Senecan elämä muistuttaa paljon Ciceron elämää. Nämä merkilliset
miehet olivatkin toisilleen sukua äidin puolelta. Molemmat miehet
kuuluvat siihen harvinaiseen kirjallisten henkilöitten luokkaan, joka
on näytellyt suurta valtiollista osaa. Molemmat olivat ihanteellisia
ja kumpaakin kiinnosti filosofia. Kumpikin on kirjeissään ja muissa
kirjoitelmissaan paljastanut inhimilliset heikkoutensa. Siksipä
kumpikin on joutunut yksipuolisen arvostelun kiitolliseksi aiheeksi, ja
heitä on verrattu »ruokoon, jota tuuli taivuttelee sinne tänne». Mutta
kumpikin on arvokkaasti ja miehekkäästi kohdannut viimeisen kohtalonsa
vaiheen.
Seneca oli syntyperältään espanjalainen. Hän kuului erääseen
Cordovan rikkaimpia ja huomatuimpia perheitä. Mutta kasvatuksensa
hän sai Roomassa. Siellä hän kehittyi kaunopuhujaksi ja stoalaiseksi
filosofiksi, mutta omistautui myöskin runoudelle. Caligulan hallituksen
aikana hänen elämänsä oli uhattu, mutta hän selviytyi vaarasta,
kuten olemme nähneet. Multa Claudius ajoi hänet Messalinan toimesta
maanpakoon Korsikkaan, koska hänellä oli muka ollut rakkaussuhde
Caligulan sisaren Iulian kanssa. Varsinainen syy oli kylläkin se, että
Messalinan mielestä Seneca oli esteenä hänen häpeällisille orgioilleen
ja kunnianhimoisille suunnitelmilleen.
Kun Agrippina nuoremmasta tuli keisarinna, Seneca sai palata
takaisin Roomaan ja sai hyvin arvossa pidetyn aseman näihin aikoihin
kaksitoistavuotiaan Neron opastajana, jonka kasvatus oli tähän asti
anteeksi antamattomalla tavalla laiminlyöty.
Kun Claudius oli kuollut, Seneca purki sukkelassa satiirissa vihansa
miestä kohtaan, joka oli kerran hänet ajanut maanpakoon. Vanha
originaali oli kiitollinen ivailun aihe, ja Seneca tekikin sen
luvattoman säädyttömässä äänilajissa. Parjauskirjoituksen — sillä
sellaisena sitä täytyy pitää — nimenä on »_Claudiuksen muuttuminen
kurpitsaksi_». Nimi on ivamukailu tavanmukaisesta otsakkeesta »Kuolleen
Cæsarin muuttuminen jumalaksi». Tyhjää kalloa koomillisesti muistuttava
kurpitsa oli kylläkin vain Claudiuksen tyhmyyden ja sisällyksettömyyden
vertauskuva, sillä itse kertomuksessa se ei esiinny.[142] Seneca vie
meidät Olympokseen, jonne Claudius kuolleena Cæsarina lähtee. Jumalat
joutuvat ihmeisiinsä nähdessään eriskummallisen ilmestyksen, joka
linkuttaa esiin pää tutisten ja puhuen sellaista mongerrusta, että
heidän täytyy kutsua laajalti matkustellut Herkules ottamaan selkoa
siitä, mikä salaperäinen olio tulokas oikeastaan on. Mutta vieläpä
Herkuleellekin on vaikeata päästä selville, kuka mies on. Ylevän
traagillisin säkein ja uhkaavasti nuijaansa vilkaisten hän kehoittaa
Claudiusta luikertelematta sanomaan totuuden. Lopulta kuolleen onnistuu
selittää hänelle, mikä korkea arvo hänellä eläessään on ollut ja saada
hänet johdattamaan itsensä olympolaisten seuraan.
Täällä alkaa nyt vilkas keskustelu kysymyksestä, voidaanko tulokas
ottaa jumalien joukkoon. Augustus vastustaa sitä tarmokkaasti ja saa
enemmistön puolelleen. Mercuriuksen täytyy siis ottaa kuollut mukanaan
manalaan. Täällä kuoro, jonka muodostavat hänen teurasuhrinsa, jotka
ovat ennen häntä joutuneet manalaan, tervehtii häntä riemuitsevalla
vahingonilolla. Manalan tuomarit tuomitsevat hänet orjuuteen, ja
lopuksi hän joutuu komediakirjailija Menandroksen palvelukseen, hänen
apulaisekseen oikeusopillisissa tutkimuksissa. Seneca viittaa siihen
mieltymykseen oikeudenkäyntikohtauksiin, jota sekä komediankirjoittaja
että keisari olivat osoittaneet.
Senecan teoksen lukijaan jättämä vaikutus on kovin sekalainen, jos
rinnastaa kuolleen keisarin käsittelytavan tässä kirjoituksessa
ja kaiken sen karkean imartelun, jota kirjailija aikaisemmin oli
tuhlannut keisarille tämän _elossa ollessa_. Silloin hän ei ollut
epäillyt vähääkään lukea Claudiusta jumalien joukkoon kuuluvaksi ja
oli huudahtanut hänelle: »Cæsar, sinun kauttasi me kaikki elämme
ja olemme»; ja loputonta oli hänen lempeytensä ja muiden hyvien
ominaisuuksiensa ylistäminen. Mutta silloinhan Seneca vielä voi — kuten
Birt tämän räikeän vastakohdan selitykseksi huomauttaa — toivoa, että
Claudius voisi tulla paremmaksi, koskapa hän oli osoittautunut kyllin
voimakkaaksi vapautuakseen Messalinasta.
* * * * *
Enemmän kiitosta kuin Claudius-satiirillaan on Seneca saanut laajalla
filosofisella kirjailijatoiminnallaan. Tässä toiminnassaan hän esiintyy
ennen kaikkea stoalaisen koulun henkisenä siveysopettajana. Mutta hän
ei kuulu ankariin siveyssaarnaajiin, vaan on taipuvainen ymmärtämään
inhimillisiä heikkouksia. Pääasia on — hän arvelee —, että ihminen
ponnistelee _lähentyäkseen_ yhä enemmän ja enemmän stoalaista viisauden
ihannetta.
Senecan filosofisissa kirjoitelmissa tutustumme henkevään kirjailijaan
ja hienoon tyyliniekkaan. Siitä huolimatta esitys kyllä välistä
käy väsyttävän pitkäpiimäiseksi, mutta sitä elähdyttävät loistavat
älynvälähdykset ja se on pirteillä kaskuilla höystettyä. Senecan
mielipiteet ovat monin paikoin niin silmiinpistävän yhtäläisiä
kristinopin kanssa, että muutamat kirkkoisät ovat väittäneet, että hän
on ollut salainen kristitty. Se mies, joka olisi perehdyttänyt hänet
kristinoppiin, olisi ollut apostoli Paavali, joka oli hänen aikanaan
vankina Roomassa. Väitetäänpä vielä, että Seneca ja Paavali olisivat
olleet kirjeenvaihdossa keskenään. Ja muutamia vuosisatoja jälkeenpäin
sepitettiinkin heidän välisensä kirjeenvaihto.
Seneca on vapautunut täydellisesti kansanuskonnon monijumaluudesta ja
puhuu Jumalasta kaiken luojana ja hallitsijana. »Ei kukaan, paitsi
Jumala, ole hyvä», hän sanoo. Hän nimittää Jumalaa »Isäksi» ja puhuu
lämmöllä Jumalan rakkaudesta niitä kohtaan, jotka tekevät hyvää. Mutta
hän on myöskin perehtynyt piplian ajatustapaan, että, »jota Herra
rakastaa, häntä hän myös kurittaa.» — »Minun Vakaumukseni on», hän
sanookin — »että pyhä henki asuu meissä, henki, joka huomaa kaiken
meissä, olipa se sitten hyvää taikka pahaa. Samalla tavoin kuin me
kohtelemme hyvää henkeä, hän kohtelee myös meitä.»
Kaikkia ihmisiä, myöskin barbaareja ja orjia Seneca pitää veljinään.
»Orjat», hän täysin vastoin antiikin käsitystä sanoo, »ovat ihmisiä
kuten mekin. Minä pidän orjia talossani tovereina. Käyttäydy alempaasi
kohtaan siten, kuten toivot, että ylempäsi käyttäytyisi sinua kohtaan!
Tuo ja tuo on orja, mutta kenties hän henkisesti on vapaasukuinen.
Kuinka voikaan hänen ulkonainen orjuutensa vahingoittaa hänen
varsinaista olemustaan? Kuinka useita ulkonaisesti vapaissa onkaan,
jotka henkisesti ovat orjia, yksi aistillisuuden, toinen ahneuden,
kolmas kunnianhimon ja kaikki huolien vallassa! Ja tämä orjuus on
tavallista orjuutta häpeällisempää, sillä se on vapaaehtoista.»
Seneca opettaa myöskin, ettei pahaa saa kostaa pahalla. »On parempi
kärsiä kuin aiheuttaa vääryyttä», hän Sokrateen tavoin sanoo. Hänellä
on myöskin jonkinlainen kristityn voimakas tunne syntivelasta, ja
hän tuntee, että »liha» estää meitä siveellisestä ja uskonnollisesta
elämästä. »Ei yksikään ihminen voi sanoa olevansa synnitön, hän
voi vedota vain ulkonaisiin todisteisiin, ei koskaan omantuntonsa
lahjomattomaan tuomioon.» Paha ei tule ulkoapäin — »se on meissä
itsessämme, meidän sisällämme. Meidän tulee senvuoksi temmata irti itse
sydämemme nautinnonhaluineen.»
Huolimatta ihmeellisistä yhtymäkohdista kristillisen
maailmankatsomuksen kanssa ei ole kumminkaan todennäköistä, että
Seneca olisi tuntenut kristinoppia. Senecan ajattelun ja kristillisen
maailmankatsomuksen yhtymäkohdat ovat yksinkertaisesti selitettävissä
siten, että kristityt olivat saaneet voimakkaita vaikutteita myöskin
stoalaisten opista.
Seneca tahtoo mielellään uskoa sielun kuolemattomuuteen, vaikk'ei hänen
uskonsa olekaan siinä suhteessa vuorenvarma. Mutta vastoin kristillistä
käsitystä hänen mielestään ihmisellä on oikeus ottaa itsensä hengiltä,
vieläpä hän toisten stoalaisten tavoin ihannoi itsemurhaa keinona
päästä suureen vapauteen ja ikuiseen rauhaan. Elihän Seneca aikana,
jolloin keisarityrannius ja ilmiantojärjestelmä aiheuttivat sen, että
itsemurha oli pienempi paha kuin se tuska, jonka vallassa vähänkin
etevämpien miesten täytyi päivä päivältä, tunti tunnilta olla.
Vapaaehtoinen kuolema oli sellaisen ajan ihmisille ainoa vastamyrkky
tyranniuden iestä vastaan. Se oli ainoa keino sorretulle ihmisraukalle
uhmata maailman herraa. Olihan hänellä kuitenkin, kaikesta huolimatta,
mahdollisuus vapautua keisarin vallasta, milloin vain halusi. »Se
oli», Boissier sanoo, »ainoa oikeus, jonka despotismi oli jättänyt
roomalaisille. Seneca puolustaakin tätä oikeutta kauhistuttavalla
voimalla.»
* * * * *
Seneca on kirjoittanut myöskin _murhenäytelmiä_. Aiheet niihin on
saatu suurilta kreikkalaisilta näytelmäkirjailijoilta, erittäinkin
Euripideeltä. Seneca valitsee kamalimmat ja vertatihkuvimmat aiheet.
Osittain hän nimittäin tahtoo näin saada gladiaattorinäytäntöjen
koventamat roomalaiset kuuntelemaan näytelmiään, osittain hän saa
täten oikein hirmuisia aiheita saarnatakseen siveysoppia. Sillä
Seneca on niin suuressa määrin kaunopuhuja, että hänen näytelmänsä
muodostuvat filosofisiksi keskusteluiksi ja pitkiksi, mahtipontisiksi
stoalaishenkisiksi puheluiksi, vahingoksi toiminnalle ja
luonnekuvaukselle.
Senecan murhenäytelmät ovat ainoat roomalaiset murhenäytelmät, jotka
ovat säilyneet meidän päiviimme, ja ne eivät juuri anna edullista kuvaa
lajistaan. Kuinka kaukana ne ovatkaan kouristavassa kiihoitushalussaan
ja pitkäpiimäisessä lavertelussaan suurten kreikkalaisten
näytelmäkirjailijoin kohtuullisuudesta, heidän yksinkertaisesta,
sopusuhtaisesta kauneudestaan! Kuitenkin on kyseenalaista, kuten
Birt on esittänyt, eivätkö vertatihkuvat näyttämökuvat olleet
oikea tapa vaikuttaa yleisöön, jonka Seneca tahtoi herättää
itsenäiseen ajatteluun. »Oman aikansa verisiä paheita hän tahtoo
esittää traagillisine seuraamuksineen: veljesmurhaa, sukurutsausta,
sammumatonta kannibaalista kostonhimoa. Senecan esittämät kuvat ovat
kauhistuttavia ja niillä on siveellinen tarkoitusperä.» Lopuksi on
myöskin otettava huomioon, että nämä kamalat näytelmät, kaikesta
päättäen, eivät olleet aiotut koskaan teatterissa esitettäviksi, vaan
olivat vain lukudraamoja.
Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:
Seneca, Om livets korthet m. fl. skrifter, Johan Bergmanin ruotsinnos.
Valda skrifter af L. Annaeus Seneca. C.A. Brolénin ruotsinnos.
F. Gustafsson, Senecas bref I.