Hadrianus oli lapseksiotolla seuraajakseen valinnut hyvän ja hurskaan
_Antoninuksen_ ja samalla kertaa antanut tämän vuorostaan ottaa
lapsekseen seitsentoistavuotiaan _Marcus Aureliuksen_. Hadrianus oli
nimittäin sydämestään kiintynyt tähän jaloon nuorukaiseen, jonka
nimi _Verus_ (rehellinen) hänellä oli tapana tarkoituksellisesti
muuttaa superlatiiviksi _Verissimus_. Heti kuin Marcus oli tullut
täysi-ikäiseksi, hän tuli kasvatusisänsä kanssahallitsijaksi. Hänen
kanssansa nousi taas filosofi valtaistuimelle, apostoliluonne,
jota elähdytti stoalaisen opin toteuttamisen vakava pyrkimys. Aina
lapsuudestaan asti hän oli hurskaan äitinsä vaikutuksen alainen,
äidin, joka kasvatti häntä hyvyyteen toisia kohtaan. »Hän kehoitti
minua myöskin», hän kertoo omaelämäkerrallisissa muistiinpanoissaan \
»pidättäytymään ei ainoastaan pahoista teoista, vaan myöskin pahoista
ajatuksista ja rakastamaan yksinkertaista elintapaa, mutta inhoamaan
rikkauden paheita.» Lämpimin kiitollisuuden tuntein kaikista hyvistä
vaikutteista — Marcus Aureliuksen miellyttävimpiä luonteen piirteitä
hän ylistää onneansa, että on jo aikaisin saanut oppia »huomaamaan,
että hovissakin voidaan olla ilman henkivartioita, loistavia
pukuja, soihtuja, kunniapatsaita ja sensemmoista turhamaisuutta
ja että siellä voi elää melkein kuin yksityishenkilö, ilman että
hallitustehtävien täyttäminen senvuoksi kärsisi vähintäkään
haittaa.» Ja kaksitoistavuotiaana Marcus Aurelius teki itselleen
lupauksen elää stoalaisten periaatteiden mukaan. »Jo lapsena hän
saavutti niin täydellisen itsensähillitsemisen taidon», eräs hänen
elämäkerrankirjoittajistaan sanoo, »että hänen kasvojensa ilme ei
koskaan muuttunut, ei ilosta eikä surusta.» Hän kantoi mieluummin
yksinkertaista »filosofinvaippaa» kuin keisarillista purppuratogaa.
Hän nukkui paljaalla lattialla, niin että hän oli vähällä turmella
luonnostaan heikon terveytensä. Ainoastaan hänen äitinsä tarmokas
asiaan puuttuminen sai hänet lieventämään tapojaan niin paljon, että
hän otti yösijakseen puulavitsan eläimennahka allansa. Hän seurusteli
kernaimmin filosofien kanssa. Ensimmäisen konsulin viran, jonka hän
määräsi, hän antoi filosofian opettajalleen, ja tätä nimitystä seurasi
pian useita toisia samanlaisia.
Marcus Aurelius ei ollut kuitenkaan niitä, jotka kerskuivat
stoalaisella hyveellisyydellään ja nyrpistivät nenäänsä niille,
jotka eivät olleet »viisaita» ja oikeauskoisia. Hän liittyi kaikesta
sielustaan siihen stoalaisen opin jalostettuun suuntaan, joka oli
saanut alkunsa jalosta fryygialaisesta _Epiktetoksesta_, »raajarikosta
orjasta», jota hänen raaka herransa kidutti, kunnes hänen toinen
säärensä murtui ja hän tuli rammaksi ainaiseksi. Kun hän ei nyt enää
näin ollen kyennyt työhön, hänet vapautettiin.
Mutta Epiktetoksen tulisielu voitti kaikki ruumiin raihnaisuudet. Hän
läksi vaeltamaan ihmisten keskuuteen ja julisti oppiansa. Maailman
pääkaupungissakin hän sai kiitollisia kuulijoita. Mutta tyranni
Domitianus karkoitti hänet Roomasta. Hän sai sitten turvapaikan
Epeiroksessa, jonne hän keräsi uskolliset oppilaansa ympärilleen.
Hautakirjoituksekseen hänen kerrotaan laatineen seuraavan epigrammin
elämästä köyhyydessä ja kärsimyksissä:
Orja Epiktetos olen, ruumiiltain rujo, raihnas,
Mieronkiertäjä, vaan lempinä oon jumalain.
Epiktetos on voimakkaammin kuin kukaan muu pakanallinen ajattelija
Länsimaissa saarnannut yleistä veljesrakkautta. Hän opetti, että
kaikki ihmiset, kansallisuudesta huolimatta, ovat veljiä ja että
tulee rakastaa myöskin vihollisiansa. Hän on tässä suhteessa
»kerettiläiskuningas» Ekhnatonin länsimainen vastine.
Epiktetoksen sanat kaikuvat melkein kuin kristillinen saarna, kun
hän puhuu siitä, millainen sen miehen tulee olla, josta on tuleva
»ihmiskunnan opettaja». Hänen on itsensä täytynyt voittaa halunsa ja
himonsa, täytynyt tulla puhtaaksi, niin että hänen oma esimerkkinsä
voi vaikuttaa kuin parhain saarna. Köyhille ja onnettomille, jotka
valittavat kohtaloaan, hänen tulee voida sanoa: »Katsokaa minua:
minulla ei ole isänmaata, ei kotia, ei tavaraa eikä orjia kuten
ei ole teilläkään. Minä nukun paljaalla maalla. Minulla ei ole
vaimoa eikä lapsia — minulla ei ole muuta kuin maa ja taivas ja
yksi viitta.» Epiktetos sanoo myöskin: »Filosofi voi aasin tavoin
saada ruoskaa ja kuitenkin koko ihmiskunnan isän tai veljen tavoin
rakastaa vieläpä lyöjiänsäkin.» Todellista vääryyttä ei nimittäin
ole olemassakaan. Vääryys ei ole siinä, että joku loukkaa meitä,
vaan omassa _mielikuvituksessamme_, että meitä on loukattu. Älä
sentähden vihastu siihen, joka aiheuttaa sinulle jonkin n.s.
vääryyden! Älä koskaan kuohahda! Älä luovu koskaan suuresta, ylevästä
rauhallisuudesta! Vahingoittaahan paha ja ilkeä enimmän itseään ja
hänen rangaistuksensa on se itsehalveksunta, joka aina seuraa syntiä.
Asiat ja tapahtumat itsessään eivät tee meihin mitään vaikutusta, vaan
ainoastaan se _kuvittelu_, mikä meillä on asioista ja tapahtumista.»
Sama ajatussuunta kuin elealaisilla Parmenideella ja Zenonilla
ja sofista Protagoraalla . Epiktetos kehittelee tätä ajatustaan
edelleen käytännölliseen suuntaan ihailtavaksi, aito stoalaiseksi
oppilauseeksi: »Älä pelkää sairautta, äläkä kuolemaa, äläkä köyhyyttä,
mutta pelkää näiden _pelkoa_!» Muistuu mieleen, mitä Cicero kertoo
opettajastaan, stoalaisesta filosofi Poseidonioksesta. Kun tämä kärsi
mitä tuskallisimpia leinin kipuja, hän vain sanoi: »Ei auta yhtään,
sinä tuska! Kuinka ponnistelletkin, en minä koskaan eläessäni myönnä,
että sinä olet pahasta.»
Huolimatta niistä voimakkaista sukulaisuuspiirteistä kristinuskon
kanssa, jotka ovat Epiktetoksen elämänkäsitykselle tunnusmerkillisiä,
oli kuitenkin olemassa selvä oleellinen ero näiden kahden
maailmankatsomuksen välillä. Epitetoksen lähimmäisenrakkaus on
enemmän passiivista kuin aktiivista. Eroavaisuus esiintyy voimakkaana
myöskin silloin, kun vertaa toisiinsa kristityn ja stoalaisen kantaa
moraaliseen pahaan nähden: kristityn taholla leimuava siveellinen
närkästys ja taistelu siveellistä turmelusta vastaan, stoalaisella
ylväs, mutta passiivinen levollisuus, millä siveellisesti kehittyneempi
korkeuksistaan katselee ihmisten hullutuksia. Stoalaisen mielestä
on viisaudelle tunnusmerkillistä ymmärtävä _alistuvaisuus_ pahaan
nähden. Taisteleminen on tuloksetonta, sillä kaiken mikä tapahtuu, on
järkkymätön kohtalo edeltäkäsin määrännyt.
Tuskin missään pistää vastakohtaisuus kristittyjen ja stoalaisten
välillä kuitenkaan selvemmin silmiin kuin ajateltaessa Jeesuksen
sanoja: »Tulkaa lasten kaltaisiksi!» ja verrattaessa noihin sanoihin
stoalaisten ylenkatsetta ymmärrykseltään kehittymätöntä ja siveellisiä
periaatteita vailla olevaa lapsenmieltä kohtaan. »Mitä onkaan lapsi?»
Epiktetos huudahtaa. »Pelkkää tietämättömyyttä ja tyhmyyttä!»
Lapsipsykologiksi häntä tuskin voi sanoa! Ylipäänsä vaivaa stoalaista
siveysoppia Epiktetoksellakin jonkinlainen vastenmielinen pikkumaisuus,
jokapäiväinen siveellinen äksiisi, jollaisesta totinen kristillisyys
on niin ihanan vapaa. Stoalaisten hyvekandidaatin täytyy suorittaa
erikoisia itsehillinnän ja kaikenlaisen siveellisen hyvyyden kursseja
ja sitten laskea yhteen esimerkiksi ne päivät, jolloin hänen on
onnistunut pidättäytyä vihanpurkauksista.
Epiktetoksen oppilas Marcus Aurelius oli itse filosofinen kirjailija ja
kirjoitti kreikaksi omaelämäkertakirjan nimeltään »_Itsetutkisteluja_»,
jonkinlaisen päiväkirjan sisäisestä elämästään, mietteistään
maailmasta ja ihmisistä. Tätä kirjaa on sanottu maailman ensimmäiseksi
pakanalliseksi hartauskirjaksi. Ankara roomalainen velvollisuudentunto
on siinä yhtynyt korkeaan, epäitsekkääseen päämäärään pyrkivään
harrastukseen. Meidän ei pidä — keisarillinen kirjailija sanoo —
himoita maallista hyvyyttä, vaan tahtoa persoonallisesti jalostua
ankaran siveellisen elämän avulla. Sisäinen elämä on yksin pysyväistä
olemassaolossa. Mitä hyödyttää juoksennella alituisesti milloin sinne,
milloin tänne huvituksia etsimään, pyrkiä maaelämän rauhaan, merelle
tahi vuoristoon! Vetäydy sen sijaan omaan itseesi! Siellä on sinulla
rauhallisin pakopaikka, minkä ihminen voi löytää, jos hän nimittäin
syventyy sellaisiin ajatuksiin, jotka palauttavat sopusoinnun hänen
olemukseensa. Jos teet näin, voit ylevän rauhallisesti ottaa vastaan
yhtä hyvin onnen vaihtelut kuin ihmisten ilkeydenkin, joka todellisesti
johtuu vain mielettömyydestä. Silloin myöskin voit voittaa kaipuusi
ulkonaiseen kunniaan ja muuhun turhuuteen. Ennen pitkäähän sinä olet
tomua ja tuhkaa, vain tyhjä nimi, kenties et edes sitä. Makedonian
Aleksanteri ja hänen muulinajajansa ovat joutuneet kuoltuaan saman
kohtalon alaisiksi. Joki, kuohuva virta on aika: tuskin on jotakin
sukeltanut esille, kun se jo huuhtaistaan pois, ja toista työntyy
esille — tullakseen vuorostaan poishuuhdotuksi.
Kuinka vähän näin ollen merkitseekään, mitä ihmiset meistä pitävät
ja arvelevat? »Usein», Itsetutkistelujen kirjoittaja sanoo, »olen
ihmetellyt, että ihminen, joka kuitenkin rakastaa itseään enemmän kuin
kaikkia muita, panee vähemmän painoa omaan kuin toisten arvosteluun
itsestänsä.» Ei, katso sisäänpäin! Siellä on hyvän lähde, lähde, joka
ei koskaan kuivu. Salli sisälläsi olevan jumaluuden neuvoa sinua, niin
sinusta tulee oikea mies. Silloin sinä alistuen suhtaudut kärsimykseen,
sillä sekin tulee kaikkihyvältä kaitselmukselta, joka yksin tietää,
mikä meille on parasta. Levollisena otat vastaan kuolemankin, »sillä
hän, joka kutsuu meidät pois, on lempeä ja rakastavainen. Meidän
tulee erota täältä iloisin mielin, kuten kypsä oliivi, joka vielä
pudotessaankin siunaa puuta, joka sen on tuottanut, ja oksaa, joka
on sitä kantanut. Ainoastaan ymmärtäväisille olennoille on suotu
onni _vapaaehtoisesti taipua_ kaikkiin kohtaloihin. Täytyyhän
kaikkien sitävastoin niihin _alistua_. Se, joka suree tai on jostakin
syystä tyytymätön, on uhriporsaan kaltainen, joka potkii ja kirkuu
teurastuspenkillä. Kun onnettomuus kohtaa sinua, älä siis sano: 'Kuinka
onneton olenkin, että tämän piti minulle sattua!' Ei, ei niin, vaan:
'Kuinka olenkin onnellinen, että minä tästä huolimatta voin pysyä
rauhallisena ja huoletonna, että nykyisyys ei minua murra enkä ole
tuskissani tulevaisuudesta!'»
Lempeällä ja alistuvaisella katseella valtaistuimen filosofi katselee
elämää ja ihmisiä. Hänen stoalaisuutensa ei ole tuota kylmää, kerta
kaikkiaan valmista lajia, joka pöyhistelee sillä, kuinka paljon on
kilvoittelevien ihmisten yläpuolella. Ei, lukiessaan Marcus Aureliuksen
Itsetutkisteluja tuntee koko ajan olevansa herkkätunteisen luonteen
seurassa, joka taistelee keskeytymätöntä taistelua omia heikkouksiaab
ja suuren tuntemattoman tuottamaa tuskaa vastaan, joka on meidän
kaikkien edessämme. Siksipä hän omalta kohdaltaankin tarvitsee
kaikki ne lohtuperusteet, kaiken sen voiman, minkä hänen kehittynyt
luonteensa ja ajatusvoimansa filosofian avulla voi hänelle hankkia.
_Todellisesti nöyrä_ sielu on tällä maailmanhallitsijalla. Koko hänen
elämänsä on senvuoksi rehellistä pyrkimystä korvata paha hyvällä.
Hänen mielilauseitaan on: »Jos sinä huomaat jonkun olevan aikeissa
tuottaa sinulle jotakin pahaa, niin sano rakkaudella ja lempeästi ilman
koulumestarimaisuutta: 'Ei niin, lapseni! Minua sinä et tosin tällä
vahingoita, mutta sinä vahingoitat itseäsi.' Jos joku halveksii minua»,
hän jatkaa, »niin se on _hänen_ asiansa. Minun asiani on katsoa, etten
minä tee enkä sano mitään, joka on halveksittavaa. Jos hän minua
vihaa, niin on sekin hänen asiansa, minun asiani on sitä vastoin olla
rakastavainen ja hyväntahtoinen kaikkia kohtaan. Eiväthän kuolemattomat
jumalatkaan tuskittele, että heidän on pakko ikuisesti olla tekemisissä
huonojen ihmisten kanssa — päinvastoin he huolehtivat heistä kaikin
tavoin. Mutta sinä, jonka itsesikin on pian täältä erottava, väsyt,
vaikka itse olet yksi huonoista. On naurettavaa olla omaa vikaansa
korjaamatta, jonka voi tehdä, mutta koettaa välttää toisten vikoja,
joka on mahdotonta.» Kullakin meistä on varmasti tekemistä niin suurien
omien heikkouksiemme kanssa, että meillä ei ole niinkään moista
oikeutta ylpeillä olevamme kanssaihmistemme yläpuolella. Ilkeät ihmiset
ovat vain surkuteltavia, sillä paha johtuu tietämättömyydestä.
Ja kun me luulemme, että joku ihminen on rikkonut meitä vastaan, kuinka
usein teemmekään itsemme vikapäiksi väärään tuomioon! Paljonhan voi
riippua olosuhteista, joita me emme tunne. »Ja ylipäänsä täytyy olla
_hyvin_ perehtynyt olosuhteisiin voidakseen langettaa perustellun
tuomion kanssaihmisemme menettelytavasta.»
Keisarillisen stoalaisen elämänviisaus pohjautui hyväntahtoisuuteen
koko maailmaa kohtaan, totiseen ihmisrakkauteen, jonka hän keisariksi
tultuaan toteuttikin harvinaisen inhimillisessä lainsäädännössä orjien,
lapsien ja heikkojen parasta silmällä pitäen. Alamainen oli hänelle
aina ennen kaikkea kanssaihminen, yksilö, ei koskaan vain osa suuresta
persoonattomasta valtiokoneistosta. Hän ei katsellut, kuten niin monet
muut hallitsijat, alamaisiansa vain valtion hyödyn abstraktiselta
näkökannalta.
Mutta koskaan hän ei tehnyt hyvää kiitoksen toivossa, »sillä sehän
olisi», hän sanoo, »samaa, kuin jos silmä pyytäisi palkkaa siitä, että
se näkee, tai jalat siitä, että ne käyvät. Ihminen on tullut tänne
tehdäksensä hyvää. Kun hän toimittaa jotakin yleishyödyllistä, saa hän
senvuoksi siinä samassa myöskin palkkionsa.»
Marcus Aurelius oli siis useissa kohdin, Senecan ja Epiktetoksen
tavoin, likellä kristillistä maailmankatsomusta. Ja kuitenkin hän
oli, kuten Traianuskin, niin järkkymättömästi juurtunut antiikin
ajatusmaailmaan ja aitoroomalaiseen patriotismiin, että hän pysyi
uuden uskonnon taipumattomana vastustajana. Keisarina hän ei kumonnut
Traianuksen säätämiä kristittyjen kohtelua käsitteleviä määräyksiä.
Päinvastoin hän oli kaiken tarpeettoman julmuuden vastustaja toisen
uskon kuin hänen omansa tunnustajia kohtaan. Mutta hänen oli tällöin
taisteltava syvälle juurtunutta kansallista taikauskoa vastaan,
joka jokaisen nälänhädän, jokaisen tulvan, jokaisen ruton aikana
ilmeni yleisenä huutona: »Kristityt leijonille!» Eiväthän he tehneet
mitään torjuakseen kunnon kansalaisten tavoin tällaisia valtion
onnettomuuksia, sillä heidän oikea isänmaansa ei ollut Rooman
valtakunta — heidän oikea kotinsa oli taivaassa. Täällä alhaalla maan
päällä he olivat vain muukalaisia, joiden hartain toivo oli niin pian
kuin mahdollista saada jättää tämä paha maailma. Onnettomuuksissa,
jotka kohtasivat pakanoita, he näkivät Jumalan oikeudenmukaisen
rangaistuksen. Ja kristittyjen jokapäiväisessä esiintymisessä oli
jotakin härsyttävää. Olihan aito roomalaisesta kuohuttavaa nähdäkin,
kuinka kristityt tekivät ristinmerkin Rooman jumalien temppelien
ja kuvapatsaiden edessä ikäänkuin torjuaksensa jotakin pahaa. Nämä
jumalathan olivat kuitenkin luoneet Rooman suuruuden! Mutta kaikkein
julkeimmalta näytti siitä, joka ei nähnyt syvemmälle, marttyyrien
uhmaileva ja riemuitseva tapa mennä kuolemaan. »Ylimielisiä
kiihkoilijoita!» tällainen katselija arveli. Hillityistä stoalaisista
oli »galilealaisten» kopeus erittäin vastenmielistä, ja Marcus Aurelius
puhuu »Itsetutkisteluissaan» hyvin paheksuvasti siitä.
* * * * *
Mieluimmin hallitsijafilosofi olisi tahtonut pysyä yksinomaan
filosofina koko elämänsä ajan. Mutta velvollisuus kutsui häntä. Vuonna
161 kuoli koko kansansa kaipaamana Antoninus, liikanimeltään Pius[176]
hallittuaan rauhaisasti ja onnellisesti. Silloin oli nelikymmenvuotiaan
Marcuksen vuoro tulla hänen seuraajakseen. Vaikka tehtävä tuntui
raskaalta, niin olihan se kaikkiviisaan jumalan hänelle määräämä.
Ja keisarinvalta soi hänelle sitäpaitsi suuremmat mahdollisuudet
tehdä hyvää. Hallitsijaesikuvakseen hän otti suuresti ihailemansa
kasvatusisänsä. Molempien rakkaimpia tehtäviä oli jatkaa Traianuksen ja
Hadrianuksen hyväntekeväisyyttä ja ihmisystävällistä hallitustapaa.
Mutta toisiakin Traianuksen hengen mukaisia velvollisuuksia oli
keisarifilosofin hartioilla, velvollisuuksia puolustaa valtakunnan
rajoja. Idässä sota _parthialaisten_ kanssa leimahti jälleen liekkiin.
Se saatiin kuitenkin hyvin pian onnelliseen loppuun, ilman että
Marcus Aureliuksen tarvitsi siihen henkilökohtaisesti puuttua. Paljon
vaarallisempi oli tilanne _Tonavalla_, missä Rooman valtakuntaa uhkasi
uusi kansainvaellus, joka muistutti kimbrien ja teutonien vaellusta tai
suurta germaanilaisten hyökkäystä Cæsarin ja Ariovistuksen aikoina.
Aina Tonavalta kauas pohjois-Saksaan asti germaanit olivat Böömin
_markomannien_ johdolla tehneet lujan liiton, ja heidän tarkoituksenaan
oli nyt, kuten kimbriläisvaaran aikoina, anastaa itselleen uusia
asuinsijoja Rooman valtakunnan alueella. Sinne he kaipasivat,
aurinkoisempaan ilmanalaan, viljavampaan maahan, sillä kotona
heillä oli vaikea elättää nopeasti lisääntyvää väestöä. Germaanien
maanviljelys oli vielä alkuperäisellä asteella ja senvuoksi suuresti
säistä riippuvaista; ja kun he eivät ymmärtäneet lannoittaa maata, se
oli pian loppuun imetty.
Germaanien liikehtimisen aiheuttajina lienee tällä kertaa pidettävä
_slaavilaisia kansoja_, jotka ahdistivat idästä päin. Germaanilaisen
kansainvaelluksen takana voimme havaita siis slaavilaisen vaelluksen.
Monien hyvintunnettujen germaanilaisheimojen nimien joukkoon ilmestyy
nimittäin tämän ajan historiallisissa lähteissä paljon uusien kansojen
nimiä, jotka näyttävät asuneen Weickselin varrella sekä Karpaateilla
ja olleen slaaveja. Kuvaavaa on myöskin, että siinä voitonpylväässä,
jossa näitä germaanilaissotia ylistetään, esiintyy epäämättömästi
slaavilaisen rodun tyyppejä.
Se seikka, että germaanit heittäytyivät Tonavan rajoja vastaan, johtui
siitä, että roomalaisten täytyi viedä sieltä useampia legioonia
itärintamalle, minkä rintaman joukot nyt kuten aina olivat veltostuneet
ja olivat liian heikkoja tehokkaaseen rajanpuolustukseen parthialaisia
vastaan.
Markomannien johdolla siis germaanit vuonna 167 murtautuivat
_Pannoniaan_, nykyiseen Unkariin, ja tuottivat Rooman armeijalle suuren
tappion. Sitten he kulkivat edelleen lounaaseen päin, menivät Alppien
yli ja tunkeutuivat pohjois-Italiaan. _Markomannilais_sodat alkavat.
Heti kuin germaanilaisjoukot olivat murtautuneet rajalinnoitusten
läpi, maa oli heille avoinna, sillä kaikki roomalaiset joukko-osastot,
jotka olisivat jotakin merkinneet, olivat tällöin sijoitetut rajoille
ja siviiliväestö oli jo aikoja sitten menettänyt kykynsä puolustaa
kotia ja kotiliettä, sitä mukaa kuin Rooman armeija oli muuttunut
ammattiarmeijaksi. Ainoastaan elvyttämällä eloon roomalaisten muinoinen
asekuntoisuus, yleisen asevelvollisuuden jälleen toimeenpanemisella
Rooman valtakunta olisi ajan mittaan voitu pelastaa.
Kauhua, minkä eteenpäinryntäävät germaanit herättivät kansan
keskuudessa, joka ei 270 vuoteen ollut nähnyt ulkoista vihollista
rajojensa sisällä, on helpompi ajatella kuin kuvailla.
Marcus Aureliuksen täytyi itsensä lähteä sotaan. Ja vaikka hän oli
ruumiiltaan heikko, hän täytti tunnustusta ansaitsevalla tavalla
sotapäällikönkin tehtävät. Nämä tehtävät tosin helpottuivat, kun hän
sai aikaan rauhan parthialaisten kanssa. Silloin voitiin Tonavan
legioonat kutsua kotiin uudelle sotanäyttämölle; ja heti kuin nämä
joukot oli ehditty laivata Italiaan, keisari itse läksi niiden
etunenässä tunkeilijoita vastaan, ajoi heidät Alppien yli ja valloitti
takaisin Pannonian. Mutta kaksitoista vuotta yhdeksästätoista
hallitusvuodestaan hänen täytyi viettää telttaleirissä torjuakseen
niitä kansanaaltoja, jotka yhä uudelleen tekivät ryntäyksiään.
Saadakseen varoja pitkäaikaiseen sotaan hänen täytyi pantata vieläpä
kaikki ne loistavat kulta- ja hopea-astiat ja muut kalleudet, joita
Augustuksen ajoista asti oli koottu keisarilliseen talouskalukamariin.
Näinä koettelmusten vuosina filosofiset mietiskelyt pitivät hänen
sieluansa tasapainossa. Kuinka mitättömältä näyttikään hänestä sotainen
kunnia tähän itseensä syventymiseen verraten! »Mitäpä ovatkaan», hän
huudahtaa, »Aleksanteri, Cæsar ja Pompeius Diogeneen, Herakleitoksen
ja Sokrateen rinnalla? Nämä tutkivat olioita sekä niiden syitä ja
ainesosia ja noudattivat omaa järkeään. Edellisillä taasen — miten
moninaisia huolia ja monenlaista orjuutta!» Filosofoivan keisarin
»Itsetutkistelut» alkoivat syntyä näihin aikoihin sodan melun hänelle
suomina rauhallisina välihetkinä. 1600 vuotta myöhemmin toinen
voimakastahtoinen ruhtinas sai voimaa ja tukea Marcus Aureliuksen
miehekkäästä elämänviisaudesta vastoinkäymisen ja yksinäisyyden
raskaina hetkinä. Tämä ruhtinas oli Fredrik Suuri.
Tämän stoalaisen keisarin uhrimieli ja luottamus kannustivat hänen
sotureitaankin uusiin miehuuden ja kestävyyden osoituksiin. Nämä hänen
ominaisuutensa merkitsivät enemmän kuin hänen sotilaallinen kykynsä.
_Sitä_ monet upseerit eivät hänellä tunnustaneetkaan olevan. He
puhuivat halveksien keisarista, joka menetti aikaansa niin hyödyttömiin
puuhiin kuin kirjoitelmien laatimiseen leirissä, ja arvelivat, että
valtakunta tarvitsisi sotilaskeisarin.
Viimein Marcus sai sodan siirretyksi markomannien omalle alueelle ja
valloitti heidän pääkaupunkinsa. Silloin useimmat näiden liittolaisista
luopuivat, ja toisia kohtaan keisari käytti sekä voimaa että lempeyttä.
Mutta oli vaikeata saada aikaan pysyvää rauhaa. Kesken uusia
varusteluja markomanneja vastaan jalo Marcus Aurelius kuoli kansansa
onnettomuudeksi vuonna 180 pitkälliseen, kiduttavaan kulkutautiin,
jonka aikana vain hänen erinomainen velvollisuudentuntonsa oli
pitänyt hänet pystyssä. Hän oli silloin leirissä Vindobonan, nykyisen
Wienin luona. Stoalainen keisari tervehti kuolemaa vapauttajanaan.
Kuolinvuoteellaan hän puheli ystäviensä kanssa hänelle ominaiseen
keveään sävyyn kaiken mitättömyydestä ja lopetti sanoen, ettei
kuolemasta senvuoksi ollut välitettävä. Kun kaikki puhkesivat itkuun,
hän sanoi: »Miksikä itkeä? Ajatelkaa sen sijaan armeijan pelastamista!
Minähän menen vain ennen teitä kaikkia. Hyvästi!»
Historian Pantheonissa ei ole monta esimerkkiä niin kauniista
inhimillisen nöyryyden ja ylevän kuninkaallisuuden yhtymisestä, kuin
millaisena se esiintyy Marcus Aureliuksessa. Täydellä syyllä ja sanan
kauneimmassa merkityksessä häntä voi nimittää pakanuuden pyhimykseksi,
mutta pyhimykseksi, joka ei vain syventynyt omaan parempaan minäänsä,
vaan myöskin miehekkäästi täytti velvollisuutensa tässä pahassa
maailmassa. Voi vain, kuten Renan niin hienolla ymmärtämyksellä sanoo,
aavistaa, »mitä hänen raadeltu sydän parkansa on kärsinyt, aavistaa
kaiken sen hillityn mielipahan, joka kätkeytyi hänen kalpeiden
kasvojensa, hänen rauhallisen hymynsä taakse. Hän on koko elämällään
todistanut, että viisauden alku on sanoa onnelle jäähyväiset ja varmin
tie löytää _oikea_ onni. Ei ole ihanampaa iloa kuin se, joka jälleen
palaa, sittenkuin on luovuttu maallisista iloista.»
* * * * *
Uskollisemmin kuin kukaan muu muinaisajan ylevistä hengistä aina
Sokrateen ja Platonin ajoista asti Marcus Aurelius, jalosti
Epiktetoksen kanssa kilvoitellen, on elämässään seurannut antiikin
korkeita ihanteita. Siksipä tuntuukin syvältä historialliselta
tragiikalta, että hänen aikanaan alkaa antiikin sivistyksen suuri
hajoamisprosessi. Se onnellinen ajanjakso Rooman keisarikunnan
historiassa, joka oli alkanut Vespasianuksen noustessa valtaistuimelle
ja oli kestänyt — Domitianuksen hirmuhallituksen keskeyttämänä —
yhteensä lähes vuosisadan, oli nyt peruuttamattomasti lopussa.
Hallitsijasarja, jonka veroista historia ei kykene esittämään, on
loppunut, loppunut myöskin se Augustuksen valtaistuimelle noususta
alkanut 200-vuotinen ajanjakso, jolloin yleensä vallitsi rauha.
Markomannilaissodat ovat vain alkunäytös siihen yhä voimakkaammaksi
käyvään rynnäkköön valtakunnan rajoja vastaan, joka viimein saa
lopullisen muotonsa suuressa germaanilaisessa kansainvaelluksessa.
Markomannilaissodat ovat myrskynpuuskia, jotka ennustavat hirmumyrskyä.
Ponnistukset suojella valtakunnan rajoja vaativat tämän jälkeen
valtakunnan voimien äärimmilleen jännittämistä. Se on mahdollista
ainoastaan sotilasitsevallan avulla, joka raskaana painaa kaikkea
yksilöllistä vapautta ja lopuksi muuttuu vielä suunnattoman paljon
pahemmaksi sotilasanarkian tilanteeksi. Rooman kansa ei tahdo taikka
ei kykene nostamaan käsivarttansa itsepuolustukseen. Se on luovuttanut
elinvoimaisemmista barbaarikansoista kootuille palkkasoturijoukoille
kodin ja kotilieden puolustamisen samoihin barbaariheimoihin kuuluvia
maahan tunkeutuvia joukkoja vastaan. Siksipä tämä kansa itse ensiksi
muuttuukin välttämättömien puolustusmenojen passiiviseksi imukohteeksi
ja sen jälkeen palkkasoturien ryöstönhalun ja mielivallan turvattomaksi
uhriksi. Sellaisessa turtumuksen ja sorron ilmapiirissä kuihtuvat
myöskin kukkaset sivistyksen puusta. Mutta runko elää — tulee vain
istuttaa se uudelleen voimakkaampaan maaperään.
Uusi vaihe ihmiskunnan historiassa on tulossa. Marcus Aureliuksen
jälkeen, kuten muuan nykyaikainen ranskalainen historioitsija on
sanonut, »_keisarikunta on saanut valmistusaikaa keskiajalle_.»
Kirjallisuutta: