi itsensä hänen edestään.
Vainajan ylistykseksi keisari rakennutti temppelin ja pystytti
kuvapatsaita sekä perusti erikoisen jumalanpalveluksen hänen
kunniaksensa. Antinous-patsaat ovat myöhäisantiikin kauneimpia ja
vaikuttavimpia taideteoksia. Niiden haaveellisia kasvoja varjostaa
surumielisyys. Se on nuoruuden surua siitä, että kuolema korjaa
satonsa elämän keväälläkin. »Tämän ihmeellisen kauniin nuorukaisen
muodoissa» — kuuluisa norjalainen taidehistorioitsija Dietrichson sanoo
— »ilmenee ensi kerran antiikin taiteessa surumielisyys ja haavemieli
sanan varsinaisessa merkityksessä. Antinouskuva saa meidät aavistamaan
enemmän, kuin mitä se ilmaisee. Se loihtii silmiemme eteen kukoistavan
nuorukaisen, mutta samalla kertaa me kuulemme valitusvirren ja kumean
kuolonsoiton hänen paariensa ääressä. Tämä Antinous tuntee itse kuolon
toukan kalvavan hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan. Siksi tämä taideteos
on perikatoon tuomitun roomalaisen maailman oman kuolonaavistuksen
ilmaus. Tässä viimeisessä ihannehahmossa antiikin taide astuikin
hautaansa.»
* * * * *
Puolet hallitusajastaan Hadrianus vietti matkoilla. Mieluimmin hän
matkusti jalkaisin ja teki kernaasti peninkulmanpituisia syrjämatkoja
omin päin vain muutamia miehiä matkassaan. Hän oli _maailmanhistorian
ensimmäinen matkailija_. Olisi kuitenkin väärin väittää, että hän
matkusti vain huvin vuoksi. Kaikkialla, missä kulkikin, hän otti selon,
millaiset olot kansalla oli, ja teki paljon työtä parantaakseen, mitä
oli parannettavaa. Suurenmoinen hyväntekeväisyys ja ankara tarkastus
kävivät tällöin käsi kädessä.[175] Hänen matkansa olivat samalla kertaa
sekä matkailu- että tarkastusmatkoja, jollaisia ei kukaan muu Rooman
keisari Augustuksen ajoista asti ollut tehnyt. Niistä kävi ilmi,
että kaikki valtakunnan osat olivat yhtä likellä keisarin sydäntä.
Kaikkialle, missä hän matkusti, hän jätti jälkeensä pysyväisinä
muistomerkkeinä suurisuuntaisia rakennuksia. Hän perusti uusia
kaupunkeja, m.m. hänen itsensä mukaan nimensä saaneen Hadrianópoliksen
(Adrianopoli). Hän perusti satamia sekä rakensi siltoja ja teitä
laajan valtakuntansa kaikkiin osiin. Ja tuskin oli kaupunkia, joka ei
olisi saanut kiittää häntä vesijohdosta, teattereista, temppeleistä,
kirjastoista, basilikoista, kylpylöistä tahi muista yleisistä
rakennuksista. Ei yksikään Egyptin faarao, ei yksikään assyrialainen
tai babylonialainen suurkuningas ole rakentanut niin paljon kuin
Hadrianus. Hän on varmasti kaikkien aikojen suurin rakentaja.
Matkoillaan hänellä oli aina mukana insinöörijoukkoja ja teknillisesti
sivistyneitä työnjohtajia, niin että hän voi heti panna käyntiin ne
työt, jotka hän tahtoi suorittaa. »Hadrianus oli myöskin verrattomasti
suurin taiteenedistäjä kaikista valtaistuimella istuneista»,
Dietrichson sanoo.
Koskaan ei provinsseissa ollut vallinnut niin hyvät olot kuin
»rauhanruhtinaan» niistä huolehtiessa. Silloin oli ilo elää. »Koko
maailma on paratiisin kaltainen», huudahtaa ylenmäärin ihastuksissaan
kuuluisa Aristeides niminen smyrnalainen kaunopuhuja, joka eli 2:sella
vuosisadalla j.Kr. »Sodan», hän sanoo, »tunnemme nykyisin vain
kuulopuheista tahi valtakunnan äärimmäisillä rajoilla, sen jälkeen kuin
kansat ovat saaneet rauhan alituisista valtataisteluista, kaikesta
vallanhimoisesta eri valtioiden keskisestä kilpailusta, josta kaikki
sodat muinoin aiheutuivat. Surkuteltavia ovat vain ne ihmiset, jotka
asuvat Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolella ja joiden senvuoksi
täytyy olla vailla tämän valtakunnan suomaa siunausta.» Voitettujen
joukkoon kuuluvan miehen oikea kiitoshymni voittajalle, kiitos, jota
ei lainkaan häiritse menneitten helleenisten suuruusaikojen katkera
muisto! Ja toinen kreikkalainen kaunopuhuja, joka eli Ateenassa
3:nnella vuosisadalla, huudahtaa: »Rooman valtakunnan rajojen
ulkopuolella ei ole elämää. Se, joka ei näe valtakuntaa, se ei näe
aurinkoa.»
Mutta kauniilla taululla oli tahransa, ja ne johtuivat keisarin
omasta luonteesta. Hadrianuksella ei ollut mielen tasapainoa, joka
oli Traianuksen suuruuden edellytys. Rajaton valta teki hänet usein
kohtuuttomaksi ja luonteeltaan ärtyiseksi. Erittäinkin hän oli hyvin
arka arvostaan, kun oli arvosteltava kirjallisuutta ja taidetta.
Tällöin oli aina viisainta olla vastustamatta keisaria. Eräästä
kuuluisasta kaunopuhujasta kerrotaan, että hän meni aina naurettavuuden
rajoille taidossa sulattaa korkean diletantin omapäisiä kirjallisia
arvosteluja. Mutta kun hänen ystävänsä moittien kysyivät häneltä,
kuinka hän voi siinä määrin häväistä itsensä paremman minänsä
edessä, hän vastasi: »Onhan toki selvää, että se, joka vallitsee yli
kolmeakymmentä legionaa, on oppineempi kuin kaikki muut!»
Hadrianuksen kärsimättömyys voi joskus muuttua julmuuksiksi, jotka
ovat tahranneet hänen muistonsa. Ei ainoastaan yksi ja toinen
yksityinen henkilö saanut kokea hänessä piilevän julmuuden purkausta
— kerran hänestä tuli kokonaisen kansan pyöveli. Asianlaita oli niin,
että Hadrianus oli perustanut roomalaisen siirtolan Jerusalemin
raunioille ja rakennutti Iuppiterin temppelin sille paikalle, missä
Jahvella oli ollut pyhättönsä. Se oli isku vasten kasvoja kaikille
mooseksenuskolaisille. Mieslukuisina he nousivat erään miehen johdolla,
joka ilmoitti olevansa Messias ja nimitti itseään »Tähtien pojaksi».
Sotaa käytiin rajulla kiihkolla, ja se ei päättynyt vähemmällä
kuin että koko juudankansa Palestiinasta perinjuurin hävitettiin.
On totisesti historian suurimpia ihmeitä, että juutalainen rotu
siitä huolimatta, ollen hajallaan ympäri koko maailman, on kyennyt
lähes kahden tuhannen vuoden ajan säilyttämään kansallisuutensa ja
uskonnolliset perintätapansa.
Tuskallista sairautta, joka samaan aikaan kohtasi Hadrianusta,
Israelin lapset pitivät Jahven oikeudenmukaisena rangaistuksena.
Se synkensi hänen viimeiset neljä elinvuottansa. Kaikki maailman
ihanuus ei kyennyt keventämään hänen tuskiansa. Turhaan hän keräsi
ympärilleen kaikkea ihmeellistä, jota rikkaus ja taide kykenivät
luomaan, ainutlaatuisen suurenmoiseen Tivolin likellä olevaan
rakennukseen, nimeltään »Hadriani villa». Tämä loistelias ihmelaitos
saattoi varjoon vieläpä Neron kultaisen talonkin. Huvilinnat niihin
kuuluvine puistoineen ja rakennuksineen olivat kokonainen maailma
pienoiskoossa, ja niiden sisälle mahtui kaikki, mikä vain voi tehdä
elämän kauniiksi ja juhlalliseksi: lorisevia puroja ja vesiputouksia,
kukkaspuutarhoja suihkulähteineen, pilarikäytäviä, stadion ja kylpylä,
kirjasto, teatteri, sirkus ja temppeli. Täällä taidetta palvova ja
luontoa rakastava romantikko vietti viimeiset elinvuotensa. Kun
sairaus ja heikkous estivät häntä enää matkustamasta, hän tahtoi tehdä
matkansa mielikuvituksen maailmassa ja jäljennytti siksi pienoiskoossa
ne rakennukset ja näkemänsä paikat, jotka olivat tehneet häneen
syvimmän vaikutuksen. Siellä vanha matkailija istui ja uneksi olevansa
jälleen rakkaan Hellaansa notkoissa ja idyllisissä seuduissa. Täällä
olivat taas Platonin Akademein, Aristoteleen Lykeion ja monet muut
muistorikkaat paikat hänen rakkaasta Ateenastansa. Täällä hänellä
oli Tempelaakso ja taidokkaasti valmistetun kanavan varrella oli
egyptiläinen huvikaupunki Kanopos, jonne hän voi kulkea gondolissa
ja nauttia virvokkeita rannalla olevassa ravintolassa. Kuvitelmaa,
että oltiin Egyptin maaperällä, vahvistivat sfinksit ja jumalankuvat
mustasta marmorista ja punaisesta graniitista sekä temppeli
hieroglyfikirjoituksineen.
Vastavaikutuksen takia Hadrianuksen kerrotaan rakennuttaneen sekä
Elysionin että Tartaroksen, mutta millaisia ne olivat, sitä emme tiedä.
Tartaros oli luultavasti löyhkäävähöyryisten rikkilähteiden luona,
joilla vieläkin on nimenä Lago di Tartaro.
Hallitsijan viittauksesta voi lehdoissa ja laaksoissa syntyä elämää ja
niihin ilmestyä Olympoksen jumalmaailma; bakkanttijoukkoja parveili
Tempelaaksossa, ja roomalaisen tarumaailman varjot vaeltelivat
ympäriinsä Elysionissa ja Tartaroksessa.
Hadrianus keräsi huvilaansa taideteoksia kaikista maailman maista.
Paikasta on senvuoksi tullut rikkain antiikin kuvapatsaiden
löytökaivos, mitä tunnetaan. Miltei kaikki Euroopan museot ovat saaneet
osansa Hadrianuksen huvilan taideaarteista, ja kuitenkin on niitä
äärettömän paljon tuhottu aikojen kuluessa. Huolimattomat maanomistajat
ovat m.m. poltattaneet kalkiksi joukoittain marmorikuvapatsaita ja
marmoripylväitä.
Onnettomalle Hadrianukselle tuli taivaan valtakunnasta, jonka hän
oli yrittänyt luoda maan päälle, kuitenkin helvetti. Ruumiin ja
sieluntuskat tekivät hänen luonteensa hänen ystävilleen ja lähimmilleen
melkein sietämättömäksi. Epätoivon hetkinä hän voi pyytää lääkäreitään
antamaan hänelle myrkkyä tahi rukoilla orjiltaan armoniskua.
Tautivuoteella hyökkäsivät hänen kimppuunsa epäluuloisuuden pahat
hengetkin ja saivat hänet langettamaan pari epäoikeudenmukaista
kuolemantuomiota.
Vuonna 138 rauhaton vaeltaja viimeinkin vapautui vaivoistaan 62 vuoden
ikäisenä. Viimeinen, mikä tiedetään Hadrianuksen kädestä lähteneeksi,
on muuan pieni runo, jonka hän kirjoitti kuolinvuoteellaan ja omisti
omalle levottomalle hengelleen — oivallinen itsekuvaus: Tämän
harvinaisen kaiukkaan ja herkkäilmeisen runon, jossa on m.m. käytetty
runsaasti puolisointuja ja vastoin antiikkista tapaa joskus puhtaita
riimejäkin, voisi suomentaa seuraavasti:
Sieluni, loppuiko lento?
Veikko sa heikko ja hento,
tunne en, kunne sa kuljet.
Silmäs, jo suljet,
kalvas oot, kylmä ja paljas,
lakkas sun leikkis ja naljas.
Kaihoisia rivejä, jotka ilmaisevat hänen aidon helleenisen
elämänrakkautensa, mutta samalla kertaa myös hänen tietoisuutensa
kaiken mitättömyydestä! Askelen suureen tuntemattomaan hän on valmis
astumaan arastelematta, vain kummastellen, kuulustellen.