Augustuksen aikaista kulta-aikaa seurasi roomalaisessa runoudessa
n.s. hopea-aika, jonka lasketaan kestäneen keisari Traianuksen v.
117 tapahtuneeseen kuolemaan asti. Hirmuvallan ja ajan repivien
ristiriitaisuuksien painostuksesta kulta-ajan optimistinen mieliala
ja luomisilo muuttuu yhä enemmän ja enemmän _ontoksi retoriikaksi_,
jollaisena sen olemme nähneet Senecan draamoissa. Tahi ajan henki
kuvastelee skeptisismissä, joka on joko veltostelevaa ja kaikista
korkeammista arvoista välinpitämätöntä, kuten romaanikirjailija
Petroniuksella, tahi muuttuu toivottoman katkeraksi yhteiskunnan
arvosteluksi, kuten useimmilla Horatiuksen jälkeisillä satiirikoilla.