Tacituksen kertomuksessa Neron kristittyjen vainoista saamme
muinaisajan historioitsijoilta kristinuskosta vanhimman tiedon,
minkä tunnemme. Se on peräisin noin vuodelta 100 ja alkaa näin:
»Kääntääksensä itsestänsä epäluulot, että olisi pannut toimeen Rooman
palon, Nero syytti ja mitä harkituimman julmalla tavalla teloitutti
häpeämättömien tekojensa[158] tähden yleisesti vihatuita ihmisiä,
joita nimitettiin kristityiksi. Kristusta, jonka mukaan kristityt
olivat saaneet nimensä, oli maaherra Pontius Pilatus Tiberiuksen aikana
rangaissut kuolemalla.»
Syynä siihen, ettei vanhempia historiallisia kertomuksia siitä
valtavasta liikkeestä, joka oli kerran uudelleen luova maailman,
ole meille jäänyt, ei ole yksistään ajan tuhoava hammas, vaan
yksinkertaisesti se tosiasia, että kristinusko oli kauan ulkonaisesti
vähäpätöinen uskonnollinen liike, jota tuskin ne, joilla oli valta
täällä maailmassa, edes huomasivat. Olivathan sen kannattajat vain
köyhiä kalastajia ja muuta alhaista kansaa, joka ei ollut tottunut
käyttämään kynää. Ensimmäisillä kristityillä sukupolvilla säilyi heidän
oppinsa ja seurakuntahistoriansa yksinomaan suullisena perintötietona.
Kun nämä kertomukset viimeinkin merkittiin muistiin, se tapahtui,
kuvaavaa kylläkin kristinopin alkuperälle, suurin piirtein yleisellä
kreikan kansankielellä eikä oppineiden ja sivistyneiden kirjakielellä.
Pakanalliset kirjailijat puhuivatkin sen vuoksi halveksien
kristillisten alkukirjojen »merimieskielestä».
Uuden Testamentin kansanomainen muoto on todettu evankeliumien
kielen perinpohjaisella vertaamisella kivi- ja saviliuskoissa
esiintyviin sekä papyruskirjoituksiin, joita yhä suurenevin määrin
kaivetaan päivänvaloon Itämailla.[159] Vasta I:sen vuosisadan
lopulta olevissa kirjoituksissa, kuten Heprealaiskirjeessä, on
kristinoppi pukeutunut ajan kirjakieleen. Se on todiste siitä, että
se on alkanut ulottaa vaikutuksensa yhteiskunnan sivistyneisiinkin
piireihin. »Uusi Testamentti on kokonaisuudessaan kansankirja»
— tähän tulokseen kuuluisa saksalainen teologi Deissman päätyy
tehtyään tällä alalla laajaperäisiä tutkimuksia. Vahvistaahan sen
kansanomaisuutta myöskin konkreettinen, kuvarikas kieli evankeliumien
kertomuksissa Jeesuksen julistuksesta. Se on niin korutonta, niin
kuvaavaa, että yksinkertaisinkin voi sen ymmärtää. Aikojen kuluessa
on kansankirjasta tullut kaikkien kansojen kirja johtuen juuri sen
kansanomaisuudesta.[160]
Edellä mainittujen muinaislöytöjen merkitys meidän Uuden Testamentin
käsittämisellemme ei kuitenkaan rajoitu tähän — vaan on se paljon
laajakantoisempi. Niistä saadut todistukset antiikin ihmisten
sielunelämästä auttavat nimittäin meitä ymmärtämään useita muuten
hämäriä ilmaisutapoja ja omituisia kielellisiä käänteitä Uudessa
Testementissa sekä käsittämään sitä maailmaa, joka ei ollut vain Rooman
ja Hellaan, vaan josta tuli myös Betlehemin seimen lapsen maailma.
* * * * *
Se evankeliumi, jota Jeesus nasaretilainen keisari Tiberiuksen aikana
julisti hartaasti kuunteleville ihmisjoukoille Gennesaretin järven
rannalla, julistus valtakunnasta, joka ei ollut tästä maailmasta,
vaan joka kokoaisi kaikki maan kansat henkiseen veljeyteen — tämä
evankeliumi oli ehtinyt saapua Seitsemän kukkulan kaupunkiin jo
muutamia vuosia Mestarin kuoleman jälkeen, jonka luullaan tapahtuneen
noin vuonna 30. Näin elinvoimainen oli julistus »Ihmisenpojasta»,
joka lausui tuomionsa fariseusten ja kirjanoppineiden uskonnollisesta
ylvästelystä, mutta puolsi syvimminkin langenneita ja seurusteli
»publikaanien ja syntisten kanssa», kuten ihminen ihmisen kanssa.
Julmuutta janoavan ja ihmiselämää, etenkin orjien ja gladiaattorien
elämää halveksivan maailman halki kaikui äkkiä ääni, joka julisti:
»Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi!» ja »Mitä te rikotte yhtä
vastaan näistä vähimmistä veljistänne, sen te olette rikkoneet myöskin
minua vastaan.»
Kukapa olisi aavistanutkaan, että köyhien kristittyjen »turmiollinen
taikausko», kuten Tacitus sitä nimittää, tulisi kerran valtaamaan
melkein koko roomalaisen maailman ja luomaan uuden aikakauden
maailmanhistoriassa! Kauan aikaa vielä kristinusko oli roomalaisille
yleensä vain yksi niistä monista itämaisista uskonnoista, jotka
seurasivat Italiaan tunkeutuvaa hellenismiä — tuota helleenisyyden ja
itämaalaisuuden sekasivistystä — ja olihan lisäksi kristinusko vähimmän
huomattu niistä kaikista.
Se itämaalainen uskonto, joka ensiksi ehti Seitsemän kukkulan
kaupunkiin, oli verinen Kýbelén palvelus, tuon »suuren äidin», joka
vertauskuvallisesti esitti luonnon hedelmällisyyttä ja luomisvoimaa.
Kybelen palvelus tuli Fryygiasta ja voitti roomalaisten keskuudessa
jalansijaa kauhun mielialan vallitessa toisen puunilaissodan
loppupuolella. Jumalatarta juhlittiin meluisilla orgioilla. Uskovia
pirskoteltiin uhrieläinten verellä, millä toimituksella luultiin
olevan voiman puhdistaa synnistä ja antaa kuolemattomuus. Kamalan
kuuluisuuden Kybelen papit saavuttivat vertatihkuvien haavojensa
ja jäsentensilpomisiensa takia, joita he uskonnollisessa hurmiossa
aiheuttivat itselleen suurissa vuotuisissa juhlissa jumalattaren
kunniaksi. Kybeleä edusti meteorikivi, joka oli ensiksi Voiton
temppelissä Palatinuskukkulalla, mutta sai pian oman temppelinsä.
Senaatti alkoi kuitenkin pian vieroksua Kybelen palvelusta ja päätti,
ettei kukaan roomalainen saisi ottaa siihen osaa.
Yleisemmäksi tuli _Dionysoksen palvelus_, bakkanaaliat. Se tuli
Kreikasta, ja sen kannattajat laskettiin pian tuhansissa. Mutta tässä
jumalanpalveluksessa oli niin säädyttömiä menoja, että vanhoillisemmat
vuonna 186 saivat aikaan senaatinpäätöksen, joka kielsi sen valtiolle
vaarallisena.
Vähän tämän jälkeen egyptiläinen _Isiksen palvelus_ saapui Roomaan ja
sai puolelleen lukuisasti kannattajia loistavilla juhlakulkueillaan,
haaveellisella hurmiotilallaan ja katumuksenharjoituksillaan autuuden
saavuttamisen keinona. Tämän jumalanpalveluksen keskipisteenä oli suuri
äitijumalatar Isis poikansa Osiris helmassaan.
Myöhemmin, erittäinkin kolmannella vuosisadalla salaperäinen
persialainen _Mithraanpalvonta_ sai lukuisasti kannattajia. Mithras,
valon jumala, oli voimakas taistelija maailman pahoja henkivaltoja
vastaan, joita symboloi maailmansonni, jota Mithraan onnistui lopuksi
tarttua sarvista kiinni ja surmata se tikarillaan. Urotöittensä
takia hänet oli otettu taivaaseen ja hän oli tullut välittäjäksi
Ormuzdin ja ihmisten välillä. Mithraan kannattajat olivat velvolliset
ottamaan alituisesti osaa taisteluun Ahrimanin valtakuntaa, pahuuden
edustajaa vastaan. Heidän täytyi erikoisin vihkimyksin kohota
pyhyyden eri arvoihin, kunnes sielu ruumiista vapautuneena voi nousta
taivaan valtakuntaan ja katsella autuaitten asuntoja. — Mithraan,
voittamattoman nuoren sankarin uskonto oli sotilaille soveltuva
taistelu-uskonto. Naiset olivat siitä pois suljetut. Rooman legioonat
tätä uskontoa tehokkaimmin levittivätkin, ja se juurtui voimakkaimmin
Reinin ja Tonavan varsien varusväkiin.
Mysteeriouskontojen saama suuri kannatus saa selityksensä siitä
vanhan roomalaisen uskonnon horjuttamistyöstä, jota samanaikaisesti
skeptikot ja muut filosofit, erittäinkin epikurolaiset ja stoalaiset
suorittivat. Vieläpä niinkin oikeauskoinen vanhanajan roomalainen kuin
Cato Censorius saattoi epäkunnioittavasti sanoa: »Minua ihmetyttää
aina, että ennemerkkien selittäjä voi pysyä vakavana, kun hän näkee
virkatoverinsa.»
Mysteeriouskontoihin liittyi alituisesti uusia joukkoja uskonnollisen
kaipauksen pakottamina, jota valtion uskonto ja jumalanpalvelus ei enää
tyydyttänyt. Sen suurin puute oli, lyhyesti sanoen, ettei se ollut
_sydämen_ ja _tunteen_ uskontoa. Itämaisissa jumalanpalveluksissa
osanottajat sitävastoin tunsivat mystillistä mielen ylennystä, joka
välistä muuttui hurmiotilaksi, kielilläpuhumiseksi ja ennustamiseksi.
Rukouksien, laulun ja muiden jumalanpalvelusmenojen avulla tunnettiin
tultavan läheiseen yhteyteen jumaluuden kanssa. Tavallaan nämä
mysteeriouskonnot ovat valmistaneet maaperää kristinuskolle, vaikkakin
niistä toiselta puolen myöhemmin tuli sen jyrkkiä vastustajia. Mithraan
palveluksesta tuli kolmannella vuosisadalla kristinuskon pahin
vihollinen. Sen heikkona puolena oli eetillisten käskyjen puute. Sen
vuoksi se olikin voimaton hillitsemään antiikin siveetöntä elämää.
Aivan toisin oli kristinopin laita, joka oli Mooseksen uskonnon
ankarien vanhurskausvaatimusten perijä.
Mysteeriouskonnot voivat tosin suoda rikkirevityille ja raskautetuille
sieluille hetkiseksi lohtua ja mielenylennystä, mutta niiden
vaikutus ei kyennyt ulottumaan jokapäiväiseen elämään. Niin kauan
kuin jumalanpalvelusta kesti, vihitty tunsi itsensä vapaaksi ja
onnelliseksi, mutta uutta mieltä ja voimaa vaikuttamaan tässä
maailmassa hän ei saanut. »Uskonnolla ei», kuten liian aikaisin
kuollut ruotsalainen uskonnontutkija Wetter on esittänyt,
»ollut mitään tekemistä tavallisen porvarillisen elämän kanssa.
Mysteeriouskontojen hengestä ei siksi tullut uuden ajan luojaa.» Se
tehtävä kuului uskonnolle, jolla ei ollut vain kykyä ylentää mieltä
ja antaa murtuneelle lohdutusta, vaan joka myöskin vaati puhdasta ja
vanhurskasta elämää.
Tämä Jeesuksen julistuksen vaatimus ei pysähtynyt ulkonaiseen
velvollisuuksien täyttämiseen, kuten kirjanoppineiden ja fariseusten
käskyissä — se tunkeutui paljon syvemmälle, itse mielenlaatuun. »Olette
kuulleet sanotuksi isille: 'Älä tapa', ja: 'joka tappaa, hän on vikapää
oikeuden edessä!' Mutta minä sanon teille: 'Jokainen, joka _vihastuu_
veljeensä, on vikapää oikeuden edessä.' Olette kuulleet sanotuksi:
'Älä tee aviorikosta.' Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo
naista _himoiten_ häntä, on jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssansa
sydämessään.'» Lisäksi Jeesus ei pysähtynyt kielteiseen käskyyn »Älä»,
vaan hän vaati paljon enemmän. Hän sanoi: »Rakastakaa vihollisianne,
tehkää niille hyvää, jotka teitä vihaavat, siunatkaa niitä, jotka
teitä sadattelevat, rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä parjaavat ja
vainoavat!»
* * * * *
Mestari oli itse saanut kärsiä ristinkuoleman uskonsa vuoksi.
»Puhtaimmalle, syvimmin tuntevalle, lämpimimmän ihmisrakkauden
läpitunkemalle olennolle, mikä on milloinkaan näyttäytynyt maan päällä,
ei ollut sijaa silloisessa maailmassa», Leopold von Ranke sanoo.
»Jeesus oli aavistanut kuolemansa, mutta hän tiesi, että hänen oppinsa
tulisi siten todistetuksi ja pysyväiseksi.» Mutta kuinka mahdottomilta
sellaiset ajatukset näyttivätkään tavallisesta ihmisjärjestä.
Jeesuksen ristinkuolemassahan näytti, kuten Eduard Meyer sanoo, »hänen
elämäntyönsä olevan tuhottu. Hänen kannattajansa hajaantuivat kaikkiin
suuntiin. Oli odotettavissa, että hän olisi muutamien vuosien perästä
joutunut unohduksiin. Vieläpä Pietarikin oli hänet heikkona hetkenä
kieltänyt. Ei kukaan ihminen voinut kuvitella, että itse asiassa, kuten
Johannes oli julistanut, 'kirves oli pantu puun juureen', eikä vain
juutalaisuuden puun, vaan koko pakanallisen maailmankatsomuksen ja
samalla kaikkea hallitsevan maailmanvaltakunnan puun juureen.»
Jeesuksen oppilaat läksivät juutalaiskansan ja pakanain keskuuteen
julistamaan hänen kuolemaansa ja ylösnousemistansa. Pääasiallisimpana
syynä kristinuskon ihmeellisen nopeaan leviämiseen oli sen
ainutlaatuinen kyky suoda lohdutusta kuolinhetkellä. Monissa
tuhansissa myöhäisantiikin pakanallisissa hautakirjoituksissa,
jotka nykyisin tunnemme ja joiden lukumäärä päivittäin lisääntyy,
saamme todisteita läpi luiden ja ytimien käyvästä kauhusta
kuolemanvaltakunnan salaisuutta kohtaan ja katkerasta toivottomuudesta
kuoleman lähestyessä. _Jo tämä seikka_ selventää tarpeeksi, miksikä
sakramentilliset uskonnot, kuten Mithraan palvonta ja kristinoppi
voivat saada niin paljon kannattajia keisariajan roomalaisista. Eräs
viime aikoina esiin kaivetuista hautakirjoituksista — ensimmäiseltä
kristinuskon vuosisadalta — on runomuotoinen vuoropuhelu ennenaikojaan
kuolleen Iulius Faustus nimisen nuorukaisen ja hänen äitinsä välillä.
»Oi Fortuna, sinä, joka ohjaat ihmisten epävarmoja kohtaloja, miksi
sinä olet riistänyt Iulius Faustuksen minulta?» äiti kysyy. »Pöydässä
lyyran kielet soivat hänelle suloisesti. Nyt Kerberos höristää korviaan
onnettomalle.»
Poika rukoilee: »Oi äiti, jos sinä hurskautesi voimalla kykenet, niin
auta minua onnetonta pois Tartaroksen syvyyksistä!»
Mutta äiti ei voi mitään taipumattomalle kuolemalle. Ja kirjoitus
loppuu näillä kuolleen liikuttavilla sanoilla: »Manalan kolkot
torventoitotukset kutsuvat jo minua muuttumaan tomuksi. Klotho
lahjoitti minulle elämän kahdeksikymmeneksiseitsemäksi vuodeksi.
Kohtalottaret antoivat minulle tällaisen lopun osakseni.»
Kenties uudessa uskossa mikään ei vaikuttanut mieliin niin
vastustamattomalla voimalla kuin ikuisen autuuden lupaus niille,
jotka seurasivat Jeesuksen jälkiä. Suurempi merkitys, kuin nykyisin
voidaan kuvitellakaan, on sen ohella varmasti ollut uskolla Jeesuksen
pikaiseen palaamiseen tuomitsemaan maailmaa. Evankeliumien kertomusten
hehkuvan varma usko siihen ja Johanneksen ilmestyksen näkyjen
voima ovat saattaneet vanhimmat kristityt sukupolvet hurmiotilaan,
joka on auttanut heitä kestämään tämän maailman monet vaivat. Tätä
uskonnollisen hurman mielialaa pidettiin yllä sakramenteilla. Kasteen
ja ehtoollisen kautta uskovaiset tunsivat pääsevänsä persoonalliseen
yhteyteen jumaluuden kanssa ja täyttyvänsä »pyhän hengen, voimasta».
Ja näiden, uskonnollisen mystiikan läpitunkemien seremonioiden
avulla kristinoppi oli yksinkertaisten ihmisten silmissä saanut yhtä
voimakkaan turvan kuoleman kauhuja vastaan kuin Kybelen ja Mithraan
palvonta. Kristushan oli itse laskeutunut kuolemanvaltakuntaan ja
»polkenut rikki käärmeen pään». Mitäpä voivatkaan silloin kaikki pahat
henget häneen uskoville!
Merkillistä on, että kristinopin kiihkoisimmasta vastustajasta,
ankarasta vanhajuutalaisesta Saulus nimisestä fariseuksesta
salaman tavoin iskenyt ilmestys hänen sieluunsa teki kristinopin
innokkaimman julistajan. _Paavali_ nimisenä kulkien lähetysmatkoillaan
Kyprokseen, Vähän-Aasian eri osiin, Makedoniaan ja Kreikkaan, kenties
myöskin Kreettaan ja Espanjaan hän vaikutti enemmän kuin kukaan
muu kristittyjen seurakuntien perustamiseksi paikkoihin, jonne
kristinuskon vaikutus kylläkin jo aikaisemmin oli kulkeutunut kaupan ja
liikeyhteyden välityksellä.
Deissman on vakuuttavalla lämmöllä esittänyt, että »Paavalin suurin
merkitys ei ole teologian, vaan uskonnon alalla», että apostolin
oikea paikka kristinuskon historiassa ei ole järjestelmällisten
dogminlaatijoiden joukossa, johon kuuluvaksi monet ovat tahtoneet
lukea miehen, joka on jättänyt jälkeensä kuolemattomat sanat:
»Kirjain kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi.» Tämä yksinkertainen
käsityöläinen, joka lähetysmatkoillaan elätti itseään telttakankaan
kutomisella, oli itse asiassa — Deissman sanoo — ennen kaikkea
välitön, hehkuva uskonsankari. Ihailtava on tämän tulisieluisen miehen
voima, joka teki hänen heikon ja raihnaisen, sairauksien riuduttaman
ruumiinsa kykeneväksi suorittamaan suurtöitä ja kestämään kaikki
suuren asian vuoksi. Liikuttava on hänen kertomuksensa toisessa
korinttilaiskirjeessä siitä, mitä hän on kestänyt: »Juutalaisilta olen
viidesti saanut yhtä vailla neljäkymmentä lyöntiä.[161] Kolmesti olen
saanut raippoja, kerran minua kivitettiin, kolmesti olen joutunut
haaksirikkoon. Olen ollut vaaroissa virtain vesillä, vaaroissa rosvojen
keskellä, vaaroissa heimoni puolelta, vaaroissa pakanain puolelta,
vaaroissa kaupungeissa, vaaroissa erämaassa, vaaroissa merellä,
vaaroissa viekasten veljien keskellä — työssä ja vaivassa, valvoessani,
nälässä ja janossa, paastotessani, kärsiessäni vilua ja alastomuutta.»
Hellenistisessä maailmassa kristinusko saa toisen luonteen kuin
Palestiinassa. Juutalaiskristittyjen pieni, ahdas piiri oli uuteen
uskoonsakin sovittanut rajoittavan juutalaisen käsityksen Jumalan
omasta kansasta. He kieltäytyivät tunnustamasta kääntyneitä
kreikkalaisia ja roomalaisia oikeiksi veljikseen, elleivät nämä
ottaneet noudattaakseen kaikkia juutalaisten lakimääräyksiä ja
seremonioita, ennen kaikkea ympärileikkausta. Mutta kristinuskon oma
sisäinen voima vaikutti kuten uusi viini vanhoihin leileihin. Se särki
itsestään juutalaisen messias-lahkolaisuuden vanhan astian. Vain
sellaisena ja siten siitä voi tulla se usko, joka voitti maailman.
Siitä seurakunnasta, jonka Paavali oli perustanut Korinthokseen, tuli
Rooman kristillisen yhdyskunnan äiti. Seitsemän kukkulan kaupunki oli
nimittäin vilkkaassa kauppayhteydessä Korinthoksen kanssa. Paavali
oli kirjoittanut Roomalaiskirjeensä Tiberin rantojen uskon veljille,
ennenkuin hän vielä oli tullut persoonalliseen kosketukseen heidän
kanssansa. Roomaan, hän tuli tutkintovankina. Jerusalemissa olivat
ankaran oikeauskoiset juutalaiset uhanneet kivittää hänet siksi,
että hän oli vienyt pakanoita temppeliin ja siten saastuttanut pyhän
huoneen. Mutta kaupungin roomalaiset viranomaiset puuttuivat asiaan ja
lähettivät hänet viimein Roomaan keisarin tuomioistuimen tuomittavaksi.
Minkälainen tuomio oli, sitä emme tiedä. Paavali katoaa ainaiseksi
historiasta. Siinä kirjeessään, jonka hän kirjoitti Philippoin
seurakunnalle, hän lausui toivovansa saada »lähteä matkalle ja olla
Kristuksen luona.» Luultavasti tämä toivo pian toteutuikin. Taru
kertoo, että sekä hän että Pietari saivat kärsiä marttyyrikuoleman
Roomassa. Mutta heidän työnsä jäi pysyväiseksi.
Aluksi uusi usko juurtui pääasiallisesti köyhien ja sorrettujen
keskuuteen. Muuan Ephesoksen seurakunnan luettelo sisältää
esim. melkein yksinomaan orjien nimiä. Jumalanpalveluksissa ja
seurakuntaelämässä orja raukat saivat kenties ensimmäisen kerran
elämässään tuntea itsensä ihmisiksi. Siellä ei ollut eroa herran ja
orjan välillä. Rooman jumalien yhteydestä orja oli suljettu: hänellähän
ei ollut omaa kotiliettä eikä hän voinut sentähden harjoittaa
minkäänlaista jumalanpalvelusta. Hän sai pitää uskontonsa — jos hänellä
sellaista lainkaan oli. Roomalaisten uskonnollisessa elämässä oli sama
ylipääsemätön rajamuuri kuin yhteiskunnallisessakin. Kasteen kautta
sitävastoin orja astui samaan yhteyteen ja veljeyteen Kristuksen
kanssa kuin vapaakin mies. Kristinusko antoi orjalle lohdutuksen, että
hänen sielunsa oli aivan samanarvoinen kuin valtaistuimella olevan
hallitsijankin. Tämä tietoisuus antoi hänelle voimaa kärsiä uskonsa
tähden. Kun häntä tahdottiin pakottaa hylkäämään tämä usko, hän tunsi
itsensä kohotetuksi pyöveliensä yläpuolelle; ja huulet, joilla siihen
asti »ei ollut koskaan ollut oikeutta sanoa ei» — kuten Seneca sanoo
— voivat ilmaista melkein yli-inhimillistä lujuutta kieltäytyessään
kieltämästä Herraansa ja vapahtajaansa. Sellaisena hetkenä sorretut
ihmis-raukat voivat viimeinkin suuren kirkkoisä Ambrosiuksen tavoin
sanoa: »Ketä ei voida pakottaa siihen, mitä hän ei tahdo, hän ei
ole enää orja.» Marttyyrikuolemasta tuli näille koko elämänsä ajan
halveksituille ja sorretuille raukoille oikea riemun hetki. Sen uskon
täyttäminä, josta oli tullut heidän kaikkensa, he voivat olla kuuroja
ja sokeita ulkomaailmalle. Ilo, että saivat kärsiä Kristuksen kanssa ja
hänen tähtensä ja päästä ikuiseen autuuteen, teki heidät tunteettomiksi
kidutuksille.
Näin uusi usko kykeni tekemään ihmeitä, sillä ihmehän on, että eläimen
asteelle kidutettu ja sorrettu olento muuttuu jälleen itsenäisesti
toimivaksi ihmiseksi. Sellaisilla esimerkeillä osoittautui myöskin
olevan ihmeellinen kyky vaikuttaa pakanoihin. »Marttyyrien veri oli
kirkon paras kylvö.»
Kristillisen kirkon vaikutus ei kuitenkaan ajan oloon rajoittunut
vain siihen, että se antoi orjillekin päämäärän, minkä puolesta elää
ja kuolla, vaan se pyrki _murtamaan raja-aidat vapaiden ja orjien
väliltä_. Paavali ja muutkin vanhimmat kristityt opettajat eivät
kuitenkaan ole edes ajatelleet orjuuden poistamista — niin syvälle
tämä yhteiskunnallinen epäkohta oli juurtunut sen ajan käsityskantaan.
Uusi usko ei vaatinut yhteiskunnallisten erotusten kumoamista, vaan
ainoastaan orjan tasa-arvoisuutta vapaiden kanssa _Jumalan edessä ja
hänen seurakunnassaan_. Alussa kristinusko ei myöskään ollut kyllin
voimakas niin vallankumoukselliseen toimenpiteeseen kuin orjuuden
perinpohjaiseen poistamiseen, vaan sen oli tyytyminen siihen, että
se kehoitti kohtelemaan orjia hyvin, huolehtimaan heistä sekä
ruumiillisesti että henkisesti sekä vapauttamaan heitä mahdollisimman
suuressa määrässä. Viimeksi mainittua tekoa alettiin aikaisin
pitää parhaimpana kaikista hyvistä töistä. »Harvoin», ranskalainen
kirkkohistorioitsija Allard sanoo merkillisessä teoksessaan
kristityistä orjista, »kristitty erosi tästä maailmasta vapauttamatta
ennen kuolemaansa muutamia orjiaan. Toivottiin, että siten oli helpompi
avata itselleen taivaan portti.»
Kirkonopettajat ovat väsymättömiä myöskin tuomitessaan avioliiton
ulkopuolisia suhteita isännän ja orjattarien välillä, joita pakanat
pitivät aivan moitteettomina ja luonnollisina. Kristityn velvollisuus
on, kirkkoisät opettivat, kunnioittaa orjienkin aviosuhdetta samalla
lailla kuin vapaiden miesten ja naisten avioliittoa.
Kirkko on myöskin harjoittanut siunauksellista toimintaa käymällä
käsiksi sen yhteiskunnallisen paheen juuriin, joka aiheutui
äskensyntyneitten lasten heitteille jättämisestä. Löytölapsista tuli
melkein aina orjia, ja se kohtalo, joka silloin odotti heitä, oli
inhoittavia, ihmisarvolle kaikkein sopimattomin: prostituoitujen
kohtalo. Sama osa kohtasi usein niitäkin pienokaisia, jotka köyhien
vanhempien oli pakko myydä voidakseen elättää itseään ja toisia
lapsiaan. Kirkko koetti niin paljon kuin mahdollista ehkäistä tätä
tapaa ja lieventää sen vaikutuksia esittämällä ihmisrakkauden nimessä
ostajan velvollisuuksia pienokaisia kohtaan ja koettamalla saada hyviä
ihmisiä ottamaan heitä kasvateikseen ja siten pelastamaan heidät
orjuuden kirouksesta.
Näin kristillinen kirkko työskenteli väsymättömästi ja kärsivällisesti,
ei siinä mielessä, että olisi saattanut orjayhteiskuntaluokan
yht'äkkiä vallankumoukselliseksi — niillä olisi aiheuttanut
kauhean verenvuodatuksen —, vaan tehdäkseen tavat lempeämmiksi ja
tasoittaakseen orjien ja vapaiden välistä vastakohtaa. Eikä kirkko
tehnyt tätä käyden suoraan orjalaitoksen kimppuun, vaan yksinomaan
puhumalla yleisestä ihmisrakkaudesta. Tämä julistus oli pisara, joka
koversi kiven. Vasta sitten, kun kristillisestä kirkosta oli tullut
voimakas yhteiskunnallinen tekijä, se voi saattaa päätökseen orjuuden
täydellisen kumoamisen. Sitä ei toteutettu ulkonaisella väkivallalla,
vaan paljon voimakkaammin sisäisin keinoin: ihmisrakkauden ja
vakaumuksen voimalla. Melutta ja elkeittä tämä elävä voima tunkee
olemuksen läpi, mutta se luo uudestaan maailman, ja sen teot ovat
ainoat, jotka jäävät pysyväisiksi.
Orjain lukumäärän vähittäinen pieneneminen on tosiasia. Kuitenkaan ei
pidä luulla, että tämä johtui yksinomaan kristinuskon vaikutuksesta.
Voimakas siihen vaikuttava syy oli suurien valloitussotien loppuminen.
Tästä oli nimittäin se seuraus, että uuden orjakannan hankkiminen
melkein kokonaan lakkasi.
* * * * *
Kristinuskon toivoa antavasta opista epätoivoiset ja velkaantuneet
saivat lohdutusta. Ja kun tiedetään, kuinka syvälle vajonneita nämä
kurjat yhteiskuntakerrokset erittäinkin Itämailla olivat, ei voi
kylliksi ihmetellä uudessa opissa piilevää voimaa, joka kykeni antamaan
onnettomille korkeamman elämänkatsomuksen ja suomaan heille päämäärän,
minkä puolesta sekä elää että kuolla. Kristinuskon mukana seurasi
myöskin vapautus demoniuskon kauhutunnelmasta, kuoleman ja kadotuksen
pelosta, ja sitä seurasi myöskin vähitellen kyky hillitä aistillisuuden
tuhoavia voimia, joille pakanalliset uskonnot antoivat vapaat ohjat.
Se ihmisystävällisyys ja keskinäinen auttavaisuus, jota uuden uskon
tunnustajat harjoittivat, tekikin pakanoihin voimakkaan vaikutuksen.
»Katsokaa, kuinka kristityt rakastavat toisiansa!» he sanoivat.
Rikkaat ja ylhäiset vieroksuivat sitävastoin kauan kristinuskoa.
Heille ei ylimalkaan ollut lainkaan houkutteleva käsky: »Rakasta
lähimmäistäsi niinkuin itseäsi!» Ainoastaan sielullinen muutos kykeni
herättämään eloon tällaisen yleisen ihmisrakkauden ja saattamaan
heidät myötätuntoisiksi sellaisen opin syvälle totuudelle, että
halvimmankin orjan ja päiväpalkkalaisen sielu on Jumalan silmissä yhtä
suurenarvoinen kuin mahtavimman hallitsijan.
Ajan etsivillä hengillä oli edellytykset tällaiselle läpikotaiselle
sielulliselle muutokselle. Luonteeltaan ankara, kylmähkö ja
juhlallinen vanha roomalainen kansanuskonto soveltui sotaiselle
valloittajavaltiolle, mutta ei tyydyttänyt suinkaan syvempiä
sielullisia tarpeita. Se ei kyennyt suomaan onnettomille lohdutusta
ja vapautusta syyllisyyden tunnosta, ei antamaan tulevan,
onnellisemman elämän toivoa. Kuinka lohduttomalta näyttikään
pohjaltaan syvällisemmistä, epäilyksen rikkiraastamista sieluista
sekin elämänkatsomus, jota ajan kehittyneimmät pakanat tarjosivat!
Jos Senecalta kysyttiin, mitä köyhän ja raskautetun olisi tehtävä,
niin hän vastasi: »Kuoltava oman käden kautta», ja jos Iuvenalikselta
kysyttiin, niin saatiin vastaukseksi »Hänen pitää muuttaa maasta. Se
olisi kaikkien köyhien roomalaisten pitänyt tehdä jo kauan sitten.»
Nämä molemmat suuret henget näkivät kirkkaan selkeästi sen
yhteiskunnallisen pahan, mistä aikakausi kärsi. Molemmat he ottivat
sen tyylillisten mestariteostensa aiheeksi, käsittelivät sitä kuten
huvitetut katselijat kylmin päin: »Molemmat he ajattelivat, puhuivat,
kirjoittivat, niinkuin maailma loppuisi heidän kanssansa», ranskalainen
kirjallisuushistorioitsija Nisard sanoo. »Tulevaisuudelle he eivät
omistaneet ajatustakaan, eivät maininneet koskaan edes sen nimeäkään.
He huomasivat, että ihmiset olivat joutuneet kuilun partaalle. Mutta
sen sijasta, että olisivat antaneet katseensa liukua yli toiselle
puolelle, he asettuivat juhlallisen vakavina kuilun reunalle ja
analysoivat sen syvyyttä tuntematta huimausta. Omaan näköpiiriinsä
suljettuina, kykenemättä parantamaan olevia oloja he olivat ottaneet
tehtäväkseen — kirjailla kaikesta ja nähdä ihmisten kilvoittelussa ja
taistelussa vain kirjallisia aiheita.
Missä olivat sitten ne, jotka tiesivät jotakin tulevaisuudesta?
Pienessä, mitättömässä ihmisjoukossa, joka alkoi siitä, mistä
kaiken eteenpäinpyrkimisen _täytyi_ alkaa, s.o. yksilöiden
siveellisyyden uudistamisesta saadakseen siten aikaan yleisen siveyden
uudestisyntymisen. Sen sijasta, että olisivat esittäneet voimattomia
vastalauseita ajan henkeä vastaan, he tekivät työtä omien pahojen
himojensa masentamiseksi, ja korviensa sulkemiseksi kuulemasta
häpeällisiä sanoja. Ja kun heitä käskettiin uhraamaan keisarille, he
ojensivat kaulansa vastaanottamaan kuoliniskua, sillä heillä ei ollut
älyä avata suoniansa — se oli liian harkittu, liian teatraalinen
kuolema näistä yksinkertaisista ihmisistä.
* * * * *
Veisi aivan liian pitkälle koettaa selostaa sitä innokasta, erilaisiin
käsityksiin vienyttä tutkimustyötä, jota nyt lähes kokonaisen
vuosisadan ajan on jatkunut ja joka koskee Jeesuksen henkilöllisyyttä
ja Uuden Testamentin kirjoituksia.[162] Kaikki kannat ovat näissä
tutkimuksissa edustettuina, toiselta puolen vakaumuksellinen usko pyhän
sanan innoitukseen ja toiselta puolen käsitys, että evankeliumien
kertomukset ovat vain uskonnollista runoilua: ikivanhat myytit on
Uudessa Testamentissa puettu historialliseen muotoon.[163]
Kirjallisuutta:
David Friedrich Strauss, Leben Jesu.
Ernest Renan, Jesu levnad. Ranskasta ruotsintanut Algot Ruhe. —
Apostlarne. Gust. Thomée'n ruotsinnos. — Rom och kristendomen. A.R.
Åkerbergin ruotsinnos.
F.W. Farrar, Jesu lif. Englannista ruotsintanut Fr. Fehr.
Bruno Bauer, Christus und die Cæsaren.
Arthur Drews, Die Christusmythe.
Adolf v. Harnack, Kristendomens väsende. Ruotsinnos saksasta.
Albert Schweitzer, Geschichte der Leben-Jesu Forschung.
Wilhelm Schubart, Das Weltbild Jesu.
Erik Stave, Jesu liv och verksamhet.
Adolf Kolmodin, Inledning till Nya testamentets skrifter. — Grunddragen
i Jesu liv.
Paul Wernle, Jesus.
Rud. Bultmann, Jesus. Saksasta ruotsintanut August Carr.
G. Dupont, Le Fils de l'homme.
Alf Ahlberg, Har Jesus levat, och vad kunna vi veta om honom?
Georg Grupp, Kulturgeschichte der römischen Kaiserzeit: 2 nid.
Gaston Boissier, La religion romaine d'Auguste aux Antonius: 2 nid.
Franz Cumont, Les religions orientales dans le paganisme romain.
Gillis P:son Wetter, Det romerska världsrikets religioner
(Kirjallisuusviittein). — Kristendomen och hellenismen. — Hellenismen.
Hans Achelis, Das Christentum in den ersten drei Jahrhunderten.
Adolf Deissmann, Licht vom Osten (Laajoin kirjallisuusviittein). — Die
Urgeschichte des Christentums im Lichte der Sprachforschung. — Paulus.
A.B. Drachmann, Christendommens Oprindelse.
Andreas Duhm, Gottesdienst im ältesten Christentum.
Johannes Geffken, Das Christentum im Kampf und Ausgleich mit der
griechisch-römischen Welt.
Adolf von Harnack, Die Mission und Ausbreitung des Christentums in den
ersten drei Jahrhunderten: 2 nid.
Karl Kautsky, Der Ursprung des Christentums.
Eduard Meyer, Ursprung und Anfänge des Christentums: 3 nid.
Gunnar Rudberg, Hellas och Nya testamentet (Kirjallisuusviittein).
H. von Soden. Geschichte der christlichen Kirche: 2 nid.
(Kirjallisuusluettelo.)
Paul Wendland, Die hellenistisch-römische Kultur in ihren Beziehungen
zu Judentum und Christentum.
F.W. Farrar, Aposteln Paulus. Ruotsinnos englannista: 2 nid.
Sven Lönborg, Paulus.
Uskonnonhistoriallisia kansankirjoja.
Eduard Sehwartz, Paulus (Charakterköpfe etc. II).
Paul Allard, Les esclaves chretiens.
Theodor Zahn, Sklaverei und Christentum in der alten Welt.