Romaani, laajahko, eepillinen suorasanainen kertomus lienee
kreikkalaista alkuperää. Vanhimmassa muodossaan romaani oli
ihanteellinen rakkausromaani. _Realistiseksi_ se kaikesta päättäen
muuttui vasta Roomassa keisariajalla. Mestaruuden luonnehtimisessa
ja elämänkuvauksessa saavutti silloin Neron suosikki ja makutuomari
_Petronius_, ensi luokan elostelija, joka »käytti päivänsä nukkumiseen
ja yönsä liikeasioihin ja huvituksiin» — se on Tacituksen miehestä
antama luonnekuva. Taitonsa takia elää ylellisesti Petronius oli
saanut tavattoman suuren vaikutusvallan Neroon. Mikään ei ollut kyllin
hienoa, ennenkuin Petronius oli antanut armollisen hyväksymisensä.
Hänen tuli järjestää kaikki juhlat. Mutta siksi tuli Tigellinuskin
hänelle kateelliseksi. Kaartinpäällikkö ja yliseremoniamestari ei
kärsinyt, että toinen sekaantui hänen ammattiinsa. Hänen onnistui
saada kilpailijansa epäluulonalaiseksi salahankkeista keisarin henkeä
vastaan, ja eräänä päivänä Petronius äkkiä asetetaan silmäkkäin
kuoleman kanssa samalla tavoin kuin Seneca vuotta aikaisemmin. Mutta
viimeiseen asti hän pysyy samana kevytmielisenä nautintoihmisenä kuin
ennenkin. Hän antaa avata suonensa, mutta sitoa ne jälleen, antaa veren
taas juosta ja pysäyttää sen jälleen juoksussaan. Näin hän jatkaa
elämänsä viimeisinä tunteina useita kertoja leikkimistään kuoleman
kanssa, samalla kuin hän iloisten ystävien seurassa nauttii loistavaa
juhla-ateriaa. Sillä aikaa kuin hän huvittelee, kuolema saa odottaa,
»aivan niinkuin urheilukalastaja huvitettuna mukautuu lopulta kuitenkin
hänen omaksensa joutuvan saaliin oikkuihin» — eihän liene tarpeellista
lisätä, että vertauskuva on englantilaisen kirjailijan.[153]
Mieliala päivällispöydässä oli korkealla ja rivoja sukkeluuksia
sateli sekä säkeinä että suorasanaisina. Lopuksi isäntä kirjoitti
purevan satiirin Neron mitoittavista paheista. Omantunnontarkasti hän
rekisteröi ne kaikki, ilmoittaen niiden nimet, jotka olivat olleet
osallisina hänen paheissaan, sinetöi sen jälkeen kirjelmän ja lähetti
sen keisarille. Tyrannin naama lienee venähtänyt pitkäksi, kun hän
mursi kirjelmän sinetin, jonka hän luuli olevan testamentin[154],
ja saikin sen sijasta lukea pitkän syntiluettelonsa. Petkuttaakseen
Neroa perinnön suhteen Petronius lyötätti rikki kallisarvoisen
kristallimaljakon, josta hän oli maksanut 500 000 markkaa. Muutamille
orjilleen hän antoi muistolahjoja, toisille annettiin keppiä. Näin
hän kuoli, kepeästi ja leikitellen kuten oli elänytkin, kuten aidon
epikurolaisen tuleekin.
Pää asiallisimman osan elämänkokemuksiaan hän oli kirjoittanut
suureen seikkailu- ja taparomaaniin. Suurin osa tästä on hävinnyt,
mutta säilynyt on ilmielävä kuvaus _Trimalchion pidoista_. Isäntä on
rikas, rehentelevä nousukas, ja vieraat ovat täysin hänen arvoisiaan,
nautinnonhaluisia, poroporvarillisia kuokkavieraita.
Ei ole loppuakaan herkuilla, joita tarjotaan — on salvukukkoja, on
sian nisiä, on harvinaisia kaloja kallisarvoisissa kastikkeissa ja
paistettuja pähkinähiiriä hunajassa, siroiteltuna valmunsiemenillä,
ja kukapa tiesikään kaikkea, mitä hemmoiteltu kurkku voi keksiä.
Yllätyksiä itse tarjoilussa on legioittain. Niinpä esimerkiksi suuri
metsäsika tuodaan esille ja sitä leikattaessa pikkulintuja lehahtaa sen
sisältä lentoon. Erikoiset orjat pyydystävät sitten niitä liimasaitalla
ja pian niitä paistettuina tarjoillaan. Kaikki huuhdotaan alas
falernumviinillä, jonka leimaan on merkitty »satavuotista». Pohatta
isäntä luonnollisestikaan ei jätä vielä painostamatta juoman kalleutta
huudellessaan vierailleen kehoituksiaan: »Antakaa kalan uida!» tai
muuta siihen tapaan. »Jumalille olkoon kiitos», hän ruikutellen lisää,
»minun ei tarvitse nykyisin _ostaa_ viiniäni, muutoin hienointa, mitä
on saatavissa, sitä kasvaa maatilallani kaupungin edustalla. Minä en
ole vielä käynyt siellä, mutta sen pitäisi rajoittua Terracinan[155] ja
Tarentumin seutuvilla oleviin tiluksiin!. Minä ajattelen ostaa myöskin
Sisilian, niin että voin matkustaa yksinomaan oman alueeni halki, jos
milloin haluan mennä Afrikkaan.»
Koko ajan tämä poroporvari yrittää ja yrittää, kuten hän sanoo,
»osoittaa sivistystään, myöskin kun syö»; ja yhä uudelleen hän tekee
tyhmyyksiä. Hän tietää, kuinka tuo viekas lurjus Hannibal käyttäytyi
Troian valtauksessa, ja paljon muuta samanlaista. Hänen vieraansa,
jotka ovat samalla sivistystasolla, taputtavat käsiään ja kirkuvat
»hyvä!» Yleisenä pöytäkeskusteluna ovat kehnoimman laatuiset juorut,
kalliin ajan valittelut, panettelut ja raakuudet.
Kun pöydät on viimeinkin musiikin kaikuessa raivattu pois, tulee
aivan äkkiarvaamatta kolme sikaa kävellen ruokasaliin. Isäntä kysyy
vierailtaan, minkä he näistä tahtovat valmistettavan ruoaksi. »Kokkini
ovat tottuneet panemaan kokonaisia vasikoita pataan», hän vakuuttaa.
Tuskin on ehditty määrätä, minkä sioista tulee uhrata elämänsä, kun
se jo tulee kokonaisena paistettuna takaisin, vaikka vielä suurempana
kuin äsken elävänä. Yleisesti ihmetellään keittiömestarin joutuisuutta.
Mutta isäntä katselee paistia lähemmin ja huudahtaa, kokkiin
kääntyen: »Mitä tämä tahtoo sanoa? Sinä olet unohtanut ottaa pois
sisälmykset. Tee se heti!» Kokki tottelee ja ulos vierähtää höystöjä ja
verimakkaroita.
Sitten Trimalchio loputtomasti kehuskelee rikkauksiaan ja taideteosten
tuntemustaan. Silloin tällöin tulee kuitenkin sen lajin ihmisille
kuvaava keskeytys: »Minä en sano sen enempää, sentähden, että minä en
ole kehuskelija.» Mielialaa kohottavat kehnot akrobaattiesitykset,
perin huono laulu ja sen semmoinen.
Viini alkaa kuitenkin vaikuttaa, ja syntyy yleinen rähinä ja riita.
Isäntä käyttäytyy niin huonosti, että hänen vaimonsa haukkuu hänet
pataluhaksi. Mies päihtyy yhä enemmän, ja kun hän on elukan asteella,
vieraat hiipivät tiehensä.
* * * * *
Petronius _tunsi_ ihmiset. Hän oli itse avoimin silmin tyhjentänyt
elämän pikarin pohjasakkaan saakka. Sivistyshistorioitsijalle
hänen kirjansa on korvaamaton Neron ajan elämän tietolähde. Hänen
luonnekuvansa on tarkasti piirretty ja hänen ajankuvansa on höystetty
huumorilla ja hienolla ironialla. Mutta niin rikaslahjainen kuin hän
onkin, hänellä ei ole lainkaan siveellistä ryhtiä. Hänen kirjansa
on, kuten Boissier sanoo, »enemmän opettavainen kuin siveellinen» —
opettavainen sivistyshistoriallisena asiakirjana.