CALIGULA.

Maailma päästi helpotuksen huokauksen, kun tieto levisi, että

Caprin vanha erakko oli viimeinkin eronnut maailmasta. »Leijona on

kuollut», huudahteltiin, ja ilouhrit savusivat yli koko Italian.

Riemu oli sitäkin suurempi, kun siihen sekoittui ilon tunne siitä,

että Rooman keisariksi tuli kansalle rakkaan Germanicuksen poika.

Germanicuksella ja Agrippinalla oli nimittäin kolmaskin poika ja tämä

oli ymmärtänyt suhtautua Caprin kauheaan erakkoon niin hyvin, että

Tiberius salli hänen elää ja tekipä hänet ottopojakseenkin. Tämä poika

on tunnettu _Caligulan_ nimellä, ja nimi merkitsee »pikku saapasta».

Näin Germanicuksen leirin sotilaat häntä piloillaan nimittivät

siksi, että hänen äidilleen oli johtunut mieleen pukea poika pieniin

sotilassaappaisiin.

Roomalaisten hallitsijanvaihdoksesta aiheutunut ilo kesti muutamia

kuukausia. Sitten he rupesivat huomaamaan joutuneensa ojasta allikkoon.

Caligula oli viimeinen huonontunut vesa Julius Cæsarin sukua.

Iulian ja Antoniuksen turmeltunutta verta virtasi hänen suonissaan.

Hänen kalpeanlihavat, kuoppasilmäiset, velttopiirteiset kasvonsa ja

päälakensa, joka tuli kaljuksi jo nuoruusvuosina, olivat kauhistavan

selvä todiste veltostuneesta luonteesta ja salaisista paheista.

Caprin vanha ihmisvihaaja oli nähnyt hänen lävitsensä ennustaessaan:

»Tällä pojalla tulee olemaan kaikki Sullan paheet, mutta ei yhtään

hänen hyveistään.» Mutta poika ryömi koiran tavoin tyrannin edessä ja

vähäisintäkään mielenliikutusta tuntematta otti vastaan tiedon äitinsä

ja veljiensä kauheasta lopusta — välipä muulla, kunhan hän vain itse

oli pelastanut nahkansa.

Kun nyt tämä orjaluonne aivan äkkiä 25-vuotiaana pääsi maailman

herraksi, hän päästi joka suhteessa ohjakset höllälleen. Säästäväinen

Tiberius oli koonnut suunnattomia summia, mutta ei kuitenkaan niin

määrättömästi, ettei Caligulan liene onnistunut tuhlata niitä

yhdeksässä kuukaudessa.

Mutta tyranni täytti kassan jälleen säätämällä uusia veroja ja

tuomitsemalla suuressa mittakaavassa rikkaita alamaisiaan kuolemaan

majesteettirikoksesta. Kerran hän huvikseen julisti kuolemantuomion

hetkisessä enemmälle kuin neljällekymmenelle syytetylle; ja kun hänen

puolisonsa heräsi päivällislevoltaan, Caligula voi kerskailla niillä

suunnattomilla summilla, jotka hän oli »ansainnut» puolison nukkuessa.

Eräästä valtiopetoksesta kuolemaantuomitusta kerrotaan, että kun

osoittautui, ettei mies ollut likimainkaan niin rikas kuin oli luultu,

keisari sanoi: »Hän on pettänyt minua — minun puolestani hän olisi

voinut elääkin.»

Caligula pysyi koko elinikänsä »häijynä poikana, joka on saanut

maailman ja ihmiset leikkikaluikseen ja pitelee niitä hillittömän

ilkivaltaisesti», käyttääksemme Viktor Rydbergin kuvaavia sanoja. Hän

ei lyönyt laimin ainoatakaan tilaisuutta osoittaakseen, kuinka hän

nautti ajatuksesta, että kaikki oli hänelle luvallista. Kun hän suuteli

vaimoaan tai rakastajatartaan kaulalle, oli hänellä tapana tuumailla:

»Niin ihastuttava niska! — Vain sana minulta ja se lyödään poikki.»

Kerran, kun teatteriyleisö ei osoittanut hänelle kylliksi suosiotaan,

hän lausui kauniin toivomuksen, että Rooman kansalaisilla olisi vain

yksi kaula, niin että hän voisi katkaista kaikilta päät yhdellä kertaa.

Tiberiuksella oli ollut lapana sanoa: »Oderiut, dum probent (Vihatkoot

minua, kunhan vain tunnustavat minun olevan oikeudenmukaisen)!»

Caligulan mielilause oli: »Oderint, dum metuant (Vihatkoot, kunhan

pelkäävät)!» Ja peilin edessä hän harjoitteli ottamaan oikein

kauhuaherättäviä ilmeitä. Tiberiuksen hirmuhallitus oli julmaa ja

harkitsevaa, Caligulan ilkivaltaista. Tiberius kärsi sieluntuskia, hän

oli traagillinen hahmo valtaistuimella. Caligulassa ei inhimillisyys

kehittynyt koskaan niin pitkälle, että hänelle olisi juolahtanut

mieleenkään tuntea minkäänmoisia omantunnon nuhteluita rikoksistaan.

Hänet valtasi rajaton ylimielisyys, jonkinlainen hulluus, jota on

nimitetty »keisarihulluudeksi». Viktor Rydbergin tavoin kuitenkin

kysyy, eiköhän kuritushuone pikemmin kuin sairaala olisi ollut tämän

pelkurimaisen orjaluonteen hoitopaikka. Niin selvästi kuin mahdollista

hän oli Tiberiuksen edessä osoittanut, että hän tosiaankin voi pitää

itsensä aisoissa, jos joku kykeni pitämään häntä pelon vallassa. Niihin

aikoihin oli useitakin, jotka juonittelivat kukistaakseen hänet.

Seianus muiden muassa, mies, joka oli niin monelle tuottanut turmion,

koetti houkutella häntä varomattomiin lausuntoihin. Mutta Caligula oli

ovelampi heitä kaikkia. Se ei totta tosiaan osoita mielenhäiriötä.

Kun Caligula pääsi keisariksi, hän ei kärsinyt, että kukaan oli hänen,

maailmanvaltiaan yläpuolella. Hän hakkautti päät kaikilta kuuluisilta

jumalkuvilta, jotka sai käsiinsä, ja jalostutti ne sen sijaan omilla

kasvonpiirteillään. Itselleen hän rakennutti loistavan temppelin,

esiintyi vuorotellen Iuppiterina tai Bacchuksena, välistä Iunona tai

Venuksena ja seurusteli toverillisesti ja luontevasti kaikkien jumalien

kanssa. Capitoliumissa hän piti usein Iuppiterin kanssa kahdenkeskisiä

salaperäisiä neuvotteluja ja antoi kaimansa uhkaavalla äänellä kuulla,

että tämän herruus oli pian oleva lopussa. Vain silloin, kun jyrisi

ja salamoi, hän näyttää pitäneen viisaimpana tunnustaa kilpailijansa

ylivallan.[139]

Kerran hän sattui kysymään eräältä kuuluisalta murhenäyttelijältä:

»Kuka sinusta on suurempi, Iuppiter vai minä?» Kun puhuteltu ei

kyennyt hämmästyksissään heti vastaamaan, Caligula ruoskitutti häntä.

Kun mies raukka rukoili armahdusta, keisari kiitteli hänen äänensä

kaunissointuisuutta, sen ilmaistessa _todellistakin_ tuskaa!

Olihan Caligula itse jumalallista syntyperää, koska hän äidin puolelta

polveutui Æneaan pojasta Iuluksesta, jonka isänäiti oli Venus.

Poistaakseen sen häpeän, minkä alhaissukuinen Agrippa oli aiheuttanut

hänen sukupuulleen, sanotaan hänen väittäneen, että hänen äitinsä

Agrippina oli syntynyt sukurutsauksesta Augustuksen ja Iulian kesken.

Ja koska sellainen jumalten jälkeläinen kuin hän itse ei luonnollisesti

voinut löytää mistään arvokasta puolisoa, niin hän Iuppiterin esimerkin

mukaan eli yhdessä oman sisarensa kanssa. Faaraoitten tavan mukaan hän

olisi mennyt tämän kanssa lailliseenkin avioliittoon, jollei sisar

olisi äkkiä kuollut. Vainajan Caligula julistutti jumalattareksi.

Hänen länsimaisen käsitystavan mukaan luonnoton käytöksensä voi tosin

yhtä hyvin johtua hänen kaiken egyptiläisen ihannoimisestaan kuin

läpeensä turmeltuneesta aistillisuudestaan, kuten roomalaiset sen

käsittivät. Hänen uskotuin miehensä oli egyptiläinen, ja palvelijoiksi

hän valitsi pelkästään egyptiläisiä. Heti valtaistuimelle noustuaan hän

liitti valtionuskontoon Isiksen palveluksen, jonka temppelin Tiberius

oli hävittänyt ja kuvapatsaan heitättänyt Tiberiin. Hänen ihanteenaan

oli hovinsa muuttaminen aleksandreialaiseksi hoviksi, jonka keskellä

hän itse, kuten faarao, rehentelisi jumalallisena majesteettina.

Caligulan käsissä prinsipaatti oli muuttumaisillaan _itämaalaiseksi

hirmuvaltiudeksi_.

Näin Caligula jatkaa nopeasti lisäytyvää despoottiluonteiden sarjaa,

jonka alkoivat Marius ja Sulla ja jota jatkoi Tiberius. »Täysvaltaisina

kuten itse kohtalo», Birt sanoo, »he tahtoivat hallita maailmaa, mutta

he olivat myöskin enimmäkseen oikullisia kuten kohtalo.»

Sittenkuin Caligula oli menettänyt jumalattarensa, hän vähän väliä

vaihtoi puolisoa. _Yhtenä_ vuotena hän ehti mennä kolme kertaa

naimisiin ja yhtä monta kertaa erota. Hänen himokkaisuuttaan Suetonius

on kuvannut tilanteessa, joka muistuttaa itämaisten sulttaanien menoja.

Sellaisia naisia, joiden kanssa Caligula halusi päästä suhteisiin, oli

hänellä tapana pyytää päivällisille miehinensä. »Lojuvassa asennossa

hän kävelytti heitä ohitsensa ja katseli heitä tarkoin — hänellä ei

ollut kiirettä enempää kuin orjien valitsijoilla. Mutta milloin tahansa

hän voi jättää seuran ja kutsua kanssansa sen naisen, joka häntä

eniten miellytti. Hetkisen kuluttua hän palasi ja kaikkien kuullen

yksityiskohdin ylisteli kysymyksessä olevan naisen suloja tai moitti

hänen puutteitaan.»

* * * * *

Kaikki miehet, jotka tavalla tai toisella olivat huomattuja,

joutuivat suuruudenhullun keisarin kateuden esineiksi; useamman

kuin yhden heistä oli kiittäminen vain viekkaasti suunniteltua

manööveriä hengestään. Valtiomies ja filosofi Seneca sai elää vain

sen vuoksi, että onnistuttiin uskotella keisarille, että hän oli

viimeisellä asteella oleva keuhkotautinen. Muuan korkeassa asemassa

oleva virkamies vältti mestauksen vain siten, että kun hän seisoi

silmätysten maailmanhallitsijan kanssa, hän peitti päänsä merkiksi

siitä, että hänen maalliset silmänsä eivät voineet kestää jumalan

kasvojen säteilyä. Caligula ihastui siinä määrin, että miehestä

tuli muuan hänen suosikkejaan. Ja mitä sanomme hallitsijasta, joka

hovijuhlassa, jossa konsuleilla on kunniapaikka hänen vieressään,

puhkeaa nauraa hohottamaan ja joka alamaisimmasti tehtyyn kysymykseen,

mikä on Hänen Majesteettinsa hyväntuulen aiheena, vastaa aidolla

katupoikavirnistyksellä: »Tulinpahan vain ajatelleeksi, että tarvitaan

ainoastaan, että sanon sanan, ja nuo molemmat tulevat päätänsä

lyhyemmiksi!» Kuinka vähän arvoa hän pani valtion korkeimpiin

virkoihin, sen hän osoitti tuumailemalla nimittää lemmikkihevosensa

konsuliksi. Mahdollista kuitenkin on, että totuuden siemenenä tässä

historiassa on vain jokin hänen monista repäisevistä mietelmistään,

jota ei ole käsitettävä aivan kirjaimellisesti, esimerkiksi tämän

tapainen tuumailu: »Minä olen aikonut nimittää lemmikkihevoseni

konsuliksi.» — »Miksi sitten?» »No, kun jo niin monta aasia on päässyt

konsuliksi. Miksi ei jalo juoksija silloin voisi päästä siksi?» Tällä

tavoin monet hullunkuriset jutut Caligulasta ovat voineet saada alkunsa.

Muutoin Viktor Rydberg huomauttaa, että »Roomassa oli ollut huonompia

konsuleja, ja arvoa seuraavat virkatehtävät eivät tähän aikaan olleet

niin tärkeitä, ettei lemmikkihevonen tallirengin avulla olisi voinut

niitä hoitaa.»

Gladiaattorinäytäntöihin tyranni ei ollut koskaan oikein tyytyväinen,

jollei areena lainehtinut verestä. Ellei ollut tarpeeksi rikollisia

villipetojen revittäviksi, hän otatti kiinni katselijoita ja heitätti

heidät pedoille. Hän pakotti myöskin ylhäisiä miehiä taistelemaan

gladiaattoreina. Välistä maailmanhallitsija sai päähänpiston piristää

mielialaa katsomossa asettamalla jätkiä hienoimmille paikoille. Sitten

tuota kruunattua lurjusta huvitti suunnattomasti riita ja tappelu.

Kaupungin roskaväen keskuudessa Caligula oli koko hallituskautensa ajan

mitä suurimmassa määrin suosittu. Siitä oli jo pitkä aika kulunut,

kun kukaan oli huvittanut kansaa gladiaattorinäytännöillä ja muilla

huveilla niin runsaasti kuin Caligula.

Hänen mielettömimpiä päähänpistojaan oli teettää silta yli

Napolinlahden hienosta Baiæn kylpypaikasta Puteolin kaupunkiin,

lähes puolen peninkulman pituisen matkan. Aiheena ei tähän ollut

ainoastaan se, että hän tahtoi ällistyttää maailmaa, vaan lienee siihen

sekoittunut jonkinlaista vielä lapsellisempaa uhmaa. Tiberiuksen aikana

keisarin hoviastrologi oli nimittäin ennustanut, että Caligula voi yhtä

vähän tulla keisariksi kuin ratsastaa Napolinlahden yli.

No mitäpä siinä. Caligula käski, että kaikkien italialaisten

rahtialusten oli kokoonnuttava Baiæseen laivasiltana käytettäviksi.

Kun silta oli valmis, hän itse ratsasti, ylpeänä kuin jumala,

Aleksanteri suuren panssari päällänsä, sillan yli Baiæsta Puteoliin.

Ja sittenkuin hän oli päivän levännyt tästä suurteostansa,

hän ajoi triumfaattorina nelivaljakolla takaisin kaartinsa ja

katselijajoukkojen seuraamana. Keskellä siltaa hän pysähtyi ja

nousi puhujalavalle ylistämään urotekojansa. Sen jälkeen hän vietti

voittojuhlaa, joka valtavin juomingein jatkui myöhään yöhön. Ja kun

päihtymys alkoi vaikuttaa, Caligula sai arvoisensa päähänpiston.

Äkkiä kuuluu läpitunkevaa kirkunaa. Cæsarin viittauksesta on

huvikävelyllä olijat heitetty mereen. »Kauan», Viktor Rydberg sanoo,

»puhuttiin Baiæssa tästä poika-viikarikujeesta, kauemmin kuin

keisarin kylvystä hyväntuoksuisissa esansseissa tahi hänen miljoonia

nielevistä päivällisistään.» — On kuitenkin toinenkin esitys tästä

tapauksesta, nimittäin että ne, jotka kellahtivat mereen, tekivät

sen juovuspäissään. Siitähän ei voi syyttää Caligulaa, ei ainakaan

suoranaisesti.

»Kerran», Viktor Rydberg jatkaa, »Caligula esiintyy uhraajana ja

upotti kirveensä — uhrieläimeenkö? Ei — vaan pahaa aavistamattomaan

alttaripalvelijaan, joka seisoi vieressä. Villa Borghesen Caligulan

rintakuva viistoon vilkkuvine silmineen ja suun ympärystön ilkeine

piirteineen näyttää hautovan mielessään yhtäläistä pilaa.»

Mitä Caligulan mieletön tuhlaus maksoi, sen Rooman kansa sai tuntea

nahassaan.⁻ Hänen veronsa kohosivat ehtimiseen oikeaksi kiristämiseksi.

Hänen määrätön kullanhimonsa antoi aihetta juttuihin, että hän

huvitteli latomalla kultarahakasoja palatsinsa marmorilattialle ja

vierittelemällä itseänsä alastomana niissä. Tämän nautinnon hekumaa

hän lienee välistä tehostanut sulkemalla pakaten täynnä olevat

viljavarastot ja antamalla kansanjoukkojen nähdä nälkää.

Olisi ollut luonnotonta, ellei olisi tehty salaliittoja tämän

valtaistuimella olevan epäsikiön pään menoksi. Mutta kaikki

yritykset epäonnistuivat pretoriaanien vartioinnin takia. Vain

näiden omista riveistä pelastus voi tulla Rooman kansalle. Lopuksi

muutamat kaartinupseerit tekivät salaliiton ja surmasivat tyrannin

hänen palatsissaan vuonna 41 j.Kr. Hän oli silloin hallinnut vajaan

neljä vuotta. Rooman roskaväki suri hänen ennenaikaista kuolemataan

vilpittömästi hänen suurten, epäämättömien amfiteatteri- ja

kilparata-ansioittensa vuoksi.

Ehdottoman oikeuden näkökannalta — jos nyt sellainen on mahdollista

tässä vajavaisuuksien maailmassa — täytyy kuitenkin tunnustaa, että

Caligula ei ollut _täydellisesti_ kelvoton, kuten hänen paheittensa

ja häpeällisten tekojensa perusteella voisi luulla. Erikoistutkija

voi kyllä hyvällä tahdolla keksiä yhden ja toisen pienen valopilkun,

kuten etteivät hänen _kaikki_ kuolemantuomionsa olleet oikeudettomia,

ettei hän tuhlannut _kaikkia_ valtion varoja, vaan käytti niistä

osan hyödyllisiin rakennusyrityksiin, ja ettei hän ollut _aivan_

kelvoton ulkopolitiikan hoidossa. Mutta suorastaan mahdotonta on

kruunatun lurkin muiston puhdistusyritys. Sen tekee mahdottomaksi

hänen määrätön itsejumalointinsa, hänen vintiömäinen ilkeytensä, hänen

hillitön tuhlaavaisuutensa ja ylipäänsä hänen täydellinen hallitsijan

edesvastuuntunteen puutteensa ja hänen kyvyttömyytensä aavistamaankaan,

että hänellä olisi jokin elämäntehtävä suoritettavana.

* * * * *

Meidän päivinämme Caligula on tullut »mielenkiintoiseksi» niiden

suurien arkeologisten yritysten takia, jotka diktaattori Mussolini

on pannut alulle, nimittäin Nemijärven tyhjäksi pumppuamisen ja sen

pohjalla olevien Caligulan aikuisten keisarillisten loistoalusten

kuiville saattamisen vuoksi. Pikku järven asema keskellä Albanovuorten

vehreyttä, pari peninkulmaa kaakkoon Roomasta on silmiäkiehtovan

kaunis. Järvi on syntynyt siten, että vanha tulivuoren aukko on

täyttynyt vuorilta virtaavasta sadevedestä. Sen pyöreää, peilikirkasta

pintaa, jota tuulenhenkäys tuskin koskaan panee väreilemään, sanottiin

muinoin »Dianan peiliksi». Jumalattarella olikin laajalti kuulu

temppeli sen rannallapa hänelle oli sekin lehto pyhitetty, jonka

mukaan pieni Nemin yhteiskunta on saanut nimensä. »Lehto» on nimittäin

latinaksi _nemus_.[140]

Muinaisajan ylhäiset roomalaiset osasivat antaa arvon seudun

luonnonkauneudelle ja miellyttävälle ilmastolle. Järveä ympäröivät

siihen aikaan kesähuvilat ihanine puistoineen ja puutarhoineen. Mutta

ylhäisin kesävieras ei tyytynyt asumaan rannalla — hän ankkuroi

huvilansa järvelle. Egyptin Ptolemaiosten ja Sisilian tyrannien

tapaan sanotaan Caligulan rakennuttaneen kaksi suurta loistoalusta ja

varustaneen ne uiviksi kesähuviloiksi kukkineen ja ruohokenttineen,

viiniköynnöksineen ja hedelmäpuineen, vilpoisine pylväshalleineen,

suihkukaivoineen ja kylpyhuoneineen.

Mutta Caligulan kauhea tarina loppui ja samoin keisarilaivojenkin.

Joutui päivä, jolloin ne olivat tehneet tehtävänsä ja painuivat pienen,

rauhallisen järven pohjaan. Ja vähitellen koko ihanuuden muisto

unohtui. Kuitenkin se eli kansansaduissa; ja 1400-luvun alussa seudun

omistaja antoi eräälle kuuluisalle teknikolle tehtäväksi tutkia,

missä määrin oli perää ympäristön talonpoikien väitteessä kahdesta

hukkuneesta aluksesta. Muutamien genovalaisten merimiesten avulla,

jotka uivat kuin kalat, teknikon onnistui saada rautakoukut kiinni

yhteen runkoon, ja kun hilattiin, seurasi osa keulaa koukuissa. Se oli

tehty kolmentuuman lehtikuusilankuista ja päällystetty lyijylevyillä.

Vuosisata myöhemmin suoritettiin uusi tutkimus alkeellisen

sukelluslaitteen avulla. Tällöin todettiin m.m., että laivan sisässä

oli lattia karmosiinipunaisista tiilistä. Muutoin ei tämä eikä

vuosisata aiemmin tehty koe tuottaneet muita huomattavia tuloksia.

Omituista kuitenkin on, että tämän jälkeen oli arkeologisissa piireissä

tapana kuitata puhe Nemijärven laivoista olkapäitten kohautuksella.

Oli huomattuja arkeologeja Italiassa ja muissa maissa, jotka jyrkästi

kielsivät niiden olemassaolon.

Sittenkin oli Roomassa eräs antiikki-intoilija, nimeltään Constanzio

Mæs, mies, jolla oli Schliemannin »herkkäuskoisuus» ja innostus, joka

ei antanut hänen lakata ajattelemasta uponneita aluksia. 1890-luvun

alussa hän julkaisi niistä herättäviä kirjoituksia aikakauslehdissä.

Muutamia vuosia myöhemmin ne tekivät vaikutuksensa. Muuan italialainen

ruhtinatar omisti näihin aikoihin tilukset Nemijärven ympärillä.

Työt aloitettiin Dianan temppelin kaivauksella ja arkeologiset

tutkimukset ulotettiin järven pohjaankin. Tuloksena saatiin ylös komea

pronssinen keulakoristepää, viisi samasta aineesta loisteliaasti

tehtyä eläimenpäätä renkaat leuoissa, joukoittain rikkonaisia

mosaiikkilaattoja ja lopuksi — minkä arvo ei ollut vähäisin — kaksi

pitkää palasta lyijyistä vesijohtoputkea, joissa oli Caligulan

nimileima. Tämän jälkeen viranomaiset kielsivät työn jatkamisen; mutta

vuonna 1928, kuten sanottu, valtio ryhtyi itse siihen. Alukset ovat

mittasuhteiltaan valtavia. Yksi on lähes 70 metriä pitkä, toinen viisi

metriä pitempi. Loistoesineitä ei niissä kuitenkaan ole, sillä kaikki

sellaiset on viety pois, ennenkuin alukset upposivat syvyyteen. Mutta

laivanrakennustaidon historialle ne ovat erittäin kiintoisia, sillä ne

ovat antiikin vanhimmat säilyneet laivat. Kuuluisat eläimenpäät, jotka

aiemmin ongittiin ylös, osoittautuvat nyt kuuluneensa, ei aluksiin,

vaan loistosiltaan, joka johti maalta lähimpänä olevaan alukseen.

Kirjallisuutta:

Hugo Willrich, Caligula (Klio 1903).

Ulrich Linnert, Beiträge zur Geschichte Caligulas.

S. Neander Nilsson, Kejsarskeppen i Nemisjön (Svensk tidskrift 1929).

James G. Frazer, Den gyllene grenen. Studier i magi och religion: 2 nid.