Hän oli syntynyt vuonna 70 e.Kr. pienessä kylässä Mantuan lähellä
Cisalpiinisessa Galliassa, vain muutamia peninkulmia Catulluksen
kotiseudulta. Hänen isänsä oli hyvin vaatimattomissa varoissa elävä
mies, mutta teki työtä ja ahkeroitsi antaakseen pojalleen hyvän
tieteellisen ja kirjallisen sivistyksen.
Ensimmäisissä runoissaan, »_Bucólica_», Vergilius lauloi Theokritosta
jäljitellen paimenelämän ihanuutta voimatta kuitenkaan kilpailla
itsensä mestarin kanssa alkuperäisessä luonnonraikkaudessa.
Vergiliuksen paimenet vaikuttavat usein, kuten Schück sanoo, »hienoilta
hovimiehiltä, jotka puoliksi piloillaan ovat pukeutuneet paimenpukuun».
Mutta rikkinäiselle ja ylihienostuneelle sukupolvelle Vergiliuksen
»Bucolica» aukaisi luonnon ja viattomuuden maailman, missä ne,
jotka olivat väsyneet suuren maailman pauhinaan, voivat hetkeksi
saada rauhan. Pastoraali[108], paimenruno, on tosiaankin, kuten
Bellessort on sen hienosti luonnehtinut, »liikuttavimpia tunnustuksia
ihmisen kyvyttömyydestä löytää onnea sivistyksen edistymisessä ja
hienostuneisuudessa. Paimenruno esittää kaupungin vastakohtana luonnon,
mutta ei todellista luontoa, kovaa ja äitipuolimaista, jollainen se
usein on, vaan ihanneluonnon, joka vie meidät takaisin ihmiskunnan
kulta-aikaan. 'Paimenet', joita tämä runoudenlaji meille esittää,
ovat ihmisiä, jotka ovat paenneet suurkaupungista, kaunosieluja,
tunneherkkiä kesäisellä huviretkellä olevia ihmisiä. Jokaisen ihmisen
elämässä on hetkiä, jolloin hän, tietoisena siitä, ettei hän voi tulla
onnelliseksi, ikävöi mennyttä viattomuuden aikaansa ja kaipaa nähdä
ainakin sen kuvan. Silloin on paimenrunon hetki tullut.»
Vergilius runoili paimenidyllinsä samaan aikaan, jolloin
maailmankohtalo ratkaistiin Philippoin verisissä taisteluissa, sekä
lähimpinä seuraavina vuosina. Juuri ajan kammottavien olosuhteiden
vastavaikutuksena hänen idyllinsä tulivat tavattoman suosituiksi.
Roomalaiset huomasivatkin nyt ensimmäisen kerran ihastuksekseen,
että heidän kielensä voi runoilijan taidokkaissa käsissä jalostua
ja saavuttaa helleeniläisen sisarkielen kanssa kilpailevan sulavan
sointuisuuden.
Näiden idylliensä enimmän ihaillussa runossa kirjailija kaihoten
ennustaa kultaisesta ajasta, joka on tuleva rikkirepivien
kansalaissotien rauta-ajan tilalle, ajasta, jolloin vainiot kellastuvat
kylvämättömästä sadosta ja jolloin viiniköynnöksiä ei tarvitse leikata,
jolloin
»Itsestään kotihin käy vuohet, maitoa uhkuin,
karjojen laumat ei jalopeuroja julmia pelkää;
käärme kuolevi, pois kukat myrkyin pettävät kuihtuu,
tihkuelee hunajaa rosopinnat tammien rungot.»
Tämä rauhan aikakausi alkaa poikasen syntymisellä, joka on hallitseva
kuten jumala onnellista maailmaa.
Kuka on sitten tämä poikanen, jonka tuloa runoilija hurmioitunein
sanoin ennustaa? Hurskaat kristityt ovat olleet tässä laulussa
erottavinansa sen tähden ensimmäisen tuikkeen, joka johdatti kolme
Itämaiden viisasta miestä Betlehemin seimelle. Pyhän kirjan tunnetut
kuvaukset laumasta ja paimenesta ja käärmeestä, joka oli tuhoutuva,
tukivat heitä vakaumuksessaan, että runoilija oli puhunut Jeesuksesta.
Onko poikanen sitten neitsyen poika, josta juutalaiset profeetat olivat
ennustaneet ja joka neljäkymmentä vuotta myöhemmin syntyi maailmaan?
Keskiajan hurskaat uskoivat niin ja lukivat Vergiliuksen pyhien
ennustajien joukkoon kuuluvaksi. Vielä meidän päivinämme on eteviä
englantilaisia ja ranskalaisia kirjallisuudenhistorioitsijoita, jotka
katselevat kysymystä samalla tavoin, mystikon silmin. Eikä olekaan
mahdotonta, että Vergilius, joka oli syvästi uskonnollinen luonne,
oli saanut kuulla puhuttavan Jesajan ennustuksista tai oli suorastaan
lukenut juutalaisten profeettojen kirjoituksia kreikkalaisesta
Septuaginta-käännöksestä. Tosiasia ainakin on, että Vergiliuksen
useimmat runokuvat juontavat juurensa vanhimmista helleenisistä ja
hellenistisistä runoilijoista, m.m. Pindaroksesta, sekä vanhoista
yleisistä lauluista. Platonin ja Pythagoraan oppilaat olivat täysin
vakuutetut, että tämä aika oli pian palautuva, ja oraakkelit ja
sibyllat olivat sitä ennustaneet. Näillä kaikilla ennustuksilla näyttää
olleen juurensa ikivanhassa Niilin sivistysmaassa, joka on niin usean
salaopin äidinhelma. Niiden kauhunpäivien jälkeen, jotka Vergiliuksen
sukupolven oli täytynyt elää, oli rauhallisen ajan kaipuu ja toivo sen
pikaisesta koittamisesta voimakkaampi kuin koskaan ennen.
Senvuoksi onkin läheisintä olettaa, että runo — itämaalaisin vaikuttein
— on kummunnut Rooman kansan vallankumousajan kauhuissa tuntemasta
tuskasta ja tämän kansan kaihosta ja ikävästä saada rauha palautumaan
maailmaan. Tältä pohjalta on esitetty se olettamus, että poikanen,
joka oli syntyvä, olisi se lapsi, jonka Augustus näihin aikoihin
odotti toisen puolisonsa lahjoittavan hänelle. Toiveet murskaantuivat
kuitenkin melkein tragikoomillisella tavalla. Odotettu lapsi oli tyttö,
myöhemmin niin surullisen kuuluisa Iulia.
Mutta vaikkei siis ennustus ollut toteutunutkaan, Vergiliuksen
runolla on yhtä kaikki pysyvä arvonsa mielialan kuvastajana syvästi
onnettomalta ajalta, jolloin ihmiskunta odotti vapahdustaan.
* * * * *
Useiden vuosien työn jälkeen seurasi »Bucolicaa» »_Georgica_», suuri
maanviljelyksen oppirunoelma ja samalla kertaa yksinkertaisen,
luonnollisen talonpoikaiselämän ylistyslaulu. Runon ensimmäinen
laulu loppuu liikuttavaan rukoukseen Rooman suojelusjumalille, että
nämä auttaisivat ja tukisivat Octavianusta kaikissa vaaroissa, jotka
uhkaavat rauhaarakastavaa sankaria, joka tahtoo tehdä lopun väkivallan
ja vilpin aikakaudesta ja kohottaa auran vanhaan kunniaansa. Ja koko
runokokoelma loppuu ylistykseen Cæsarille:
»kun Cæsar suur sotapeistä
rannoill' Eufratin syvän välkyttää, la'it lempeet
suo alamaisillensa ja astuu tietä Olympon.»
Vuonna 29, jolloin nuori voittaja Aktionin taistelun jälkeen palasi
Roomaan, oli runoelma valmis joko itsensä runoilijan tai hänen
suosijansa Mæcenaan luettavaksi maailman hallitsijalle. Ilokseen
Augustus keksi runoilijassa — vaikkapa vain itsetiedottomankin —
auttajan työssänsä, yrityksessään saattaa maanviljelys suosituksi ja
palauttaa Rooman köyhälistö siihen yhteiskuntaluokkaan, joka kerran
oli ollut Rooman terveyden ja suuruuden lähde. Ja jollei »Georgicalla»
ollutkaan mainittavaa _käytännöllistä_ merkitystä, niin »sen on
kuitenkin», kuten Schück sanoo, »täytynyt vahvistavan, terästävän
kylvyn tavoin vaikuttaa uuteen sukupolveen, sen lukiessa runoelmassa
kestävästä suvusta, joka ei tuntenut rikkaan ylellisyyttä eikä köyhän
puutetta, vaan tyytyväisenä korjasi puiden hedelmät ja maan viljan,
ilman että sen mielenrauhaa häiritsivät Forumin vaalitaistelut ja
oikeusriidat, kansalaiskahakat ja sodan kauhut».
Vergiliuksesta oli näin tullut Rooman Hesiodos, kuten häntä olisi
aikaisemmin voitu kutsua sen Theokritokseksi. Hän sanookin itse, että
hän on tahtonut »Georgicassaan» antaa maanmiehilleen roomalaisen
vastineen »Työ ja päivät» teokselle.
»Georgicahan» on _opetusruno_, joka tahtoo neuvoa talonpoikaa
parhaimmalla tavalla viljelemään maatansa ja hoitamaan
kotieläimiänsä.[109] Mutta se ei ole koskaan kuiva eikä
opettavansävyinen. Kaikki — maanviljelijän arkipäiväisimmätkin tehtävät
— tulevat ihastuttavan miellyttäväksi, heti kuin runoilija koskettaa
sitä taikasanallaan. Tarkastakaamme vain sellaista pientä syrjäseikkaa
kuin kuvausta siitä, kuinka elonleikkaaja sammuttaa uudelleen kylvetyn
peltonsa janon! Miten eloisa luonnonkuvaus:
Saava on kiitoksen se, ken siemenet, kylvetyt äsken
peittävi maahan, sen savipaakut murskaten karhein,
sittenpä pellolleen monihaaraiset purot johtaa:
taas kun kärventää orahat kesän mielivi helle,
kalliorinteelt' ilmi hän houkuttaa helolähteen,
min vesi soljuilee, solisee silopaasia piikin
peltoja juottamahan, jotk' uupuivat janohonsa.
Eikö tunnukin siltä, aivan kuin _hengittäisi_ vuoripuron raikasta
viileyttä?
Mutta välistä viljelijä myöskin saa ajatella seisovan, pellon suomaaksi
muuttavan liikaveden poisjohtamista,
»jolloin kosteuttaan hikoaa sen lämpimät kuopat.»
Usein runoilija tarvitsee vain yhden ainoan määräyssanan luodakseen
oikean tunnelman, kuten silloin, kun hän puhuu kuusta sään ennustajana
ja tällöin m.m. laulaa:
»Mutta jos neitseinen puna kasvoilleen kohoaapi,
uhkaa myrsky; sen eelläpä puuntaa kuuttaren kullat.»
Kuinka paljon runoutta onkaan tässä kuvassa, yksinpä sanoissa
»neitseinen puna»!
Mutta toisinkin keinoin laulajamme elävöittää opetusrunoaan. Silloin
tällöin hän kietoo kuin aitoja helmiä laulun seppeleeseen kohtauksia
saduista ja taruista, kuten silloinkin, kun hän kuvailee, kuinka hätä
on pakottanut ihmisen keksintöön toisensa jälkeen,
»jott' äly, harjoitus sais ilmenemään vähitellen
taidot, nousemahan sais tähkän maan vakosesta,
tai tulen, piilleen piiss', esihin kädet viekkahat loihtis.
Virta se ensin tuns' lepät ontoiks' uurretut yllään,
sitten jo oppaikseen merimies tähys, myös nimes tähdet:
Seulaiset, Hyadit, Otavan, tuon Pohjolan karhun.
Pauloin pyydettiin eräriistaa, lintuja tahtain,
metsiä kierreltiin kera koirien vainuavaisten.
Virtaa viiltämähän syväverkon muutama laski,
tippuvan nuotan taas meren aavoillen veti toinen.
Rautaa karkaistiin, sahakin terän sai pykäläisen;
kiiloin halkaistiin näet vain puunrunkoja ennen.
Syntyi laiteetkin moninaiset. Voittavi kaikki
esteet uuttera työ sekä vaivaan vaativa puute.»
Jollei se olekaan sarastavan sivistyksen ylistyslaulu, samanlainen kuin
Sophokleen »Antigonessa», se on kuitenkin kehityksen ilolaulu.
Hurmioitunut on runoilija silloinkin, kun hän laulaa oman rakkaan
Italiansa ylistystä ennen kaikkia muita maita:
»Kaukaisimpiakin jos katselet viljelysmaita,
puuns' omat kullakin on. Vain Intia tuottavi mustaa
ebenholtsia, vain maa Saban suitsutuspuuta.
Tuoksua tihkuva palsamipuu myös mainita sietää,
marjat akanthuksen ikivihreän, pumpulipensas
valkeahohtoinen Etiopian, myös eräs Kiinan
puu, min lehdill' on häkylöitäväks hienoa villaa,[110]
Intian lehdot, jotk' ovat rannall' Okeanoksen[111]
lahden äärimmän; siell' ei voi mies väkevinkään
latvain leyhyvien yli lennättää vasamaansa.
Mun' ei meedein maa, min täyttävät uhkeat metsät,
loistokas Ganges, ei myös kultaa kupliva Hermos[112]
verraks Italian tule, ei myös Baktria, Indus.
Kumpikin viljava on, ehoviiniä suomahan vuolas,
öljyä tuottava myös sekä karjaa karkelevaista;
täält' aromailtapa saa sotilaammekin säihkyvät ratsut;
kahdenkertaiset sadot kantavi maa sekä karja.
Tiikerikään raju siell' ei näyttäy, leijona julma,
kasvit myrkkyiset ei pettele poimijaparkaa,
käärmeet hirveät ei mada pitkin kenttiä, oikoin
varttaan suomullista ja taas sen renkahiks kiertäin.
Kuinka miellyttäviä idyllejä tämä maa tarjoaakin katseltaviksi!
Käyräll' aurallaan joka vuos vaot viiltävi maamies;
uuraudestaan saa elatuksen kartano kaikki,
karjakin täyteliäs sekä uljaat kyntäjäjuhdat.
Taukoamattapa vuos suo hälle heelmiä taikka
karjaa kartuttaa tahi nostattaa kuhilaita,
vainiot kuormittaa, ylen ahtaiks täyttävi aitat.
Syksy kun joutuvi, niin hän oliiveist' öljyä painaa;
terhojen täyttämät röhkijät tarhaan metsästä siirtyy,
marjoja täynnä on maa, puiss' uhkuu kirjavat heelmät;
köynnökset kohoaa, rypäleissä jo kypsyvi viini.
Lapset suudellen kädet hälle kaulahan kiertää;
kartanon kaunistaa hyve. Käyristyy utaritten
painoa lehmät, vaan kilit pallerot laitumell’ leikkii,
syöksyin sarvet pystyssä toinen toistansa vastaan.
Nurmell' oikosenaan hän itse joutoa viettää,
naapuriss' seppeliset taas alttarit leimueleepi.»
Koskaan Italia ei ole kuitenkaan niin suloinen kuin keväällä:
»Paisuvi maa kevähin, elonsiemenen pyytäen saada,
Eetteri, kaikkeuden isä-valtias, suo sadekuurot
hehkeän morsiamen, maan helmaan; kun ikivoimat
yhtyvät näin, elohon pian kasvu jo elpyvi uusi.
Lehdot lehväkkäät sulolintujen laulua helkkyy,
Venust' aikanahan käy palvomahan kedon karja.
Kasvaa maa, avauu sen kukkaset henkäelyille
lämpimän tuulen, täynnä mi on suven tuoksua herkkää.
Ruoho se turvassa kasvaen korkeemmaks kohoaapi
päiviä uusia päin; ei köynnökset eteläisen
polttoa pelkää, ei myös pohjoisen sadesäitä,
vaan auk' umppuja luo ne ja lehvänsä myös leveälle.»
Nyt alkaa maamiehen työ viinitarhassa. Otettakoon muutamia säkeitä
lukemattomien toisten joukosta vain näytteeksi siitä, kuinka runoilija
kykenee värittämään ja elävöittämään maanviljelysopetuksiaan.
Viiniköynnös on yhtä aikaa sekä arka että vallaton kasvi. Se ei
tarvitse ainoastaan suojaa, vaan myöskin kuria. Aluksi sen tulee
tapahtua sävyisän kasvattajan lempein ottein. Mutta myöhemmin, kun
runko voimistuu, täytyy inhimillisyyteen yhtyä roomalaista lujuutta.
Nuoren tulee antaa kehittää hyviä taipumuksiaan; mutta päivä joutuu,
jolloin sitä tulee pitää kurissa ja opettaa sille järjestystä:
»Nuorehen köynnökseen kun lehtiä puhjeta alkaa,
säästäös hentoa! Konsa se mielissään vesojansa
työntävi ilmaan, kaikki jo ohjat päästäen irti,
sirpein vielä sit' ei tule haavoittaa; nypi vainen
sormin koukkuisin jokin lehdyt, missä on syytä!
Mut se kun voimakkain käsivarsin on jalavaan jo
kiivennyt, keri sen kiharat, kädet leikkele myöskin!
Rautaa peljänneet ne oi' ennen; nyt kovin kourin
saat sitä vallita, pois vesat liiat karsia kaikki.
Aidat myös puno'os, joit' ei elikot liki pääse,
vallankin kun vielä se hento on, vaivojen-arka.
Ei sitä uhkaa näet vain pakkaset tai kesähelle,
vaan härät villit myös; sekä vuohet, ain' omapäiset
ahmatit, hiehotkin sekä kaikkea jyrsivät lampaat.»
Mutta runoilijallamme on monia, eri lailla soivia kieliä lyyrassaan.
Suloisesta idyllistä hän tempaa meidät olemassaolon hurjaan taisteluun.
Millä voimalla hän kuvaakaan kiimaisten sonnien voimainmittelyä!
»Möyryten syöksähtää ne nyt sarvet sarvia vasten.
Kaikuvat metsät, maat ja Olymponkin ikihuiput,
kun yhä vuoroiltain jykevästi ne iskevät yhteen;
kylkiä huuhtoilee veri tummana pulppuavainen.
Yhteen ei sovi nyt sotasulhot, vaan häviölle
jäänyt pyrkivi pois sivuseutuun maanpakolaisiin.
Huokailee kovin hän häpeäänsä ja haavoja, joita
korskea voittaja soi, sekä lemmentappiotansa;
taakseen katsellen sukuvaltiusmaansa hän jättää.
Huomion kääntävi nyt hän harjoituksehen voimain.
Itseäns' ärsyttää hän, kiukkuun sama kiihtää,
puskien runkoa puun sekä tuulta, mi vastahan viuhuu,
multaa viskovi myös, näin valmistautuen taistoon.
Mut kun uusiuneet ovat voimat, into, hän syöksyy
taas sotatoimiin, päin vihamiestään huoleti syövää,
niinkuni veen ulapall' alotaikse vaahdokas aalto,
kasvavi korkeemmaks vaon luoden, nytpä jo vyöryy
rantoja päin, kivihin kohisee kovin, vuorena nousee
valtaiseksi, ja veet meren myllertää kurimukseen
pohjia myöten, jolla jo sinkoelee mudat mustat.
Kaikki mi maass' elänee, niin ihmiset kuin pedot taikka
karjat, veen asujat sekä linnut kirjavat syöksyy
liekkiin riehuvahan; sama kaikiss' on näet lempi.
Silloin julmin on jalopeuratar myös, joka pennut
unhottaen samoaa eräseutuja; kömpelöt karhut
silloin ahdistaa enin, raadellen mitä ehtii,
silloin uskaliain on karju ja tiikeri tuimin;
henkeäs peljätä saat, jos Libyan hiekkoja harhaat.
Nähnyt lienet myös, miten orhitkin vavahtaapi
kauttaaltaan, kun vain hajun tuttavan tuuli on tuonut.
Ei niit' ohjaksin voi miehet hillitä, ruoskin,
jyrkät kalliotkaan ei, rotkot, vuolahat virrat,
jotk' ovat vuoriakin repineet sekä myötä ne vieneet.
Syöksyvi hampaitaan hiomaan saloseutujen karju,
multaa kuopaisten sekä kyljin kolhien puita,
karkaisten tapojaan torahampaan keihästelyille.»
Tunteellisella vakaumuksella, melkein lapsellisen hurskaasti luonnon
ihmeitä ihaillen, runoilija lopuksi kuvailee mehiläisten elämää
yhteiskunnissaan, joissa
»työ käy kuumana, tuoksuelee mesi, myös ajuruoho.»
Näin runoilija, suuresta rakkaudesta aiheeseensa, on kietonut
maanmiehen työlään ammatin, sen suuret ja pienet tehtävät runouden
hohteeseen. Ja tämä hohde ei ole kirjallisen teennäisyyden, vaan aiheen
perinpohjaiseen tuntemukseen pohjaavan innoituksen tulos. »Georgien» on
kauttaaltaan _täysipitoinen_ teos. Siitä johtuu ensi sijassa teoksen
harvinainen viehättäväisyys, sillä _totuus_ kuitenkin kauimmin pitää
lukijan sielun lumoissaan. Runoilija on tässä teoksessaan vedonnut
jokaisen sisimmässä asuvaan kiitollisuudentunteeseen miestä kohtaan,
joka kyntää ja kylvää ja tekee työtä antaakseen meille tärkeimmän
elämän tarpeista. Meillä kaikilla on, kuten Bellessort sen niin
kauniisti lausuu, voimakas tunne siitä, että »jos ne pienet valot,
jotka iltahetkenä vilkkuvat maanviljelyskylän tuvista, ainiaaksi
sammutettaisiin, se merkitsisi meille paljon enemmän, kuin jos taivaan
tähdet sammuisivat.»
* * * * *
Saatuaan valmiiksi »Georgicansa» Vergilius ryhtyi yrittämään toteuttaa
Augustuksen lempiajatusta antaa roomalaisille kansalliseepos
Enniuksen jäykän ja vanhentuneen runoelman sijaan. Näin syntyi
Vergiliuksen kuuluisin teos »_Æneis_», joka luo hohdetta Rooman
historiaan johtamalla sen alkuperän Æneaasta[113] kuningas Priamoksen
sukulaisesta. Æneas oli Hektorin jälkeen urhoollisin troialaisista
sankareista, mutta samalla hän oli myöskin tunnettu erinomaisesta
hurskaudestaan.
Rooma on siis Troian tytärkaupunki. Troialainen Æneas, Augustuksen
kantaisä, on Rooman varsinainen perustaja. Ja Juliusten suku juontaa
juurensa Æneaan pojasta Iuluksesta.
Runoelman alkaessa on seitsemän vuotta kulunut Troian hävityksestä.
Koko tämän ajan Æneas on harhaillut ympäri merta. Se on Iunon syytä.
»Viel' ei nää vihan syyt sekä muinaiset rajut tuskat
olleet häipynehet; sydämessään piikkinä piili
tuomio Pariksen, hänen kauneuttansa mi herjas.»
Siksi hän vihaa koko Pariksen sukua.
Nyt Æneas lähestyy Afrikan rannikkoa. Iunon onnistuu tällöin
suostutella Æolus[114], tuulien isä, laskemaan irti myrskyn
troialaisten aluksien kimppuun.
»Köysien ulvontaan nyt miesten hukkuvat huudot,
pilvihin synkeisiin pian peittyy päivä ja taivas
teukrien[115] katseilt', yö ulapalle synkkänä laskee.
Pilvien pielet soi, tuliliekein eetteri leimuu,
kolkko jo kuolema on, niin näyttää, urhojen eessä.»
Viisi Æneaan laivoista painuu pohjaan miehineen päivineen, ja kuusi
muuta laivaa ajaa karille.
Mutta Neptunus, Æneaan suojelija, ilmestyy nyt paikalle. Hän pudistelee
vihan vimmassa kolmikärkeänsä ja käskee tuulien heti paikalla painua
matkoihinsa ja aaltojen asettua. Tyyntyneen meren yli Æneas jäljellä
olevine aluksineen suuntaa kulkunsa kohti Libyan rannikkoa ja löytää
siellä turvallisen sataman. Paikalla, jonne hän on joutunut, hallitsee
kaunis kuningatar Dido, joka on tullut sinne Tyroksesta vallanhimoista
veljeään pakoon. Kuningatar on parhaillaan Karthagon kaupungin
perustamispuuhissa.
Æneas, jonka kuningatar ottaa vieraanvaraisesti vastaan, kertoo
hänelle monista urotöistään ja seikkailuistaan. — Tunnemme tutun
aiheen »Odysseus phaiaakkien kuninkaan luona». Runoilija kerrotuttaa
sankarillaan ensiksi Troian häviöstä. Nämä tapaukset, joihin asti Ilias
ei ehtinyt, Vergilius kertoo dramaattisella voimalla, joka tempaa
lukijan vastustamattomasti mukaansa ja vielä tänä päivänäkin herättää
hänessä myötätuntoa. Vaikuttavimpia kohtauksia on se, jolloin käärmeet
tulevat kiemurrellen Laokoonia kohti:
»Äkkiä, kas, Tenedon[116] ulapalta, mi tyynenä päilyy,
nousevi — kertoakin kamalaa — kaks hirveän suurta
käärmehen-kehrää; ui nämä rinnan pyrkien rantaan.
Jäykkinä kaulat, päät, joiss' on verenhohtava harja,
kuohujen alt' ylenee, mut ruumiit jää veden peittoon,
siintävät valtaiset vain selkäin kaartehet sieltä.
Vaahdoten suolainen kohisee vesi. Ehti ne rantaan.
Silmät kuopissaan säkenöi verin leimuavissa,
kielet värjyillen sähysuiden pieliä nuolee.
Kauhuun kalvistuin pakenimme. Ne rientävät suoraan
Laokoonin luokse ja ensin kumpahinenkin
kiemurtautuvat tään pojan kahden ympäri pienen,
kohta jo raatelevat nuo koidot hampahan iskuin.
Sitten ne syöksähtää isän kimppuun, kun kera keihään
tää avuks ennättää, hänet kietovat vyötähiseltä
kahtehen kertaan, niin myös kaulast' ankarin renkain;
hirviökaulat, päät jää häilymähän hänen ylleen.»
Kuvaus Troian viimeisestä kamppailusta, joka riehuu Priamoksen linnan
ympärillä, on niitä runokuvia, jotka ovat Vergiliuksen vahvin puoli,
muuan niitä kuvia, jotka syövyttävällä voimalla pureutuvat kiinni
lukijan mieleen. Se on verivihollisen silmillä nähty kuva Akhilleuksen
pojasta Pyrrhoksesta:
»Pyrrhos kynnyksell' esihuoneen pöyhkänä seisoo,
yllään loistelias asu vaskinen, kantaen peistä.
Nähdä hän on kuni kyy, tuhoyrttien syöjä[117], mi talven
nukkunut alla on maan keräks kohmettuin; kevähin se,
nahkan luonut kun on ja saanut taas siron uuden,
kiemurtaa valohon, maha maassa, mut kilvekäs selkä
kiilteleväisenä; kieli se haarakas välkkyvi suusta.»
Voimakkailla kirveen iskuilla Pyrrhos murtaa kuninkaanpalatsin
kuparipäällysteisen oven:
»Ilmi nyt aukeevat sisähuoneetkin, salisarjat,
aukeevat Priamon, esitaattojen ruhtinassuojat,
seisovan kynnyksillä jo hengenvartijat nähdään.
Taaemmistapa soi polot huokaukset, valitukset;
naiset juoksevat siell’ ees, taa, kaikk' kaikuvat huoneet
heidän huudoistaan, kohoaapi se tähtihin asti.
Äidit värjyillen myös harhailee avaroissa
huoneiss', suutelevat ovipieliä, käy sylin niihin.»
Seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäävät viholliset ovat oven
sisäpuolella.
Æneaan kertomukset seikkailuistaan ovat osittain samanlaatuisia kuin
Odysseuksen elämykset. Me tapaamme Æneis runoelmassakin tunnetut
Polyphemoksen, Skyllan ja Kharybdiin hahmot. Suurin osa Æneaan
seikkailuja on kuitenkin Vergiliuksen omintakeisesti sepittämiä.
* * * * *
Dido on yhä enenevällä ihastuksella kuunnellut ihmeellisen vieraansa
kertomuksia, ja hänen ihailunsa on pian muuttunut hehkuvaksi
rakkaudeksi. Kuningattaren tunteet herättävät vastakaiun Æneaassa.
Suuren metsästyksen aikana, johon koko hovi ottaa osaa, tapahtuu, että
molemmat rakastavaiset sattumalta etsivät samassa luolassa suojaa
äkisti puhjenneelta rajuilmalta.
»Dido ja Æneas, pää Troian urhojen, sattuu
luolaan nyt samahan. Emo-Maa sekä kaasona Juno
tervehtii salamoin; häävierasna eetteri säikkyy,
nymfien riemukkaat soi huudot pilvien yltä.»
Sitten seuraa pitkän aikaa katkeamattomia juhlallisuuksia, joiden
aikana Æneas ja Dido unohtavat rakkaudenonnessaan kaiken muun. Æneas
on unohtamaisillaan elämäntehtävänsä perustaa Italian maaperälle
valtakunta, joka on kerran hallitseva maailmaa.
Silloin Æneas saa jumalien kuninkaalta käskyn lähteä matkalle ja
seurata elämänuraansa. Æneaan täytyy totella. Mutta jo ennenkuin
hän on tästä maininnut sanaakaan rakastetulleen, tämä on rakkauden
ihmeellisellä vaistolla aavistanut, miten tulee käymään. Hän koettaa
turhaan saada Æneaan jäämään luokseen. Silloin hänen rakkautensa
muuttuu vihaksi. Mutta hän ei tahdo elää rakkaudentarinaansa kauemmin.
Kun Æneas päivän sarastaessa ohjaa laivansa ulapalle Karthagon
satamasta, valaisee hänen matkaansa sen rovion loiste, jolla onneton
Dido polttaa itsensä. Mutta kuolinpaikaltaan Dido sinkoaa kirouksen
uskottomalle rakastajalleen sekä koko hänen kansalleen ja ennustaa
voimallisesta karthagolaisesta, josta oli kerran tuleva Rooman
vaarallisin vihollinen ja joka oli kostava hänen loukatun kunniansa.
»Mut tepä, tyyrit, hälle ja heimolleen vihass' olkaa
ainaisesti. Mun tuhkalleni tämä uhri se suokaa!
Älkööt milloinkaan nämä kansat mieltykö rauhaan!
Nouskohon tuhkasi ain myös kerran kostaja suuri
heimoa dardanien[118] tulin vainoamaan sekä miekoin.
Nyt sekä milloin vain ajat sallivat sen, sodass' olkoot
rannat rantoja vastaan, aaltoja vastahan aallot,
miekat miekkoja, itse te, niinkuin lapsien-lapset.»
* * * * *
Æneas jatkaa nyt matkaansa Italiaan. Cumæssa hän kysyy neuvoa
kuuluisalta sibyllalta, joka asuu siellä eräässä luolassa, ja saa
tämän seurassa tehdä matkan manalaan tapaamaan vanhaa isäänsä, jonka
hän on vuotta aikaisemmin haudannut. Runoilijan kuvaus siitä, mitä
Æneas saa manalassa nähdä, on ihmeellisintä ja valtaavinta koko
maailmankirjallisuudessa. Tämä kuvaus on, Schück sanoo, »alkuperäiskuva
keskiajan kaikille helvettinäyille», ja siihen kohdistuukin siksi
erinomaisen suuri uskonnollinen ja sivistyshistoriallinen mielenkiinto.
Sibyllan opastamana Æneas ensiksi saapuu Kharonin lautalle. Kolkko
ja tuima katseltava on lautturi harmaine, takkuisine partoineen ja
terävine, hehkuvien hiilien lailla säkenöivine silmineen. Rannalla
tungeksii kuolleiden haamuja:
»Äitejä, miehiä siell' oli, haamuja harmauneiden
urhojen, poikasien sekä neitojen naittamatonten,
nuorien miesten, jotk' oli hautaan saattanut taatto;
siellä he seisoivat, pyys joutuisaan yli päästä.»
Mutta ankara laivuri käskee useita kalpeita haamuja poistumaan. Nämä
ovat sellaisia, joiden luut ovat vielä hautaamatta. He ovat tuomitut
harhailemaan sata vuotta manalan virran äärillä, ennenkuin he saapuvat
ikävöidylle toiselle rannalle.
Sibyllan pyynnöstä Æneas saa kuitenkin astua lauttarähjälle:
»Natis taakastansa nyt venhe
rappeunut, sisähän vesi pulppusi halkeamista.
Kuitenkin yli pääsivät tietäjätär sekä urho
rannan liejuisen siniharmaaseen kahilistoon.
Täälläpä luolassaan makas Kerberos kolmine päineen,
hirviökoira, min haukuntaa Manan mantere kaikui.
Käärmeenkaulat sen uhaten nous; tietäjätärpä
viskasi koht' etehen mesileivoksen, unijuomaan
kastetun. Näljissään avas Kerberos kurkkua kolme,
nielaisi äkkiä sen. Jopa ruumis suunnaton raukes
maahan pitkäkseen, koko laajan täyttäen luolan.
Vartija untunut kons' oli, Aeneas heti aukas
portin, jättäen veet, joill' ei kotihin tule kenkään.
Kynnykseltä jo soi, soris äänet, suunnaton parku.
Itkivät orpouttaan sylilapset, jotk' oli kuolleet
ennenkuin mitäkään elon armaudesta he tiesi,
rinnoill' äitien tempauneet Manan synkeän maille.
Sitten ne nähtiin, jotk' oli kuoloon tuomitut syyttä.
Toisenlaistapa tääll' lainkäyttö on, tuomari toinen:
Minos uurnassaan tääll' arvat puistavi, kutsuu
vainajat, kuulustaa, elonerheet tutkivi tarkkaan.
Täälläpä myös asuvat polot toiset, jotk' ovat syyttä
itsens' surmanneet, valon maahan kyltyen varsin.
Kuinka he mielellään palajaiskaan sinne nyt vaikka
köyhinä raatamahan, kaikk' kestämähän elon huolet!
Kohtalo estävi sen sekä virrat kaameat, kolkot;
yhdeksästipä Styks näet kiertää Tuonelan tumman.
Tääll' lähimailla se myös keto valtainen levitäikse;
'Kaihojen kenttä' on sen nimi haikea. Siell' asuvaiset
kuoloon hiutunehet ovat lemmenvaivojen vuoksi.
Sinne vie salapolku, ja myrttien metsä sen kätkee.
Heit' ei kuolemakaan ole päästänyt kaipauksestaan.»
Täällä väikkyy varjokuvana kauniin Didon haamukin. Mutta kun Æneas
puhuttelee häntä, hän suuttuneena pakenee.
Jatkaessaan vaellustaan hän kohtaa useita muinaisia asetovereitaan,
jotka kertovat hänelle kokemuksiaan. Hetkisen perästä hän tulee
mahdottoman suuren, muurin ympäröimän linnan luo, jonka ympäri juoksee
tuliaaltoinen joki. Tämä on Tartarus[119] kadotukseen tuomittujen
asunto.
»Voihkina korviin soi, valitukset, raatelevaisten
Ruoskien iskut, soi rämy rautojen, ketjujen kalke.»
Raivottaret siellä heiluttavat sähiseviä käärmeraippojaan kadotettujen
yllä.
»Hän joka veljyttään on vainonnut elon mailla,
taattoa solvannut tahi pettänyt holhoamansa,
tai se, ken kultaa sai, mut hautoi vain sitä yksin,
muille myöntänyt ei — luvutoin on moisien, lauma —
tai joka päästään pääs vuoks huoruuden, tahi orjat
ounaat, jotk' asehin omat herrans' surmata tohti;
täällä he vankina on, vain tuomion hetkeä vartoo.
Syntymämannun myi tämä kultaan, saatti tyrannit
valtaan; turmeli tuo oman tyttären, vierahan vaimon;
tieten, taiten nuo teki väärin, sai, mitä mieli»,
Sibylla sanoo.
Mutta tie vie edelleen tästä kauhujen paikasta
vehreisiin suloseutuihin, ihanaisiin
Onnelan lehtoihin, ikiauvoisiin asumuksiin.
Puhdas eetteri tääll' luo purppurahohtohon kaiken.
paistavi tääll' oma päivä ja tähdetkin omat tuikkii.
Muutamat kilpailee silonurmellansa, ja toiset
hiekall' ottelevat tahi leikkiä lyö heleällä;
lauluja kaiuttain kehätanhuun yhtyvät toiset.»
Täällä Æneas saa ilokseen jälleen nähdä vanhan isänsä. Mutta kun poika
tahtoo kietoa käsivartensa hänen kaulaansa, varjo väistyy unikuvan
lailla. Isänsä opastuksella Æneas sitten tutustuu sielunvaellusoppiin,
ja vanhus näyttää hänelle pitkän jonon syntymättömiä sukuja, sieluja,
jotka kerran tulevaisuudessa tulevat ruumiillistumaan. Näiden joukossa
Æneas saa nähdä koko tulevan Rooman merkkimiesten joukon, aina
Romuluksesta Augustukseen saakka, joka on antava jälleen maailmalle
rauhan kultaisen ajan ja laajentava valtakuntansa rajat aina kaukaiseen
Intiaan saakka. Hän näkee Rooman ensimmäiset kuninkaat ja vapaussankari
Brutuksen, hän näkee Manliuksen ja Camilluksen, Fabriciuksen ja Caton,
Gracchukset ja monta muuta. Viimeisenä rivissä hän näkee ihanan
nuorukaisvartalon. Se on Augustuksen sisarenpoika, nuori Marcellus,
jonka maallinen elämä oli määrätty niin lyhyeksi.
Æneaan manalassa käynti on, kuten monet muutkin Æneis runoelman
kohtaukset, sepitetty homeroslaisen mallin mukaan; mutta tuntuva ero
on kumminkin olemassa Vergiliuksen ja Homeroksen käsityksien välillä
kuolemanvaltakunnasta. Homeroslaisen ajan käsitys kuolemanjälkeisestä
olotilasta, pahoille ja hyville erotuksetta samanlaisesta varjoelämästä
on väistynyt sellaisten filosofien kuin Pythagoraan ja Platonin
vaikutuksesta.
Cumæssa käyntiin Æneaan harharetket viimeinkin päättyvät. Hän ryhtyy
sen jälkeen pitkälliseen, monivaiheiseen taisteluun Latiumissa, joka
päättyy onnelliseen miekanmittelöön. Senjälkeen Æneas voi vihdoinkin
suorittaa suuren tehtävänsä ja perustaa sen yhteiskunnan, josta Rooman
maailmanvaltakunta oli kerran kehittyvä.
* * * * *
Vähän kaikkialla huomaa Æneis runossa, kuten olemme nähneet, että
Vergilius on pitänyt Odysseiaa ja Iliasta esikuvinaan. Mutta sama
suuri ero on olemassa Homeroksen ja Vergiliuksen kuin runoilijamme ja
Theokritoksen välillä: yhdellä puolen naiivi välittömyys, toisella
tulos perinpohjaisista opinnoista. Kuinka paljon elävämmiltä,
verevämmiltä ja intohimoisemmilta vaikuttavatkaan senvuoksi
homeroslaiset sankarit verraten Æneaaseen, joka on tuskin muuta kuin
nukke, jota jumalat tanssittavat! Häneltä puuttuu täydellisesti
homeroslaisten sankarien aseiloinen mieli, hän valittaa alituisesti
kovaa kohtaloaan, joka pakottaa hänet taistelemaan, ja hänen on
helpompi vuodattaa kyyneleitä kuin verta. Mutta luonteena hän on
Iliaan ja Odysseian sankareita korkeammalla tasolla, sillä hän
uhraa persoonalliset mielihalunsa sen tehtävän takia, jonka jumalat
ovat panneet hänen suoritettavakseen. Hän on _aidon roomalaisen
velvollisuudentunnon ruumiillistuma_. Hänellä ei ole oikeastaan
vähintäkään halua tulla kuuluisaksi sankariksi. Hän tuntee raskaaksi
kuormaksi sen elämäntehtävän, joka on pantu hänen suoritettavakseen.
Hän ei kärsi ja ponnistele oman kunniansa, vaan kotijumaliensa vuoksi,
joille hänen täytyy valmistaa pysyväinen olinsija, ja tulevan suvun
takia, jota niin kunniakas tulevaisuus odottaa. Hän ei rakasta sotaa,
mutta on urhoollinen aina aseellisissa voimain mittelyissä. Hän
rakastaa rauhaa, mutta hänen on pakko alituisesti kierrellä ympäriinsä
ja alituisesti ryhtyä uusiin yrityksiin. Hän rakastaa Didoa, mutta
hylkää hänet siksi, että korkeammat velvollisuudet vaalivat häntä niin
menettelemään. Tämä on joka tapauksessa valtavaa. _Miellyttävä_ piirre
on hänessä se, ettei hän koskaan kerskaile velvollisuudentunnollaan ja
luonteenlujuudellaan.
Yhtä persoonattomia kuin Vergiliuksen sankarit ovat hänen jumalansakin.
Heillä ei ole todellisia piirteitä, jotka antavat elämää ja
väriä helleenien jumalmaailmalle. He ovat vain »voimia», jotka
yhdenmukaisesti aidon roomalaisen katsantokannan kanssa elävät ja
hallitsevat Æneiksessä.
Kolmas eroavaisuus on se, että Homeros iloitsee _saadessaan kertoa_
merkillisiä asioita, kun taas Vergiliuksessa huomaa läpikäyvänä
piirteenä _tarkoitusperän_, nimittäin ihannoida roomalaisvaltaa ja
esittää Augustus sen täydellisentäjänä.
* * * * *
Enimmän Vergilius oli oma itsensä joka tapauksessa silloin, kun hän
lauloi idyllisestä maalaiselämästä luonnon helmassa ja ylisti uutteran
maanviljelijän onnellista osaa niiden kohtalon vastakohtana, jotka
suurkaupungissa tavoittelivat loistoa ja nautintoja. Vergilius oli ja
pysyi pienviljelijän poikana, joka tunsi itsensä araksi ja hämillään
olevaksi isoisten saleissa ja joka aina ikävöi maailmankaupungin
vilinästä maaseudulle. Suurikasvuinen, raskasliikkeinen mies, hipiä
auringonpolttamana, näyttikin talonpojalta. Mutta sen pahempi tätä
ulkonäköä ei vastannut talonpojan vahva fysiikka. Runoilijan terveys
ei ollut parasta laatua, ja liian aikainen kuolema katkaisikin hänen
uransa vähän sen jälkeen, kun hän oli täyttänyt viisikymmentä vuotta.
Se maaseutu, jonne Vergilius ikävöi, merkitsi hänelle kuitenkin
suunnattomasti enemmän kuin karkealle boiotialaiselle
talonpoikaisrunoilijalle, jonka seuraajana hän piti itseään: maaseutu
ei ole vain viljasatojen äidinhelma — se on myöskin kauneuden
maailma; eikä kukaan aikaisemmista runoilijoista, ei roomalaisista
eikä kreikkalaisista, ole niin voimakkaasti vaistonnut luonnon
kauneudellista puolta kuin Vergilius. Ei kukaan ole hänen laillaan
nauttinut puiden varjosta kuumana kesäpäivänä, ei kukaan hänen laillaan
ymmärtänyt arvioida tunnelmaa metsän huminassa, purojen porinassa ja
lintujen liverryksissä. Hän on riemuinnut koko luomakunnan kauneudesta
yhtä hyvin säteilevän kesäauringon valossa kuin iltahetken raukenevassa
rauhassa. Hänen »Georgicaansa» täytyykin, puhtaasti runolliselta
kannalta katsoen, pitää hänen onnistuneimpana teoksenaan. Vergilius oli
sisimmältään lauhkea ja lempeä idyllikko.
Ja kuitenkin hänen asteikkonsa oli niin laaja, että hän kykeni
runoudessaan ilmentämään sekä puiden huminan että miekan kalskeen.
Æneiksestä tulikin se teos, jota hänen maanmiehensä pitivät hänen
verrattomasti korkeimpana saavutuksenaan. Runoelman monumentaalinen
nousu tehosi Rooman kansaan. Olihan sillä, kuten Schück oivallisesti
esittää, »maailmanhistorian sointua sävyssään; se on maan herroille
käypää runoutta.» Ylpeillen roomalaiset katsahtivat ylös _omaan_
Homerokseensa, ja Vergilius oli heidän mielestään voittanutkin
kreikkalaisen runouden isän. Sykkivin sydämin seurattiin
runoilijan kertomusta Rooman kansan korkeista esi-isistä ja
maailmanhistoriallisesta tehtävästä. Ei yksikään roomalainen voinut
kansallista liikutusta tuntematta lukea niitä ylväitä sanoja, joilla
Æneaan vanha isä manalassa ennusti roomalaisten tehtävästä kansojen
joukossa:
»Taiturit herkemmät vain henkiväks luokohot pronssin,
— luulen, että he saa elämään myös marmorikasvot —,
puhtaammin puhukoot he ja taivaan tähtien liikkeet
sauvoin mittailkoot sekä tietkööt, koska ne nousee,
mutta sa, Rooman mies, olet kansain käskijä, muista!
Tää sun taitehes on: luo rauhaa, lailla se suojaa,
lyötyjä säästä, mut sotamahdein korskeat kaada!»
* * * * *
Vergilius työskenteli yksitoista vuotta Æneiksensä sommittelussa, mutta
hän arveli, että sen täysin valmiiksi saattaminen vaatisi vielä kolmen
vuoden ajan. Näitä vuosia ei hänelle suotu. Kuolema lopetti hänen
työskentelynsä vähän sen perästä, kun hän oli täyttänyt viisikymmentä
vuotta.
Vähitellen Vergiliuksesta tuli kansantietoisuudessa ennustaja
ja ihmeidentekijä. Hänen kirjojaan tulkittiin vertaus- ja
tunnuskuvallisesti, ponnisteltiin syvemmän, profeetallisen merkityksen
esille saamiseksi kaikessa, mitä hän oli sanonut ja hänen kirjansa
avattiin kuten oraakkelilta neuvoa haettaessa. Keskiajan kristityt
pitivät häntä Israelin profeettojen arvoisena. Ensi sijassa hänen
ennustuksensa poikasesta, joka toisi onnellisemman ajan maan päälle,
teki hänestä hurskasten silmissä tietäjän.
On omituista, että Saksan suurin protestanttinen psalmirunoilija, Paul
Gerhardt, on saanut inspiration erääseen kauneimmista ehtoovirsistään
Æneiksen tunnelmallisesta kuvauksesta yöstä ja sen tuomasta levosta,
siitä yöstä, joka kumminkaan ei tuonut onnettomalle Didolle lievitystä
hänen rakkaudentuskaansa:
»Yö oli, uupunehet kaikk' antautui levon valtaan
leppoisaan. Oli vait maa, metsä ja ankara aava,
tähdet verkkaan vain yli kannen korkean vieri.
Vainiot nukkuivat, työjuhdat, kirjavat linnut,
veess' eläväiset kuin myös piilevät pensahikoissa;
kaikk' oli untunehet yön helmaan vaikenevaisen,
huolens' unhottain sekä päivän mennehen vaivat.»
Paul Gerhardtin ehtoovirren seuraavilla säkeillä on vastikkeensa
Vergiliuksen runoudessa:
»Maa lepohon nyt vaipuu,
sen piirteet yöhön haipuu,
kaikk' uneen uinahtaa.
Pois päivän valo peittyy,
ja öinen huntu heittyy
yl' ilman avaran.
Työt tauonneet on maiset,
vain lähdet loistavaiset
vait yössä valvovat.»