Harvinaisuuden vuoksi Domitianuksen kuoltua _senaatti_ määräsi
vallanperimyksestä. Se valitsi nyt cæsariksi yhden omista jäsenistään,
_Nervan_. Hän oli yli 60-vuotias ja oli aina kuulunut maan hiljaisiin.
Hän ei ollut koskaan voinut uneksiakaan tällaisesta koroituksesta.
Yleinen kunnioitus, jota hän tuomarina nautti — hän oli nimittäin
ammatiltaan lakimies — aiheutti hänelle nyt tämän kunnian. Mutta
voimamies hän ei suinkaan ollut eikä senaatti kyennyt jatkuvasti
antamaan uudelle keisarille sitä tukea, jota hän tarvitsi, sillä kaikki
huomattavat senaatin jäsenet Domitianus oli raivannut pois tieltä.
Ja pretoriaanien mielestä ei niin epäsotilaallinen cæsar kuin Nerva,
ollut minkään arvoinen. Ettei olisi voimaton sotilaita vastaan, uusi
keisari otti senvuoksi ottopojakseen erään aikansa arvossapidetyimpiä
sotapäälliköitä, Traianuksen, ja nimitti hänet kanssahallitsijakseen.
Nämä kaksi erinomaista miestä hallitsijoinaan Rooman kansa kulki
onnellisempaa aikaa kohti. Nerva pani toimeen mitä ankarimman
järjestyksen ja säästäväisyyden hallinnossa ja hovielämässä. Hovin
loistoesineitä myytiin, ja oman suuren yksityisomaisuutensa keisari
auliisti uhrasi valtion hyväksi. Hänen esimerkkinsä innosti monta
yksityistä henkilöä toimimaan yleisen hyvän eduksi.
Kahden vuoden perästä Nerva kuoli ja Traianuksesta tuli yksin valtion
päämies.
* * * * *
Traianus oli ensimmäinen provinssin asukas Rooman keisarinistuimella.
Hän oli syntynyt Espanjassa, mutta kuului roomalaiseen sukuun, joka
oli aikoinaan sinne muuttanut. Espanjalaisen tulo Rooman keisariksi
osoittaa, kuinka suuresti maakunnat jo prinsipaatin tasoittavasta
vaikutuksesta olivat kehittyneet yhdenarvoisiksi Italian kanssa.
Traianus oli voimaihminen, jolla oli terve halu kaikkiin elämän
nautinnoihin, mutta myöskin harvinaisen kirkas käytännöllinen järki,
Iulius Cæsar pienemmässä mittakaavassa, ritarillinen, miellyttävä ja
täynnä intoa käyttää rikkaita luonnonlahjojaan kansansa parhaaksi. Hän
teki ripeästi päätöksensä ja osasi varmalla kädellä naulan päähän.
Hän oli myöskin oikeudenmukainen ja inhimillinen kaikissa töissään ja
toimissaan. Cæsarin hengen mukaisia olivat myöskin ne sanat, jotka hän
lausui saapuessaan juhlallisesti Roomaan, kun hän keisarinvaltansa
vertauskuvana ojensi miekkansa kaartinpäällikölle: »Jos minä hoidan
virkani hyvin, niin käytä sitä minua palvellaksesi, mutta jollen, niin
käännä se minua vastaan!»
Traianus tahtoi aloittaa uuden, onnellisemman ajan keisarikunnan
historiassa. Vertauskuvallinen on senvuoksi hänen tapansa kohdella
Domitianuksen aikaisia ilmiantajia. Hän lastasi koko höskän laivoihin
ja päästi ne sitten myrskyn aikana ajelehtimaan merelle.
Maakuntalaisena uusi keisari luonnollisesti tunsi erittäin hyvin
provinssien asukkaiden tarpeet ja toivomukset. Hän huolehtikin
innokkaasti heidän eduistansa ja saattoi loppuun sen emämaan kanssa
yhtäläistyttämisen, joka oli jatkunut Cæsarin ajoista asti. Väestö
osoittikin kaikissa maanäärissä kiitollisuuttaan keisarin valtakuntaa
hyödyttävästä toiminnasta pystyttämällä hänelle riemukaaria.
Huolenpito provinsseista ei kuitenkaan suinkaan tehnyt Traianusta
sokeaksi huomaamaan, että _itse Italia_ kärsi sille erikoisesta
sairaalloisuudesta: luonnottomasti vähentyneestä syntyväisyydestä,
jonka ilmiön olemme aikaisemmin todenneet vaivanneen toista vanhaa
sivistysmaata, nimittäin Kreikkaa. Roomalaisissa kalmistoissa ja
kirjallisuudessa kuullaan näihin aikoihin hyvin harvoin puhuttavan
useammasta kuin 2—3 lapsesta samassa perheessä. Augustus oli turhaan
lainsäädännöllä koettanut vastustaa lisääntyvää lapsettomuutta
johtavissa yhteiskuntakerroksissa. Nerva alkoi käyttää toista
menettelytapaa, nimittäin antaa valtionavustusta köyhien lasten
kasvattamiseksi. Traianus jatkoi näitä toimenpiteitä suuressa
mittakaavassa. Kaksi vielä säilynyttä piirtokirjoitustaulua hänen
ajaltaan ovat siitä todisteina. Toinen on peräisin pienestä
pohjoisitalialaisesta kaupungista, jolle keisari lahjoitti yli
miljoonan sestertiä, jonka summan korot piti käyttää kuukausittain
avustukseksi noin 300:lle aviolapselle. Toinen kirjoitus ilmaisee,
että keisari kymmenessä eri tilaisuudessa oli määrännyt rahoja samaan
tarkoitukseen eteläitalialaiselle Beneventumin kaupungille. Roomassa
hän kustansi valtion varoista elatuksen 5 000:lle köyhälle pojalle.
Monet Traianuksen seuraajat menettelivät samoin ja rikkaat yksityiset
miehet seurasivat keisarien esimerkkiä. Niinpä Plinius nuorempi
lahjoitti puoli miljoonaa sestertiä synnyinkaupungilleen, muuan rikas
nainen lahjoitti Terracinan kaupungille Latiumissa miljoonan sestertiä,
jonka summan koroista sata lasta sai vuotuista avustusta, ja muuan
pohjoisafrikkalainen kaupunki sai eräältä rikkaalta mieheltä rahat
500 lapsen elatukseksi. Kunnat hoitivat lahjoituksia keisarillisen
valvonnan alaisina. Niin suurenmoisia olivat ne summat, jotka
uhrattiin tämänlaatuisiin hurskaisiin tarkoituksiin, että niitä on
pidetty kuuluvina suurimpiin yhteiskunnallisiin toimenpiteisiin, mitä
maailmanhistoria tuntee.
Onnetonta kuitenkin oli, että nämä lahjoitukset olivat riippuvaisia
rahan arvosta. Kun rahan arvo kolmannella vuosisadalla yhä ja
yhä laski, niin pääoma suli yhä enemmän ja enemmän kokoon, ja
vuosisadan keskivaiheilla, jolloin rahan arvo oli laskenut 1/40
osaan normaalisesta, nielivät hoitokustannukset lahjoituspääomat
täydellisesti.
Traianuksen huolehtiminen kasvavasta sukupolvesta aiheutti toisenkin,
ajanhengen humaanisen kehityksen mukaisen toimenpiteen, nimittäin sen
vallan rajoittamisen lapsen elämään nähden, jonka vanharoomalainen
oikeus soi perheen isälle. Traianus antoi määräyksen, että se,
joka jätti lapsensa heitteille tai kohteli häntä pahoin, menetti
isänvaltansa lapseen nähden.
Toinen Italiaa vaivaava yhteiskunnallinen pulma oli kukoistavien,
viljaa tuottavien maakuntain kilpailusta aiheutunut maanviljelyksen
ahdinkotila. Sitä vastaan niin Traianus kuin toisetkin keisarit turhaan
työskentelivät.
Elävän kuvan keisari Traianuksen uupumattomasta työstä hallitsijana
antaa hänen kirjeenvaihtonsa Plinius nuoremman kanssa tämän ollessa
Bithynian maaherrana Mustanmeren etelärannikolla. Keisari itse
ratkaisee vähäpätöisimmätkin maakunnan hallinnon yksityisseikat
sillä oikeaanosumisvarmuudella, joka oli hänelle ominaista. Nämä
kiintoisat kirjeet levittävät myöskin valaistusta Rooman hallituksen
suhtautumiseen _kristityitä_ kohtaan. Pliniuksella on heistä oikeastaan
vain hyvää kerrottavana. Joka sunnuntaiaamu he kokoontuvat yhteiseen
hartaushetkeen. He »laulavat Kristuksen ylistystä ja sitoutuvat valalla
olemaan varastamatta, ryöväämättä, murhaamatta, aviorikosta tekemättä,
sanaansa syömättä ja uskottua tavaraa hukkaamatta.» Heillä oli tapana
myöskin pitää yhteisiä aterioita. Nyt olivat — Plinius ilmoittaa —
nimettömät ilmiantajat ilmoittaneet useita henkilöitä kristityiksi.
Muutamat olivat maaherran edessä osallistuneet Rooman jumalien
palvelukseen, uhranneet keisarin kuvalle ja »kironneet Kristuksen».
Ei ollut siis syytä rangaista heitä valtion jumalien halveksimisesta.
Mutta mitä oli tehtävä niille, jotka itsepintaisesti kieltäytyivät
luopumasta kristinuskosta?
Traianuksen tahto on, että pitää välttää tarpeetonta verenvuodatusta.
Hänen tarkkanäköisyytensä ja lakoninen tyylinsä leimaavat nämäkin hänen
ohjeensa. »Kristityitä», hän kirjoittaa, »ei pidä etsiskellä; mutta jos
heitä ilmiannetaan ja syyte toteennäytetään, tulee heitä rangaista.
Kuitenkin saakoon se, joka kieltää olevansa kristitty ja todistaa
väitteensä rukoilemalla meidän jumaliamme, anteeksiannon, olipa hän
kuinka epäluulonalainen tahansa.» Nimettömiä ilmiantoja ei pidä
ottaa huomioon. »Ne antavat mitä huonoimman esimerkin ja ovat meidän
ajallemme arvottomia.»
Siis ei voi suinkaan puhua _Traianuksen_ toimeenpanemasta kristittyjen
_vainosta_, kuten Neron ja Domitianuksen aikaisista vainoista.
Mutta itse asiassa meidän täytyy, kuten Mommsen sanoo, puolentoista
vuosisadan aikaa pitää yhtäjaksoisena kristittyjen vainon aikana,
jolloin kristittyjä vainottiin valtion vihollisina. Vainon ankarammuus
tai lievemmyys riippui asianomaisen virkamiehen innosta tai kansan
mielialasta. Vasta Deciuksen hallituskautena, kuten Neron ja
Domitianuksen aikoina, voimme todeta, että keisari itse panee toimeen
vainon.
* * * * *
Traianus oli kuitenkin ennen kaikkea soturi. Hän suojeli voimallisesti
valtakunnan rajoja. Vaarallisimmat viholliset Euroopassa olivat silloin
_daakialaiset_, jotka asuivat alisen Tonavan pohjoispuolella suurella,
kolmionmuotoisella alueella, joka lännessä rajoittui Tonavan sivujokeen
Tiszaan, idässä Prutiin ja pohjoisessa Karpaatteihin. Daakialaisten
varsinainen kantamaa oli alueen keskustassa Siebenbürgenin vuoristossa.
Suurikasvuiset, jäntevät daakialaiset näyttivät hirvittäviltä tuuheine
partoineen ja pitkine liehuvine hiuksineen. Puettuina paksuihin
sarkavaatteisiin, jotka suojelivat heitä jonkinlaisen panssarin tavoin,
he taistelivat äärimmäisen kiukkuisesti jalkaisin lyhyin miekoin ja
pyörein kiivin. Mutta Traianus voitti heidät sitkeän vastarinnan
jälkeen perin pohjin, ja heidän kuninkaansa surmasi itsensä. Daakiasta
tuli nyt puoleksitoista vuosisadaksi Rooman valtakunnan äärimmäinen
etuvarustus pohjoisia barbaarikansoja vastaan. Siebenbürgen muutettiin
yhdeksi ainoaksi suureksi vuoristolinnoitukseksi. Vielä tänä päivänä
on siellä lukuisia linnakkeiden ja muiden varustusten jäännöksiä
roomalaisajalta. Daakian alkuperäinen väestö oli suuresti huvennut
sodassa ja osittain myöskin tehty orjiksi. Nyt sinne muutti Rooman
valtakunnan muista osista siirtolaisia, joita houkutteli osittain
tasangon viljava maanlaatu — mutta ennen kaikkea Siebenbürgenin
kultasuonet. Daakia roomalaistui niin perin pohjin, että siellä vielä
tänäänkin puhutaan yhtä romaanilaista pääkieltä, romaaniaa, joka on
italian-, espanjan- ja portugalinkielen sisarkieli. Romaanialainen
nimittää ylpeästi itseänsä roomalaiseksi ja suuren keisari Traianuksen
muisto elää vielä talonpoikien keskuudessa. He puhuvat Traianuksen
valleista, Traianuksen linnakkeista ja linnoista ja linnunrataa he
nimittävät »Traianuksen tieksi».
* * * * *
Sotapäällikkö, joka oli voittanut daakialaiset, tahtoi kukistaa myöskin
parthialaiset. Vanhoilla päivillään hän ryhtyi toteuttamaan Cæsarin
viimeistä sotasuunnitelmaa, jonka Nero olisi voinut toteuttaa, jollei
olisi ollut niin kunnoton kuin oli. Traianus tunkeutui voittoisasti
halki _Armeenian_ ja _Mesopotamian_, kulki _Tigriksen_ yli ja valloitti
_Assyrian_ sekä teki kaikki kolme maata roomalaisiksi maakunniksi.
Eufratin asemesta tuli Iraanin reunavuorista valtakunnan itäinen raja.
Juuri kuin Traianus oli äsken voitettujen alueiden olosuhteiden
järjestelypuuhissa ja hillitsemässä syntyneitä kapinoita, kohtasi
häntä vaikea sairaus, mikä pakotti hänet luopumaan päällikkyydestä.
Hän luovutti sen sukulaiselleen _Hadrianukselle_, jonka hänen
sitten kuolinvuoteellaan kerrotaan ottopojaksi ottamalla valinneen
seuraajakseen. Itse aikoi Traianus lähteä Roomaan, mutta matkalla
sinne hän kuoli Kilikiassa vuonna 117 kuudenkymmenenkahden vuoden
ikäisenä. Hän oli viimeinen suuri roomalainen valloittaja. Hänen
toimestaan Rooman valtakunta oli saavuttanut suurimman laajuutensa.
Ei kuitenkaan mikään tämän suurisuuntaisen hallitsijan elämän työssä
tee valtavampaa vaikutusta kuin ne yksinkertaiset, mutta oivallisen
rakennustapansa vuoksi monumentaaliset leirilinnoitukset, joita
hän rakennutti valtakunnan äärimmäisille rajoille erämaan reunaan
roomalaisten sotilas- ja kauppateiden suojaksi, joita hän tunnetulla
tarmollaan piti kunnossa tai uudelleen rakennutti. Valtavaa ja
tukevaa on ylipäänsä kaikki, mitä Traianus on rakentanut. Hänen
foruminsa, jolla hänen valtavan suuri ratsaspatsaansa on ja jota
Italian nykyinen hallitus parhaillaan koettaa panna kuntoon, tekee
kaikista Rooman keisaritoreista valtavimman vaikutuksen. Ylväs oli
myöskin se riemukaari, jonka kautta tie sinne johti. Ja roomalaisen
taiteen suuripiirteisimmän muistomerkin, Traianuspylvään kohokuvat
kertovat keisarin urotöistä ja vaivannäöistä Daakiassa. Roomalaisen
sotalaitoksen valtavasta ja monipuolisesta koneistosta saa näistä
kuvista voimakkaan vaikutuksen. Mutta Traianuspylväs on myöskin
sivistyshistoriallinen kuvakirja, josta saamme mielenkiintoisia tietoja
Tonavan eri kansojen elämästä.
Kaikessa, mitä Traianus on luonut, ilmenee hänen suuripiirteisen
henkilöllisyytensä, mutta myöskin maailmanvaltakunnan mahtavuus.
Hänen suuruutensa oikea tausta on kuitenkin vasta hänen ylevä
lempeytensä, joka on tehnyt hänestä kaikkien aikojen hallitsijain
esikuvan. Hänen jälkeensä senaatti tervehti jokaista uutta princepsiä
onnentoivotuksella: »Tule vielä onnellisemmaksi kuin Augustus, vielä
paremmaksi kuin Traianus!»