CLAUDIUS.

Kun roomalaiset viimeinkin olivat vapautuneet kokonaisen miesiän

kestäneestä kauhun ajasta, niin senaatti suunnitteli moisten

kauhujen estämistä vastaisuudessa saattamalla jälleen voimaan

tasavaltaisen hallitusmuodon. Mutta pretoriaanit eivät tahtoneet

olla tässä puuhassa mukana, sillä koko heidän olemassaolonsa riippui

prinsipaatin jatkumisesta. Nyt oli sotilasten kuitenkin toimittava

ripeästi, ennenkuin ajatus tasavallan palauttamisesta olisi ehtinyt

juurtua yleiseen mielipiteeseen. Mutta mistä he saisivat sopivan

keisariehdokkaan. Onni tuli heille avuksi, vaikkakin hieman omituisella

tavalla.

Muutamat pretoriaanit, jotka syöksyivät keisaripalatsin läpi saadakseen

kiinni Caligulan »murhaajat», huomasivat äkkiä jalkaparin, joka pisti

esille erään uutimen alta. Ne näyttäytyivät olevan Caligulan sedän,

_Claudiuksen_, joka kauhuissaan oli juossut piiloon.

Claudius oli heikko ja sairaalloinen, näöltään melkein epämuodostuma

poloinen. Sitä ei huomannut niin hyvin, kun hän istui, vaikka hänen

tutiseva päänsä silloinkin paljasti rappeutuneen ruumiinrakenteen;

mutta, suorastaan surullista oli katsella, kun hän huojui eteenpäin

säälittävän ohuilla säärillään. Hänen äitinsä Antonia, joka muutoin

oli kelpo nainen, ei ollut hyvä »epäsikiö» raukalleen, kuten hän

Claudiusta nimitti. Kun hän tarkoitti äärimmäistä hölmistymistä,

hänellä oli tapana sanoa: »Sinä olet Claudiustakin tyhmempi!» Eikä

pojan lahjakkuus suinkaan parantunut sillä, että hänelle annettiin

opettajaksi raaka ja sivistymätön mies, joka käytti pääasiallisesti

selkäsaunaa kasvatusvälikappaleena. Vielä vanhempanakin keisari parka

värisi muistellessaan nuoruusvuosiaan.

Hänen ylpeät sukulaisensa olivat aina hävenneet häntä ja hyvin

vastenmielisesti sallineet hänen näyttäytyä julkisesti. Mutta

ahtaammassa perhepiirissä pidettiin julmasti hauskaa hänen tavalleen

heti aterian päätyttyä vaipua uneen ja kuorsata äänekkäästi. Silloin

oli tapana piristää mielialaa panemalla kengät hänen käsiinsä ja

heittelemällä häntä oliivin- tai taatelinsydämillä, kunnes hän

unenpöpperössä alkoi raapia päätänsä jalkineilla.

Mitä Augustus ajatteli poikapuolensa pojasta, sen voimme nähdä hänen

kirjeestään Livialle, jossa hän kertoo, että hänellä on ollut vakava

neuvottelu Tiberiuksen kanssa siitä, tokko Claudiuksen uskallettaisiin

antaa yletä valtionpalveluksessa. Mutta he olivat tulleet siihen

vakaumukseen, että hän oli »ala-arvoinen ja että häntä täytyi pitää

sekä ruumiillisesti että henkisesti vajavaisena. Voisimmeko näin

ollen», hän jatkaa, »antaa yleisölle aihetta ivallisesti nyrpistellä

nenäänsä sekä tehdä pilaa sekä hänestä että meistä? Ei, meidän ehdoton

mielipiteemme on, että hän esim. ei saa katsella sirkusnäytäntöjä

keisarillisesta aitiosta. Sillä siellä hän on liian alttiina yleisön

silmäyksille.» Yhtä vähän hänen tuli saada olla läsnä muissakaan

juhlallisissa tilaisuuksissa. Täten piti kaikkien tällaisten kysymysten

olla ratkaistut kerta kaikkiaan, »niin ettei aina ja alituisesti

tarvitse pelätä, että hän häpäisee sukulaisensa.»

Kun nyt, Caligulan kuoltua, muuan sotilas älysi hätääntyneen raukan

hänen piilostaan, tämä vapisi kuin haavanlehti ja oli pelosta

puolikuollut, kun sotilas muutamien toveriensa avulla laahasi hänet

mukanaan — mestauspaikalle, Claudius luuli, valtaistuimelle, sotilaat

tuumivat. Heille sattuikin prinssin löytö — olipa hän nyt sitten

millainen tahansa, juuri oikeaan aikaan. He veivät Claudiuksen

riemusaatossa kaartin kasarmille ja huusivat hänet keisariksi.

Vastalahjaksi Claudius antoi kaikille pretoriaaneille sievoisen

rahalahjan. Tämä tapa kuului tästälähin keisarinvaalin juhlamenoihin.

Omalta osaltaan Claudiuksen suurin toive oli saada levossa ja rauhassa

omistautua historian opintoihinsa. Mutta oli kyllä toiselta puolen

parempi tulla pakotetuksi rupeamaan maailmanhallitsijaksi kuin

laahatuksi mestauspaikalle, niin tottunut kuin hän siihen ajatukseen

olikin. Veljensä pojan hallitessa hänen elämänsä oli nimittäin ollut

useita kertoja hiuskarvan varassa. Hänen hengissä pysymisensä johtui

siitä, että hän oli ollut kyllin viisas näytelläkseen vieläkin

typerämpää kuin oikeastaan oli. Mutta niinpä oli Caligulan hovin

tapoihin kuulunutkin tehdä pilkkaa hajamielisestä ruhtinaasta.

Senaatin tasavaltatuumailut hävisivät kuin tuhka tuuleen. Ei päästy

koskaan sen pitemmälle, kuin että pidettiin tulisia puheita tyranniutta

vastaan, jonka nyt muistettiin vallinneen tasan sata vuotta. Niin

kauan oli nimittäin kulunut ajasta, jolloin Cæsar, Pompeius ja Crassus

tekivät ensimmäisen triumviraatin. Sillä välin kuin korkea neuvosto

piti pontevia puheita, pretoriaanit hankkivat valtakunnalle uuden

keisarin, ja senaattoreilla ei ollut muuta tehtävää kuin kiittää ja

hyväksyä, mitä he olivat päättäneet.

Mutta kun pretoriaanit noin vain aivan kuin pilanpäiten tekaisivat

raihnaisesta, viisikymmenvuotiaasta turhimuksesta keisarin, ei kukaan

luullut, että hänestä tulisi hallitsija muuta kuin nimeksi. Kysymys oli

vain siitä, kenestä tulisi Rooman valtakunnan todellinen hallitsija.

Tosiasiallisesti ylhäisimmät hovivirkamiehet jakoivat vallan keskenään.

Kaikki nämä miehet olivat vapautettuja kreikkalaisia orjia, jotka

olivat herralleen sokeasti uskollisia, koska he tiesivät, että heidän

toimeentulonsa riippui kokonaan heidän herransa olemassaolosta.

Ylipäänsä he hoitivat jonkinlaisina ministereinä ansiokkaasti kukin

hallitushaaraansa, mutta ymmärsivät myös yhtä hyvin kuin roomalaiset

maaherratkin taidon itse hyötyä valtion kustannuksella. Ja koskapa he

olivat juonitteluilla päässeet valtaan, heidän täytyi käyttää samoja

keinoja siinä pysyäkseen.

Kuuluisa satiirikko Iuvenalis osoittaa puoli vuosisataa myöhemmin

inhoaan noita notkeita kreikkalaisia kohtaan, jotka pesiytyivät

kaikkiin ylhäisiin taloihin Roomassa.

Mitäpä alaa olisi ollutkaan, johon tuollainen kuokkavieras ei ollut

pystyvinään! Jok'ainoa heistä oli todellinen tuhattaituri:

reetori, oppinut mies, matemaatikko, maalari, noita,

lääkäri, auguri, klovni ja parturi — kaikkehen pystyy

nälkiynyt helleeni. Jos pyysit, lensi hän pilviin.

Mutta roomalaiset olivat kylliksi tyhmiä joutuakseen haltioihinsa

kaikista näistä esityksistä, olivatpa ne kuinka kehnoja tahansa:

Kuikelokaula jo kansan on mielestä Herkules uljas,

niskassansa mi voi Antaion, maajätin, kantaa,

ääntä se kiittävi piipittäväistä, mi kiekuvi niinkuin

kukko, mi kiimassaan nokin höyhentää kanakultaa.

Kaikkein pahinta on kuitenkin, että roomalainen itse pitää näiden

liehakoivien muukalaisten imartelua ja osanottoa täytenä totena.

Kaikkihan on vain näyttelemistä. Kansa

ilvehtijäks on muuttunut. Nauraissas hohotellaan

vastahas, kosteat jos ovat silmäsi, itkua taasen

teeskennellään.

Roomalaiset olivat nyt siinä määrin helleeniläistyneet, että »he alati

solkkasivat kreikkaa» ja rupesivat pitämään kreikkalaisia paheitakin

muotiasiana.

Nähdä on sietämätön tämä helleenistynyt Rooma.

runoilija huudahtaa.

* * * * *

Tehtyämme tämän syrjähypyn palaamme jälleen Claudiuksen hoviin.

Siellä tie valtaan kävi keisarin nuoren puolison _Messalinan_[141]

kautta, sillä Claudius oli kuin vahaa hänen käsissään. Messalina on

tehnyt itsensä historialliseksi kuuluisuudeksi siveettömänä hirviönä.

Kaikkien kauniiden nuorukaisten, jotka hän vain keksi, täytyi myöten

tai vasten tahtoaan tulla hänen rakastajikseen. Kieltäytymistä seurasi

kuolema. Ainoastaan ottamalla osaa hänen orgioihinsa voi päästä valtion

korkeimpiin virkoihin. Hän muutti Claudiuksen palatsin yhdeksi ainoaksi

suureksi porttolaksi; vieläpä kerrotaan, että hän yöaikaan valepuvussa

meni yleisiin porttoloihin ja otti siellä vastaan kenen tahansa.

Mutta vaikka koko Rooma tiesi ja puhui hänen hurjasta irstailustaan,

puolisolla ei näytä olleen siitä aavistustakaan. Ken, kuten muuan

kaartinprefekti, koetti avata keisarin silmät näkemään, mitä hänen

loistosaleissaan tapahtui, aiheutti siten vain oman turmionsa. Sama

kohtalo vartosi jokaista ylhäistä naista, jossa Messalina vainusi

piilevän kilpailijan tai vastustajan. Erikoisesti hän vihasi Caligulan

sisaria Agrippinaa ja Iuliaa ja kaikkein syvimmin viimemainittua siksi,

että hän oli nuori ja uskalsi uhmata keisarinnaa. Hänet Messalina

sai tuomituksi maanpakoon siveellisyysrikoksesta ja pian sen jälkeen

raivatuksi tieltään.

Messalina edusti hovissa tahdonvoimaa. Ettei Claudiuksesta tästä

huolimatta tullut _täydellinen_ nolla, johtui hänen tarkasta

säästäväisyydestään ja oikeamielisyydestään siihen määrään, mihin

hänen vähäinen kykynsä riitti. Verot laskeutuivat jälleen normaalisten

olosuhteiden mukaisiksi, vaikka useita suurenmoisia rakennustöitä

suoritettiin, ja minkäänlaatuisista kiristyksistä ei kuultu enää

puhuttavan. Miellyttävä piirre oli myöskin se, että Claudius koetti

tehdä lopun druidien julmasta jumalanpalveluksesta, jossa ihmisuhrit

olivat tulleet pääasiaksi. Painavin syy siihen, että keisari

ryhtyi tähän asiaan oli kyllä poliittista laatua: kelttiläisen

papiston vallan murtaminen. Claudius valvoi myöskin suurella

mielenkiinnolla oikeudenkäyttöä ja hoiti mielellään itse korkeinta

tuomio-oikeutta. Mutta hänen pahahenkensä, Messalina, peloitteli

heikkoa puolisoansa ja sai hänet veritekoihin, jotka herättivät eloon

muiston Caligulan julmasta hallituksesta. Messalina ymmärsi tällöin

vedota eräänlaiseen julmuudenvaistoon vanhassa turhimuksessa, jota

huvitti esim. tutkia kuolevien gladiaattorien ilmeilyä ja joka nautti

uhriensa oikeudenkäytön pidentämisestä piinallisen pitkäpiimäisillä

muodollisuuksilla.

Mutta tapahtui useita kertoja, että hän hajamielisyydessään pyysi

luokseen henkilöitä, jotka hän päivää aikaisemmin oli tehnyt päätä

lyhemmiksi, ja ihmetteli, miksi kutsutut olivat sellaisia unikekoja,

etteivät ottaneet vaaria ajasta.

24-vuotiaana kyllästymätön Messalina rakastui todella ensimmäisen

kerran elämässään. Hänen intohimonsa esine oli muuan nuori ja kaunis

konsuli. Messalina ympäröi hänet ruhtinaallisella loistolla ja tahtoi

välttämättömästi mennä hänen kanssansa naimisiin. Ja eräänä päivänä,

jolloin Claudius oli poissa Roomasta, hän käytti tilaisuutta hyväkseen

pannakseen hääjuhlallisuudet toimeen. Mutta petetty aviomies sai

Ostiassa tietää, mitä oli tekeillä pääkaupungissa. Hän käsitti, että

oli kysymys hänen valtaistuimestaan ja elämästään.

Äskennaineet ja heidän irstas seurueensa olivat juuri viettämässä

hurjia orgioita. Bakkhanaalisessa huumauksessa keisarinna tanssii

alastomana, vain pantterinnahka päällänsä, liehuvin hiuksin toisten

kevytmielisten naisten ja nuorukaisten keskellä heilutellen

thyrsossauvaansa vieri vierellä uuden puolisonsa kanssa, joka esiintyy

Bacchuksena. Silloin kuuluu äkkiä huuto, että keisari on tulossa.

Morsiuspari ja häävieraat pakenevat kauhu kasvoillansa, mutta

Claudiuksen kostava käsivarsi saavuttaa heidät kaikki. Kaikkien on

kuoltava, Messalinankin.

Claudius oli tällä välin alkanut vahvistaa itseään voimakkaalla

aterialla. Sen kuluessa hän sai tietää, että Messalina ei enää

ollut elävien joukossa. Ilmoitus ei tehnyt häneen juuri huomattavaa

vaikutusta, ja sitä mukaa kuin viini alkoi vaikuttaa, hän unohti kaikki

tyynni.

* * * * *

Vähän tämän jälkeen Claudius meni uudelleen naimisiin veljensätyttären

Agrippina nuoremman, Caligulan kauniin sisaren kanssa, jota naista

Messalina oli aina kieroon katsellut ja toivonut voivansa valmistaa

tälle saman kohtalon kuin hänen sisarelleen Iulialle. Agrippina, joka

oli ollut tätä ennen kaksi kertaa naimisissa, ei ollut juuri hänkään

tunnettu hyveen esikuvaksi. Hänen ainoa tarkoituksensa menemällä

kolmannen kerran naimisiin oli raivata tie valtaistuimelle pojalleen

_Nerolle_, joka oli syntynyt hänen ensimmäisestä avioliitostaan. Ja

hän ajoikin pian tahtonsa perille — siinä kuten kaikessa muussakin.

Hänen onnistui syrjäyttää keisarin oma poika Messalinan kanssa,

_Britannicus_, joka oli saanut nimensä isänsä brittiläisistä saaman

»voiton» johdosta. Agrippina käytti hyväkseen kaikkia tilaisuuksia

saattaakseen Britannicuksen varjoon Neron rinnalla. Hän järjesti

niin, ettei Britannicus saanut tilaisuutta näyttäytyä kansalle, niin

että tuskin tiedettiin, oliko hän enää elossa. Heikkoa miestään hän

hallitsi yhtä täydellisesti kuin Messalinakin oli tehnyt. Keisarin

tarvitsi ainoastaan _katsoa_ jotakin toista naista tai sanoa häntä

kauniiksi, kun jo Agrippina heti käski, että tämä oli raivattava

tieltä tai lähetettävä maanpakoon. Tällaista tapahtui hyvin usein,

sillä valtaistuimella istuva oppinut herra oli hyvin heikko kauniille

naisille, kuten jalolle viinille ja keittotaidon herkuille. Kun

Agrippinan onnistui saada Nero naitetuksi Claudiuksen ja Messalinan

tyttären Octavian kanssa, oli Neron asema kruununperillisenä tehty

niin lujaksi, että Agrippina ei enää tarvinnut Claudiusta rinnallaan.

Ja varminta oli sitäpaitsi päästä hänestä kuitiksi — voisihan hänelle

muuten käydä samoin kuin Messalinallekin. Muutamat vanhan keisarin

päihtyneenä lausumat vihamieliset sanat ilmaisivat, että hän alkoi

katua, että Britannicus oli saanut väistyä Neron tieltä.

Myrkytetty herkkusieni-ruokalaji lienee ollut se välikappale, joka

teki lopun 64-vuotiaan Cæsarin elämästä vuonna 54. Aina siitä hetkestä

lähtien, jolloin hänestä tuli keisari, hän oli elänyt alituisessa

tuskassa, että häntä kohtaisi Caligulan kohtalo. Ei kukaan, ei

edes nainen eikä lapsi, saanut lähestyä häntä, ennenkuin hänen

henkivartijansa olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, ettei hänellä ollut

tikaria vaatteisiinsa piilotettuna; eikä hän uskaltanut koskaan tulla

ystäviensä kotiin, ennenkuin oli ensin tutkituttanut jokaisen nurkan

talossa. Hänen onnistuikin suojella itsensä tikarilta — mutta hän kuoli

myrkystä. Hän pelkäsi ja piti silmällä jokaista ihmistä, mutta hänen

vaimonsa surmasi hänet!

Agrippina oli voittanut pretoriaanit Neron valtaistuimelle nousun

puolelle tekemällä erään _Burrus_ nimisen miehen kaartinprefektiksi,

tietysti ei vain siitä syystä, että hän oli kelvollinen ja kunnollinen

mies, vaan ennen kaikkea siksi, että hän uskoi tällä koroituksella

tekevänsä hänet orjakseen. Tuskin Claudius oli vetänyt viimeisen

henkäyksensä, ennenkuin Nero Burruksen seurassa astui kaartin eteen ja

huudettiin imperaattoriksi sivuuttamalla Britannicus, jonka kaulaan

Agrippina »hillittömässä surussaan» heittäytyi nimittäen häntä isänsä

kuvaksi. Sitä ei voi juuri katsoa imarteluksi! Tällä lailla hän

vehkeili ja pidätteli poikapuoltansa itkien ja hyväillen — kunnes hänen

oma poikansa oli ennättänyt varmistautua pretoriaanien suosiosta.

Silloin Agrippinan suru oli äkkiä poispyyhitty. Britannicuksen ystävät

ja kannattajat raivattiin tieltä tai saivat käskyn surmata itsensä.

* * * * *

Ulkopoliittisesti Claudiuksen hallituskaudella on ollut se merkitys,

että _Britannian_ valloitus aloitettiin silloin. Sotatoimiin

ryhtymiseen vaikutti osittain harrastus hävittää perin pohjin

druidilaisuus, jolla jo vanhastaan oli juurensa juuri Britanniassa.

Täällä nimittäin druidit saivat kasvatuksensa. Osittain roomalaisten

kaupalliset pyyteet olivat sodan aiheuttajina. Roomalaiset liikemiehet

olivat ehtineet levitä yli koko Gallian ja saaneet jalansijan Kanaalin

toisellakin puolen. Siihen, että heitä nyt roomalaiset legioonat

seurasivat, oli Claudiuksella omat henkilökohtaiset syynsä: hänen

toiveensa saada esiintyä »sotapäällikkönä» ja voittaa »kunniaa».

Triumfi oli helppo saavuttaa, sillä Britanniassa, kuten kaikkialla,

keltit olivat pirstoutuneet moniksi pikkuvaltioiksi. Uskollisina

vanhalle periaatteelleen »Divide et impera» roomalaiset ottivat erään

heidän luokseen paenneen brittiläisen päällikön suojelemisen sodan

tekosyyksi.

Britit tekivät tosin maahan tunkeutujille urhoollista vastarintaa,

mutta he eivät kyenneet kauan pitämään puoliaan lujia, kiinteitä

roomalaisia legioonia vastaan. Vasta kun varsinainen karkea työ oli

miekalla suoritettu, keisari saapui paikalle ja oltuaan kaksi viikkoa

»päällikkönä» Britanniassa hän voi palata Roomaan ja viettää sen

triumfin, jota heikko ja tuskainen raukka oli halunnut enemmän kuin

mitään muuta elämässään. Hänen elämänsä suurimpana ylpeytenä oli

aina se, että hän oli voittanut yksitoista brittiläistä kuningasta —

kuten voiton muistomerkeissä valtakunnan eri osissa saatiin lukea—ja

siirtänyt Rooman valtakunnan rajat meren toiselle puolen. Messalina

seurasi triumfissa »voittajaa» ja »Valtameren masentajaa» — Vestan

neitsyeitten vaunuissa!

Sitten Britannian valloitus täydennettiin Thames virran pohjoispuolella

oleviin seutuihin saakka. Roomalaisten linnoitusten ja sotaleirien

turvin äsken voitettu alue sai tiheän asutuksen italialaisista ja

roomalaisista uudisasukkaista. Se roomalaistui yhä enemmän ja ne

vapausliikkeet, joita tuon tuostakin puhkesi, kukistettiin alkuunsa.

Kirjallisuutta:

Lucien Double, L’empereur Claude.

H. Lehmann, Claudius und seine Zeit.

Karl Vivell, Chronologische Untersuchungen zur Geschichte des Kaisers

Claudius.