Horatiuksen hupaisan ymmärtäväisellä satiirilla ei ole ollenkaan
kaikupohjaa niiden miespolvien keskuudessa, jotka elivät Tiberiuksen
ja hänen seuraajiensa rikkirepivänä aikana. Satiirirunoilu muuttui
yksinomaan pilkaksi ja parjaukseksi tai pöyhkeileväksi siveyssaarnaksi.
Viimeksi mainittua lajia ovat _Persiuksen_ satiirit. Harvoin runous
on siinä määrin alentunut ontoksi retoriikaksi kuin tällä rikkaalla
ja ylhäisellä runoilijanuorukaisella. Synnynnäinen heikkous ja
horjuva terveys estivät häntä ottamasta osaa toverielämään ja
hän pysyi kilttinä mammanpoikana, joka eli yksinomaan äitinsä,
sisarensa, tätiensä ja kumpaakin sukupuolta olevien siveyssaarnaajien
ympäröimänä ja muutoinkin saaden elämäntuntemuksensa kirjoista.
Hänen runoistaan tuli tällaisissa olosuhteissa vain säkeisiin
puettuja stoalaisia siveyssaarnoja. Oikeaa runoutta ne eivät ole.
Niissä ei huomaa koskaan vähintäkään sovittavan huumorin tajua eikä
ylimalkaankaan leikillisyyttä, mutta sitäkin enemmän mahtipontista
sanahelinää. Silloin tällöin hän saa hyvän aatteen, mutta tärvelee
sen säännöllisesti sietämättömällä lukupuikollaan ja mutkallisilla
käänteillään. Kun hän esim. tahtoo saada sanotuksi: »Ianus, minä
kadehdin sinua siksi, ettei kukaan voi ilvehtiä selkäsi takana»,
niin se ei käykään noin vain yksinkertaisesti. Siihen tarvitaan
kokonainen sarja teennäisiä esimerkkejä siitä, mistä kaikesta
ylenkatseesta jumala pääseekään kiitos kaksille kasvoillensa. Persius
käsittelee kaikkea aivan liian raskaasti. Häneltä puuttuu Horatiuksen
kepeä miellyttäväisyys. Lopuksi saa sen tunteen, että hänen ainoa
kiitettävä ominaisuutensa on vain hänen hyvä tarkoituksensa. Mutta
satiirirunoilijalle ei riitä se, että on hyvin kasvatettu ja täynnä
rehellistä pyrkimystä — runoilija on kaikissa tapauksissa sietämättömän
pikkuvanha, jos häneltä kuten Persiukselta »neitseellisessä
häveliäisyydessään» puuttuu sen elämän todellista tuntemusta, jota hän
ruoskii. Persius kuoli 28 vuotiaana oppimatta koskaan tuntemaan elämää.
Kaikesta huolimatta ihastuksen täyttämät stoalaiset kuitenkin ylistivät
häntä pilviin asti ja pitivät häntä yhtenä parhaimmistaan. Siksipä
onkin oikeudenmukaista, että tarkastelemme hiukan parhainta, minkä
hän kykeni saamaan aikaan — häneltä on nimittäin pari kolme hyvää
palasta. Esitämme suurimman osan suorasanaisena, sillä runomuodossa on
runoilijamme useimmiten liian vaikeatajuinen.
Ihmisluonnetta kuvatessaan Persius valaisee räikeästi perintöä
ahnehtivaa, joka temppelissä rukoilee jumalia: »Antakaa minulle
lahjakkuutta, hyvä maine ja luotettavaisuutta!» — »Näin puhutaan
ääneen», runoilija sanoo, »että edes naapurit sen kuulisivat. Mutta
itsekseen mumistaan syvällä suun sisässä: 'Oi että näkisin rikkaan
setäni hautajaiset kaikessa loistossaan ja komeudessaan!' tahi: 'Oi,
että voisin saada testamentista poistetuksi holhottini nimen, jonka
jälkeen minä olen lähinnä vuorossa! Sappitauti ja paisumiahan hänellä
on, jumalan kiitos!!»
Draamallisen eloisa on runoilijan kuvailu voitonhimon ja nautinnonhalun
välisestä taistelusta ihmissielussa. Näin se kuuluu: »On aamu. Sinä
makaat vuoteessasi ja laiskana kuorsaat. 'Ylös', Voitonhimo huudahtaa,
'ylös ja pue päällesi!'
Sinä kieltäydyt.
'Ylös vain!' Voitonhimo huutaa vielä kerran.
'Minä en jaksa.' — 'Ylös!' —: 'Mitäpä se hyödyttäisi?'
— 'Ja sitä sinä vielä kysyt! Tuodaksesi herkullisia kaloja Pontoksesta,
käsitätkös, viedäksesi kotiin majavanhaustaa, hamppua, eebenholtsia,
suitsutusaineita ja Kos saaren kevyttä viiniä. Pura ensin pippurikuorma
janoavan kameelin selästä! Tee sitten vaihtokauppoja, petä ja vanno
väärin, jos niin tarvitaan!'
'Mutta Iuppiterhan kuulee sen!'
'Sinä pölhö! Jos haluat elää Iuppiterin ystävänä, silloin saat tyytyä
koko elämäsi iän nuolemaan suolakuppiasi. Lähde matkaan alukselle!'»
Mutta silloin Nautinnonhalu saapuu omine mielipiteineen: »'Minne
sinä töytäät, hullu? Mihinkä aiot ryhtyä? _Sinäkö_ läksisit merelle!
_Sinäkö_ söisit ruokasi ankkurinköysikasalla istuen ja joisit Vejin
karkeaa viiniä, joka haisee hartsille! Ei,
hauskaks päiväsi tee, sen riemuja nauti, kun vielä
maill' elon oot; pian liet sa jo tuhka ja varjo ja haave.
Teet mitä? Koukkua kaks sua tempoo suuntahan kahteen.
Kumpaa seuraatkin, saat herraa kahta sa kuulla;
vuoroon onnistut, taas vuoroon erhetyt tuossa.
Kerta jos uhmaillut olet, ollut tottelematta
käskyä, kahlehias älä katkenneiks sano vielä!
Koirakin rynnistää voi ketjun poikki, mut kun se
juoksee pois, pala kahletta kaulassa vain yhä painaa.»
* * * * *
Samaan aikaan eli Roomassa toinen satiirikko, espanjalainen
_Martialis_, joka oli omaperäisen lahjakas runoilija keskellä
retoriikan turmelemaa runoilijapolvea. Hän oli joka suhteessa
Persiuksen vastakohta. Kuokkavieras ja tyranni-imartelija hän tosin
oli, mutta kaikissa tapauksissa hänen säkeensä olivat oivallisia
osuvassa ihmiskuvauksessaan ja pursuvan raikkaassa huumorissaan. Tuntuu
siltä, kuin astuisi luostarin kopista äkkiä ulos maailmanvilinään, kun
lukee häntä Persiuksen jälkeen.
Martialiksen surkeata henkilöllisyyttä arvosteltaessa on
otettava huomioon se lieventävä asianhaara, että hän köyhänä
kaksikymmenvuotiaana nuorukaisena tuli Roomaan varmaankin toivoen,
että hänen maanmiehensä Seneca tukisi häntä. Mutta vähän aikaa
hänen Roomaan tulonsa jälkeen odotettu suojelija joutui Neron
epäluuloisuuden uhriksi. Martialiksen täytyi silloin koettaa hankkia
itselleen toisia mesenaatteja, sillä muuten hän oli tuomittu
sortumaan — kirjailijapalkkioita ei nimittäin saatu aikana, jolloin
kirjat levisivät ainoastaan jäljennöksinä eikä ollut ajatustakaan
suojella lailla kirjailijaoikeuksia. Nuorukaisen oli sen vuoksi pakko
viettää kauan tilapäisrunoilijan ja aina nälkäisen kulkurin elämää.
Sovittavalta vaikuttaa se, että hän suhtautui kaikkeen raikkaalla
huumorilla. Kerjätessäänkin hänessä on, kuten Schück sanoo, katupojan
julkeuden ohella myöskin hirtehishuumoria. Hänen raikas elämänhalunsa
on tosiaankin tarttuvaa. »Sinä sanot» — hän kirjoittaa eräälle
ystävälleen — »että tahdot alkaa elää elämää huomenna. Miksi ei tänä
päivänä? Vaikka sekin on jo liian myöhäistä. Todellisesti viisas on se,
joka aloitti elää elämän jo eilen.»
Martialiksen vahvin puoli on ennen kaikkea kompia sisältävä epigrammi.
Hän on ainoa roomalainen, joka on päässyt kreikkalaisten esikuvien
tasolle taidossa muutamin harvoin sanoin osua iskemään naulan päähän
ja antamaan terävän luonnekuvauksen. »Jumalat varjelkoot meitä»,
hän sanoo, noista sietämättömän pitkistä sankarirunoelmista, joissa
kymmenessä tuhannessa säkeessä runoillaan Medeian ja Agamemnonin
kohtaloista, tuollaisista kirjoista, joita teeskennellään ihailtavan,
kun ollaan suuressa seurassa, mutta jotka paukautetaan kiinni,
niin pian kuin ollaan yksin». Kouluissa on lapsille kauhistus, kun
opettaja rämeällä äänellään niitä saarnaa. »Lukekaa tällaisten
pöyhistelevien tyhmyyksien sijasta sellaisia kirjoja, joissa itse
elämä puhuu, sellaisia kuin minun! Niissä ei ole enemmän kentaureja
kuin raivottariakaan, mutta joka sivulla kohtaat eläviä ihmisiä.»
Varmalla kädellä, ilman ainoatakaan liikaa sanaa, Martialis piirtää
erilaisia tyyppejä suurkaupungin elämästä, sellaisia, joita voi joka
päivä tavata: kaikenkaltaisen pikkurihkaman myyjän ja miehen, joka
tarjoili suolattua kalaa, lämpimiä herneitä tai keitettyä makkaraa.
Hänen runoissaan vilisee kaikenlaisia kerjäläisiä aina pienestä
juutalaispojasta asti, jonka mammansa on harjoittanut oikein kauniisti
rukoilemaan almua, haaksirikkoiseen raukkaan asti, joka surkealla
äänellä kertoo myrskystä, jossa hän oli ollut vähällä hukkua, ja
joka varmuuden vuoksi näyttelee taulua, mikä kuvaa tuota kauheaa
tapausta. Näin runoilija monin elävin pikkupiirtein antaa monipuolisen
kokonaiskuvan jokapäiväisestä elämästä suurkaupungin kaduilla ja
toreilla. Kuvakokoelma on melkein loppumaton. Luonnollisesti siitä ei
juuri puutu myöskään ajalle perin tyypillistä perinnöntavoittelijaa:
Gemellus naisi Maronillan mielellään,
hän pyytää, mairii, ahdistaa, tuo lahjoja.
Hän on siis sulo kaunotar? Ei, rumilus.
Mi lemmen nostaa sitten? —Yskä tehoisa.[156]
Martialiksen kuvakokoelmassa tapaamme myöskin miehen, joka ymmärtää
hyötyä ystävistään teeskentelemällä kymmenen kertaa vuodessa
sairastavansa vilutautia. Itse hän ei kärsi sairaudestaan, mutta hänen
ystävänsä kärsivät siitä sitä enemmän, sillä toipumusaikana heidän
täytyy lahjoitella toipilaalle valitun herkullisia kaloja ja vanhaa
falernumviiniä. Muuan toinen samanlainen herra keksii samankaltaisista
syistä viettää syntymäpäiväänsä neljä kertaa vuodessa. Me saamme
myöskin tutustua kuokkavieraaseen, joka henki kurkussa juoksee ympäri
kaupunkia ahnehtiessaan itselleen päivälliskutsua. On tuiki mahdotonta
välttää häntä. Jos olet urheiluharjoituksissa Marskentällä, hän on
mukana siellä. Jos menet kylpylään, hän on sielläkin ja kiittelee sinun
erinomaisen hienoa kylpyliinaasi, olipa se kuinka likainen tahansa.
Hän häärii puuhakkaana ympärilläsi, hän imartelee sinua ja jatkaa,
kunnes sinä täydellisesti uupuneena sanot: »Tule syömään.» — Toinen
vaivalloinen tyyppi on epäonnistunut runouden harrastelija, joka kiusaa
vieraansa puolikuolleiksi lukemalla heille runojaan.
Aivan uusi roomalaisen yhteiskuntaelämän tuote — salonkielämän, pitäisi
kai ennemminkin sanoa — on petit-maître, jota kuvataan seuraavasti:
»Petit-maître on mies, jolla on huolellisesti jaetut hiukset, joka
aina tuoksuu hajuvesille, joka hyräilee egyptiläisiä ja espanjalaisia
lauluja ja samalla kertaa heiluttelee käsivarsiaan rytmillisessä
tahdissa, joka päivät pitkät käy tervehdyskäynneillä naisten luona ja
jolla aina on jotakin kuiskattavaa heidän korvaansa, joka lukee heille
ne kirjeet, joita he ovat saaneet eri tahoilta ja ottaa kirjoittaakseen
vastaukset. Petit maître tietää kaikki kaupungin juorut ja voi sanoa
teille sen naisen nimen, joka sillä ja sillä on rakastajattarena. Hän
juoksee kaikissa juhlissa ja voi luetella ulkoa kuuluisan ravurin koko
sukutaulun.»
Martialis tekee pilkkaa myöskin asianajajien halusta lyödä
suurta rumpua ja deklamoida juhlallisesti vähäpätöisimmissäkin,
jonninjoutavissa oikeusjutuissa, joissa ei kannattaisi ruveta
värisevällä rintaäänellä puhumaan Hannibalin sodasta ja puunilaisen
uskottomuudesta, Mithradateen viekkaudesta ja triumvirien verisestä
taistelusta.
Aikaansa kuvaava on kylläkin, jumala paratkoon, myöskin seuraava
ahneelle Candidukselle omistettu epigrammi:
Candidus, sun omanas on maatilas, on rahas myöskin,
sun ovat kalleules, myrrhasikin ovat sun.
Massicus-mahlat on sun, on kuulut Caecubus-viinis,
sun omas on sydämes niinkuin järkesikin.
Kaikki on sun, ei sentään, tahdon mä väittää:
Vainiokin sulla on, mut — kaikkien yhtehinen.
Originellin päätelmän monien muiden joukossa, jotka ansaitsevat säilyä
jälkimaailmallekin, runoilija tekee seuraavassakin epigrammissa:
Faunius vainoojaa paeten oman henkensä riisti.
Kuoloa välttääkseen hupsua kuollahan on.
Vastenmielisiä ovat ne monet säädyttömyydet, joita Martialis
siroittelee ympärilleen, erittäinkin kun häntä ei vetänyt
tämänlaatuiseen runoiluun vastustamaton intohimo, vaan ainoastaan
paljas koirankurisuus tai huomion herättämishalu. Mutta toiselta
puolen täytyy sanoa, että jos hän paljastaakin sellaista, jonka
yli säädyllisyydellä on tapana vetää huntu, hän ei kuitenkaan ole
_epäsiveellinen_ siinä mielessä, että hän tarkoituksellisesti ravitsisi
siivotonta mielikuvitusta maalailemalla paheet joiksikin kirpaiseviksi
ja houkutteleviksi teoiksi.
Mautonta on myöskin Martialiksen jokaisen imartelu, joka vain palkitsi
häntä aterialla, uudella togalla tahi rahakolikolla. Erittäin äiteliä
ovat hänen suitsutusrunonsa keisari Domitianukselle. Tuo inhoittava
tyranni komeilee Martialiksen runoissa maailman jaloimpana maanisänä,
jota kiitolliset alamaiset sydämestään rakastavat. Kuitenkin on
muistettava, että Domitianuksen aikana oli joko imarreltava tai
vaiettava.
Kuokkavierasrunoilu ei ajan pitkään ollut niinkään kannattamatonta.
Niinpä Martialiskin äkkäsi kerran olevansa maatilan ja jonkin ajan
perästä myöskin Roomassa olevan pienen talon omistaja ja sotatribuunin
arvonimen kantaja. Ja lopuksi muuan rikas ja ylhäinen ihailijatar
lahjoitti hänelle ihanan maatilan hänen kotiseudullaan. Täällä
entinen kerjäläisrunoilija vietti vanhuutensa päivät miellyttävässä
mukavuudessa. Nyt hänen ei tarvinnut juosta tervehdyskäynneillä
eikä tungeskella toisten onnenonkijain joukossa niukan leipäpalan
takia. Mutta samallapa hänen runoutensa lähteensilmä — suurkaupungin
onnenkilvoittelu ja -takaa-ajo — olikin kuivunut. Hänen viimeisinä
elinvuosinaan oli hänen tuotantonsa laihaa. Hän kuoli pari vuotta
vuosisadan vaihteen jälkeen.
* * * * *
Flaviusten ajan jälkeen Roomalla on ollut vain _yksi_ merkittävä
runoilija, nimittäin _Iuvenalis_, joka syntyi vähän Neron
valtaistuimelle nousemisen perästä ja eli yli seitsemänkymmentä
vuotta. Elämä teki hänet katkeraksi ja vihamieliseksi, sillä hänen ei
onnistunut koskaan saavuttaa sitä yhteiskunnallista asemaa, jota hänen
kunnianhimonsa oli hänelle uskotellut. Hän oli, kuten Horatiuskin,
vapautetun orjan poika; ja itse hän oli toivonut pääsevänsä yhtä
korkealle kuin tämäkin. Hän oli koettanut puhujana vetää huomiota
puoleensa, mutta epäonnistunut. Tämä oli hänelle toivottoman
selvää, kun hän noin vuonna 100 lähes viisikymmenvuotiaana alkoi
kirjoittaa runoja. Siksipä näistä runoista tulikin satiireja, mutta
ei rakastettavan rupattelevia kuten Horatiuksen runot, joissa on
huumorin sovittava piirre, vaan sapekkaita, katkeria ja kyynillisiä.
Iuvenalis oli kehittynyt tarkkanäköiseksi, kun oli kysymyksessä
mahtavien paheet ja virheet, erittäinkin heidän ylimielinen kopeutensa
yhteiskunnan vähäväkisiä kohtaan, mutta mateleva alamaisuutensa
valtaistuimen edessä. Kaikkein syvimmin hän kuitenkin kadehti niitä,
joiden päinvastoin kuin hänen itsensä oli onnistunut kohota halvasta
asemastaan: »Kun näkee parturin, jonka veitsen edessä minun nuori
partani muinoin rätisi, kilpailevan koko patriisisäädyn kanssa
rikkaudessa, kun näkee alhaisinta roskaväkeä olevan egyptiläisen,
Kanōpoksesta olevan orjan, käyskentelevän ja ylvästelevän
purppuraviitassaan,
Kun kesäsormukset käsiss' siirtelehtii hikisissä
— suuremmat kivineen näet helteell’ ois kovin raskaat —
vaikea jättää on tekemätt' ivavärssyjä. Ken tään
Rooman nurjuudet terästyneenä, kylmänä kestäis,
kunniatuolissaan pönäkästi kun istuvi Matho,
suurkäräjöitsijä? Yhtä on sietämätöntä, kun tiellään
tölmäisee sinut nuo, jotk' uurastaa perijöiksi
yön häpeässä ja tietä nyt suorinta nousevat onneen:
rikkaiden akanluuskien lemmentarvetta palvoin.
»Katsokaa», hän huudahtaa, »kuinka oikeamielistä kiitetään — ja kuinka
hän näkee nälkää!» Tosiaankin
ken runoniekaks syntynyt ei, siks kiukusta muuttui.
Mutta miksi ei paeta suurkaupungin kilpajuoksusta ja epäterveellisestä
elämästä, kun maaseutukaupungista voi ostaa itselleen mitä
oivallisimman talon puutarhoineen hinnalla, jolla Roomassa voi vuodeksi
vuokrata kehnon asuntorähjän melkein luhistumaisillaan olevassa
vuokrakasarmissa, jossa on joka hetki vaarassa saada tulipalossa
surmansa! Ainoa turva tulenvaaraa vastaan on maata öisin valveillaan:
Niin kadunkulmien ahtaiden jyry, pauhu,
kaikuu huudot soi ajajain, vetojuhtien, että
siitä jo Claudiuskin heräjäis, merilehmäkin nousis.
Öisin ulkona ahtailla kujilla ei ole sen parempi:
Muistaos kaikkia vaarojakin, jotk' öin sua uhkaa:
helposti korkeiden talojen katolt' irtoavaiset
tiilet rikkovat pääs; useastipa ikkunan tietä
astiat särkynehet ulos viskatahan, kiveyskin
jolta jo naarmuttuu sekä särkyy. Testamentista
jollet huolehdi, kun sinä kutsuihin menet, ootpa
kelvoton houkkio; niin monet kuolemat näät sua uhkaa
öin kuin mont' avonaista on tielläsi ikkunanreikää.
Toivosi harras siks' ain olkoon, että sun ylles
tyydyttäis tilavat yöastiat tyhjentämään vain.
Jos voit näin ollen välttyä siltä, ettei päihtynyt tappelupukari pieksä
sinua pahanpäiväisesti tai joku roisto pistä sinua veitsellä, saat olla
kiitollinen.
Tällaista jatkuu melkein yhtä toivottoman katkerassa sävyssä,
käsittelipä Iuvenalis mitä aihetta tahansa. Vain harvoin hän iloisesti
pilailee ilman purevaa sivumakua, kuten silloin, kun hän laskee leikkiä
jumalien olosta vanhaan, oikein vanhaan hyvään aikaan. Kuinka paljon
kunniallisempia, hän sanoo, olivatkaan kaikki
siihen aikaan kuin oli Junokin tyttönen vielä,
muina kun miehinä vie!' eli Juppiter onkaloss' Idan.[157]
Vie!' ei taivaiset kemuelleet pilvien yllä,
ei Ganymedes, ei Herakleen viehkeä vaimo
juomia kantanut, ei Vulkanus, vasta mi viinin
jälkeen kuivailee kädet mustunehet noest' Etnan.
Söi kotonaan kukin. Toisenlainen ol' jumalparvi
kuin nyt: taivas kun vähin vallitsijoin tuli toimeen,
harteill' Atlaankin polon köykäisemp' oli taakka.
Siihen aikaan ei puhuttu Plutonista eikä hänen puolisostaan.
»Kuolleitten valtakunnassa oltiin iloisia», satiirikkomme pilaillen
lisää, »olihan päästy kuninkaista.» Tämän enemmän kunnioitusta ei
Iuvenaliksella ollut kansanuskon jumalia kohtaan.
* * * * *
Erikoisella mieltymyksellä Iuvenalis syventyy rumiin ja vastenmielisiin
piirteisiin aikansa kasvoissa. Hänen tapojen kuvauksensa ovat siinä
määrin siivottomia, että ne eivät voi olla tosia. Hän on jossakin
määrin henkistä sukua Tacitukselle, joka olikin hänen aikalaisensa.
Molempien silmissä varjopuolet himmentävät hyvän elämässä.
Iuvenaliksessa katkeruus kuitenkin kohosi vallan tolkuttomaksi ja
luonnottomaksi. Hän oli ihminen, joka oli täydellisesti menettänyt
tasapainonsa, kun sitävastoin Tacitus, senaattori ja konsuli, ei
menettänyt koskaan ylhäisen roomalaisen ylvästä rauhallisuutta.
Ryhdiltään arvokkaana, jalon ylimyksen tavoin — Birt sanoo —
historioitsija kulkee tietänsä, kun taas satiirikko, joka koettaa
päästä pinnalle kansan syvistä kerroksista, huutaa itsensä käheäksi ja
puristaa kätensä nyrkkiin vihasta vääntynein kasvoin. Yhtymäkohdista
huolimatta on siis ero näiden kahden miehen välillä melkoinen.
Kuinka mustalla Tacitus maalanneekin, hän on kuitenkin säilyttänyt
klassillisen kohtuuden. »Hän on vanhan ajan viimeisiä suuria
kuolemattomia, viimeinen auringon valaisema huippu klassillisen ajan
alppimaailmassa. Hän on eniten roomalainen kaikista historioitsijoista,
mies, joka ei koskaan salli hymyn liukua piirteittensä yli.»
Muutoin ei voi koskaan tutkittaessa jonkin aikakauden siveellisiä
oloja kyllin voimakkaasti huomauttaa, että ne, jotka kiinnittävät
itseensä tapojen kuvaajain huomion, eivät ole maan hiljaisia, eivät
niitä monia, jotka elävät hyvin ja kunnioitettavasti elämänsä, vaan
niitä, jotka irstailuillaan ja hullutteluillaan, rikoksillaan ja
paheillaan erottautuvat suuresta joukosta. »Ja jos me», Deissman sanoo,
laskeudumme kansan syvien kerrosten keskuuteen ja kuuntelemme heitä
heidän työskennellessään pellolla, työpajoissa, Niilin aluksessa tai
viljalla lastatussa Roomaan purjehtijassa, niin täytyy tosiaankin
olla sokea voidaksensa olla huomaamatta paljon kuntoa, ahkeruutta ja
rehellisyyttä näissä piireissä, olla näkemättä, että perherakkaus
ja ystävyys liittivät yhteen yhteiskunnan vähäväkiset ja antoivat
heille yksimielisyyden voiman.» Tästä ovat todisteina lukemattomat
papyruskirjeet, hautakirjoitukset ja muunkin lajiset muistomerkit
näiden yhteiskuntaluokkien elämästä, jotka vasta myöhemmällä ajalla
ovat joutuneet tutkimuksen esineiksi.
Mutta tapojen kuvaajille on kaikkina aikoina ollut tapana tuomita
omaa aikaansa sen pahan eikä sen hyvän perusteella, jota se kantaa
helmassaan. »Yksi ainoa häväistysjuttu, josta kauan puhutaan, hävittää
helposti satojen kunniallisten arkipäiväisten perheiden jättämän
vaikutelman, joista ei huomata olevan aiheita mainita, juuri siksi,
että ne eivät herätä huomiota», Boissier sanoo. »Tällä tavoin joutuu
epäsiveellisyys näyttämään säännöltä, silloinkin kun se on poikkeus.»
Parhaan oikaisun Iuvenaliksen liioitteluille saa, jos lukee Plinius
nuoremman kirjeitä. Voi tuskin uskoa, että nämä kirjailijat ovat
eläneet samaan aikaan — siinä määrin yhteensoveltumattomia ovat
heidän kuvauksensa omasta ajastaan. Ja kuitenkaan Plinius ei ole
suinkaan sokea kanssaihmistensä vioille, heidän valtiolliselle
välinpitämättömyydelleen, heidän taikauskoisuudelleen ja ylimystön
pintapuoliselle hääräilylle sisällyksettömässä seuraelämässä. Hän
esittelee meille yläluokan, jonka näköpiiri on sangen rajoitettu, mutta
kunniallista se siitä huolimatta näyttää olevan. Jollei tietäisi,
ei voisi ajatellakaan, että se on samaa kansaa, jota Iuvenalis niin
ilkeästi ruoskii huudahtaen, että »Roomassa ei ole useampia rehellisiä
ihmisiä kuin Niilin virralla suuhaaroja.» Ja kuitenkaan ei meillä ole
aihetta epäillä, ettei ne tapaukset, jotka Iuvenalis mainitsee, olisi
otettu elävästä elämästä. Mutta ne ovat vain _yksityistapauksia_. Hänen
aikanaan, kuten kaikkina aikoina, oli sekä hyviä että pahoja, mutta
Iuvenalis näki ja kuuli vain pahaa.
Puhujan tottumus pauhata mahtipontisesti ja ylitsevuotavaisesti
ihmisten pahuudesta on runoilijassa jäljellä vielä niiltä ajoilta,
jolloin hän kilpaili kaunopuheisuuden kilpakentällä. Mutta Iuvenaliksen
lausunnot eivät ole tyhjää ja onttoa kuten Persiuksen — »hänen
hehkuvassa, voimakkaassa vihassaan», Schück sanoo, »on kieltämättä
jotakin suurenmoisuutta ja sen vuoksi hänen satiirinsa kaikuvat melkein
kuin sielukellot tuolle itsekkäälle Roomalle, missä voimakkaampi aina
häikäilemättömästi sortaa heikompaa. Totta on, että purkaus tapahtuu
aikana, joka on onnekkaimpia Rooman historiassa, mutta siihen on
patoutuneena kaikki se viha, mitä plebeiji polvi polvelta on koonnut ja
kätkenyt sydämeensä.» Iuvenaliksessa eivät värise vienot kielet, hän ei
tunne myötätuntoa — hän on karkea; hän piirtää roomalaisen voimakkaalla
realismilla.
Ja vielä eräs toinen seikka. Olemme nyt kuulleet niin paljon
roomalaisten runoilijain karkeasta realismista ja rivosta sävystä,
että joudumme ihmettelemään, eiköhän olisi oikein, että katselisimme
asiaa toisilla silmillä kuin omillamme, toisin sanoen heidän oman
aikansa silmillä. Ateenassa Aristophaneen komediain henkilöt
käyttivät hirmuisen karkeaa kieltä, ja hänen näytelmissään kohtaukset
menivät usein paljon pitemmälle, kuin mitä me pidämme säädyllisenä.
Mutta kuitenkaan ei kuulla koskaan puhuttavan, että kukaan olisi
siitä loukkaantunut. Koko ajan henki oli suunnattomasti vähemmän
hienotunteinen, mutta myöskin vähemmän hienostunut kuin meidän, ja
itsetiedottomasti hyväksyttiin lause »Naturalia non sunt turpia.»
Selvimpänä todisteena siitä on, että vieläpä sellainenkin kirjailija
kuin Persius, tuo »neitseellisen kaino» nuorukainen, jonka sielun
hienotunteiset naiset ja siveyssaarnaajat olivat muovailleet, jonka
siveys ja ajankuvauksien puhtaat tarkoitusperät ovat yläpuolella kaiken
epäilyksen, on kertonut siinä määrin säädyttömiä ja vastenmielisiä
asioita, että nykyaikainen kirjailija ei voisi sellaista painattaa.
Tällaiset tosiasiat ovat siksi painavia, ettei niitä voi olla huomioon
ottamatta, kun arvostellaan roomalaisten kirjailijain sarjaa aina
Horatiuksesta — sillä hänkin on kirjoittanut muutamia rivouksia —
Iuvenalikseen asti.
* * * * *
Rooman kolmen tunnetuimman satiirikon keskinen eroavaisuus on saanut
klassillisen muotonsa sanoissa: »Horatius hymyilee, Persius ivaa,
Iuvenalis ruoskii.» Rooman viimeinen suuri satiirikko muistuttaa
suuresti Rooman ensimmäistä satiirikkoa, Luciliusta.
Kirjallisuutta:
Petronius, Trimalkios middag, latinasta ruotsintanut E. Weer.
Ludwig Friedlaender, Petronii Cena Trimalchionis.
A. Collignon, Étude sur Pétrone.
Persii Flacci Satirae. Ruotsintanut Henrik Ragnar Törnebladh.
M. Valerii Martialis Epigrammaton libri: Einleitung von Ludwig
Friedlaender.
Martialis Epigranunata. Ruotsintanut valikoiden Bernhard Risberg.
M. Valerii Martialis Epigrammata selecta. Ruotsintanut valikoiden
Gustaf Andersson.
G.E. Lessing, Zerstreute Anmerkungen über das Epigramm.
Gaston Boissier, Le poète Martial.
Carl von Friesen, M. Valerius Martialis.
Juvenalis' satirer, ruotsintanut Erland Lagerlöf.
E. Neissner, Horaz, Persius, Juvénal.
Edouard Bertrand, Juvénal.
Auguste Widal, Juvénal.