Horatius oli viisi vuotta nuorempi Vcrgiliusta. Hän oli etelä-Italian
poika; nopeammassa tahdissa kuin Lombardian tasangon talonpojan pojalla
virtasi veri hänen suonissaan. Hänen isänsä oli vapautettu orja, jolla
oli pieni maatalo. Liikuttavaa on lukea Horatiuksen kertomusta siitä,
kuinka isä vuokrasi tilansa voidakseen itse, seurata pientä poikaansa
Roomaan — sillä kuten Vergiliuksen isä, hänkin tahtoi hankkia pojalleen
parhaan kasvatuksen, mitä oli saatavissa, ja opettaa pojalle:
minkä senaattorien, ritareidenkin omat poiat
Oppia saavat.
Runoilija jatkaa:
Jos joku ihmisien vilinäss' ois
katsellut mua, kun menin kouluun, hän puvust' ynnä
saattajaorjist' ois minut luullut rikkahan lapseks'.
Taattoni lahjomatonnapa vartijanain minut saattoi
luo opinantajien. Miks kertoa kaikkea? Kasvoin
vaatimatonna — se nuorten on kaunistus —, pahan teille
koskaan joutunut en, jopa moittimatonnakin säilyin.
»En koskaan», runoilija vakuuttaa, »minä olisi tahtonut vaihtaa isääni
kehenkään toiseen, olisipa tällä ollut vaikka kuinka monen esi-isän
loisto tahansa.»
Tämä uhrautuva isä teroitti sekä sanoin että teoin pojalleen
vaatimattomuuden vaikeaa, mutta onnea tuottavaa taitoa. Siksipä
runoilija voikin täysikasvuisena ylistää itseään onnelliseksi
sellaisestakin syystä, ettei hänen tarvinnut matkustaa suuren ja
kalliin seurueen kanssa. Vähän haukattavaa repussaan hän voi nousta
takkuisen muulin selkään ja iloisena hölkytellä tietänsä aina
Tarentumiin saakka tarvitsematta pelätä, että häntä moitittaisiin
saituudesta. Roomassa hän sai maleksia mielensä mukaan, ilman että
hänellä oli yhtään orjaa seurassaan, ja mieluisasti vietetyn päivän
jälkeen hän voi iltaisin tyytyväisenä palata kotiin purjolaukka-, papu-
ja ohukaisvadin ääreen.»
Näin eleleepi
hän, jota vaivaa ei himo kunnian houkkiomainen.
Onnekkaampi olen näin kuin jos isä, myös isotaatto
ollut kvestori ois, setä saanut myös saman arvon.
hän sanoo; ja toisessa laulussa:
Paljon tarpeen ei ole onneen. Pöydän
köyhän kaunistaa oma suolakuppi;
Nopsaan nukkuu, kun pure mielt' ei pelko,
Ahneus inha.
Satiirikkona Horatiuksella oli erikoinen kyky »sanoa hymyillen
ihmisille totuus». Hän oli yhtä puolueeton leppoisassa huumorissaan
ja tyynessä ironiassaan, olipa kysymyksessä omat tai toisten
mielettömyydet. Hän ivaili mieltymystään hyvään ruokapöytään ja
jonkinlaiseen epikurolailaiseen elämäntapaan ylipäänsäkin ja
rakastettavalla suorasukaisuudella hän laski pilaa muistakin
heikkouksistaan ja vioistaan. Taistelukentällä hän oli esiintynyt
vain kerran — Philippoissa. Siellä hänellä oli päällikön asema —
vieläpä hämmästyttävän korkea-arvoinenkin — Brutuksen armeijassa. Hän
ei ollut suinkaan sankari, mutta hänellä oli rohkeutta jälkeenpäin
_laskea leikkiä_ tästä tuskin kunniakkaasta elämänsä vaiheesta. Hän
kertoo avomielisesti, kuinka hän heitti kilpensä ja pötki pakoon, kun
näki, minnepäin asiat olivat menossa. Myöhemmin hän ihastuneena käytti
hyväkseen armahdusta, jonka voittaja hänelle myönsi.
* * * * *
Horatiuksesta kehittyä tyytyväinen ja onnellinen ihminen. Ollen pieni
ja pyöreä hän nimittää kerran itseään »hyvinruokituksi porsaaksi
Epikuroksen laumasta». Onnellinen hän oli maatilallaan, ylhäällä
Sabiinilaisvuoristossa, Tivolin tienoilla, jonka Mæcenas hänelle
lahjoitti. Tänne hän pakeni, kun ilma Roomassa kävi painostavaksi ja
helteisen kuumaksi. Täällä hän kuuli vain puiden latvojen huminaa
ja joen pauhinaa alhaalta laaksosta. Täällä hänen useimmat runonsa
syntyivät. Näistä me tunnemme hänen rakkaan maatilansa melkein yhtä
hyvin, kuin jos olisimme olleet siellä vieraina.
Täällä hänellä oli vain maamiehiä ja luonnollisia ihmisiä seuranaan,
ja täällä hän sai olla rauhassa tungettelevilta onnenonkijoilta, joita
pääkaupunki oli täynnä. Muutamassa hauskimmista satiireistaan Horatius
kuvailee, kuinka tällainen iilimato tarrautui häneen kiinni, kun hän
eräänä kauniina päivänä on kävelemässä Via sacralla. Mies kuului
epäonnistuneitten runoilijain luokkaan, joka siihen aikaan oli hyvin
runsaslukuinen, ja hän oli saanut päähänsä päästä Horatiuksen avulla
Mæcenaan seurapiiriin. Näin runoilijamme alkaa maalailevan kuvauksensa
vaivoistaan:
Pääkadull' astuksin minä taas tapahain sekä haudoin
mietteissäin jotakin, mitä ollut lie mitätöntä,
kun minut kiinni sai eräs, mulle vain nimituttu.
Tarttui hän kätehein: »Mitäs kuuluu, ystävä kulta?»
— »Laatuun käy», tokaisin, »sitä myöskin toivotan sulle.»
Kun yhä saatteli hän, minä virkoin: »Terveheks!» Hänpä:
»Et mua tunne; ma oon mies oppinut.» — »Arvosi nousee
siit' yhä silmissäin.» Hänest' uurastaa ko'in irti:
kulkua joudutin, seisahduin toviks' taas, sekä orjan
korvaan kuiskaelin asioitani; juoks hiki aina
kantahan asti. — »Kuink' ylen onnekas oot, äkäpäinen
Bolanus!» Näin vait nimesin, kun soitti hän suutaan,
kiitteli korttelien komeuksia. Kun ma en hälle
vastannut, sanoi hän: »Näen, mielelläs minun toivot
lähtevän; turhaan vain: minä en sua niin vähin laske,
vaan sua määrääs saakka ma saatan.» — »Suottapa vallan
sun samoella on näin; menen sairaan luo, jot' et tunne,
kauas Tiberin taa, luo Cæsarin uusien puistoin.»
— »Joutilas oon nyt, enk' ole laiska; ma siis sua seuraan.»
Korvani tuppaan löin, kuten yrmeä aasi, min selkään
kantamus köytetähän kovin suuri. Nyt vasta hän alkoi:
»Ellen erhety, niin ohi Viscukses[120], Variukses[120]
ystäväks ottaisit minut: ken nopeampahan laittais
värssyjä, vuolaammin? Kuka tanssia vois sulavammin?
Oon minä laulaja myös, kateuttaja Hermogeneenkin[121].»
Sain sananvuoron: »Viel' eloss' ompiko äitisi, taikka
heimostas tuen saatko?» — »Ei ketäkään ole mulla,
kaikk' olen haudannut.» — »Hyvä heidän; mut minä jäin vain.
Surmani suo pian! On kova kohtani; lasnapa mulle
lausui tietäjätär, täristyttäen arpomisuurnaa:
'Ei sinun kuoloas tuo tuhomyrkky ja taistajan miekka,
rinnan riutumus ei, kipu keuhkojen, ei hidas leini,
vaan sinut kerran on lorusuu joku tappava; siispä
karttaos haasteliaita, kun mieheks kerta sa kasvat'?»
Runoilijamme onkin vähällä heittää henkensä, kun pelastus viimeinkin
saapuu hänen muutaman riitajuttunsa vastapuolen hahmossa:
»Sika, oikeudestakos karkaat?»
Vierasmieheks hän mua pyysi, ja kohta ma suostuin
mielissään. Käräjiin hänet laahattiin, melu, touhu,
tuoksina nous. Kas näin minut pälkääst' autti Apollo.»
* * * * *
Augustus oli hyvin ihastunut Horatiukseen. Paitsi runoilijan
persoonallista rakastettavuutta, hänen hyväntahtoista sukkeluuttaan ja
hienoa, ymmärtävää hymyään oli hänen mielipiteillään ja Augustuksen
politiikalla erinäisiä yhtymäkohtia. Idyllikko Horatius inhosi kaikkea
politikoimista ja rakasti lepoa ja rauhaa. Hänen kauhunsa tasavallan
ajan alituista levottomuutta ja verenvuodatusta kohtaan oli täysin
keisarin mielen mukaista. Muut syyttivät Augustusta siitä, että hän oli
riistänyt roomalaisilta vapauden — Horatius päinvastoin arveli, että
Augustus oli lahjoittanut sen heille vapauttamalla heidät poliittisista
huolista ja rettelöistä ja antamalla heille sen sijaan levon ja rauhan
järjestää elämänsä niinkuin itsekutakin halutti. Augustuksen pyrkimys
palauttaa roomalaiset yksinkertaisempiin ja terveempiin elämäntapoihin
sai myöskin osakseen runoilijan myötätunnon, runoilijan, josta oli
tullut maalaiselämän ja vaatimattomuuden apostoli.
Augustus piti siis Horatiusta suuressa arvossa ja tarjosi tälle
yksityissihteerinsä virkaa. Mutta runoilija torjui kiitollisena
kultaiset kahleet. Suunnattomasti paljon suuriarvoisempana hän piti
vapautta saada itse järjestää elämänsä. Ja Augustus ymmärsi häntä ja
piti hänestä yhtä paljon kieltäytymisestä huolimatta. Pilaillen hän
kirjoitti vapautta rakastavalle runoilijalle: »Vaikka sinä oletkin niin
ylpeä, että väheksyt ystävyyttäni, en minä kuitenkaan maksa sinulle
samalla mitalla.»
Näin runoilija sai levossa ja rauhassa jatkaa runoiluaan ja
lesboslaisen laulajakoulun esikuvien mukaan laulaa luonnosta, sen
vaihtelevista muodoista, ylistää kohtuudella nautittuja viinipikarin
riemuja, runoilla rakkaudesta ja ystävyydestä, laulaa Augustuksen,
hänen itsensä ja Rooman hyväntekijän kiitosta sekä pilailla ihmisten
heikkouksia.
Hänen juomalauluilleen ominaisia ovat seuraavanlaiset säkeet:
Tapella sarkoin riemuhan säädetyin
on thrakilaista. Barbarijankutus
jo jättäkää ja säysy Bakkhos
säästäkähät verimelskehiltä!
Yöjuomingeissa miekkoja huidotte
kuin mediläiset meiskarit. Hillitkää
tuo hornanmoinen huuto, veikot,
laskeukaa käsitaipehelle!
Eräs hänen somimpia rakkausrunojaan on suomalaisessa asussa
seuraavanlainen:
Tieltäin miks pakenet laill' aran kaurihin,
vuorell' eksynehen, etsivän äitiään?
Turhaan tuulta se säikkyy,
metsän varjoja vauhkoutuu;
lehdet jos vipajaa vuoks kevätviimojen,
karhunvattua jos vihreän-vilskavat
liikauttaa sisiliskot,
värjyy sen sydän, polvet jo.
Syödäkseni hetikään en sua ahdista,
julmain tiikerien lailla ja leijonain.
Äitis jättäös vihdoin!
Oothan suuri jo sulholle!
Melkeinpä jokaisessa satiirisessa runossaan Horatius antaa uusia
todisteita hienosta inhimillisyydestään ja lempeästä, ihmisheikkouksia
ymmärtävästä huumoristaan, jonka hän omaksui vuosien vieriessä ja
joka kehittyi seurustellessa sellaisten miesten kuin Vergiliuksen ja
Mæcenaan kanssa.
Luonteeltaan eloisa Horatius oli ihminen, jolla oli kyky tuntea
oikeata _viihtymystä_. Sen tunnemme sellaisista runoista kuin se
talvitunnelma, johon hän on vinjetiksi piirtänyt Roomasta etelään
päin olevan lumipeitteisen Soracten vuoren uljaan kuvan. Muutoin
tämä ihastuttava runo, kuten monet muutkin, on pääasiallisesti
Alkaioskäännöstä; ja Horatius oli itse ylpeä tehtävästään saattaa
hänet ja muita kreikkalaisia runoilijoita roomalaistenkin kesken
yleisesti tunnetuiksi ja kunnioitetuiksi. Osittain siis Horatius
tyytyi samaan tehtävään kuin Terentiuskin. Pitävätpä muutamat
kirjallisuudentutkijat ja filologit varmana, että kaikki Horatiuksen
kauneimmat runot ovat kreikkalaisen runouden[122] jäljennöksiä tai
käännöksiä. Mutta minkälaisia _mestariteoksia_ käännöksiksikin!
Yhtä täydellisiä kuin alkuperäisetkin! Horatiuksen persoonassa ovat
kreikkalainen ja roomalainen henki sulautuneet yhdeksi. Häntä onkin
sanottu »kreikkalaiseksi roomalaisten keskuudessa». Hyvin luultavaa
muutoin onkin, että hänen suonissaan virtasi kreikkalaista verta.
Hänen syntyperänsä johtuminen muinoisesta Suur-Kreikasta tekee sen
uskottavaksi. _Roomalaista_ on Horatiuksessa hänen selväpiirteinen
todellisuustajunsa, _kreikkalaista_ sitävastoin hänen kohtuuden,
sopusoinnun ja muotokauneuden tajuntansa. Hän oli elämänohjeekseen
valinnut delphoilaisen sananparren, johon sisältyy koko elämänviisaus:
»Kohtuus kaikessa». Hän suosittelee kaikille »kultaista keskitietä»
ylimielisyyden ja arkuuden, mielenhuuman ja tylsyyden, ylellisyyden
ja puutteen välillä. Ja esteettisen koulutuksen ansiosta, jonka hänen
helleenisen sivistyksen opintonsa olivat hänelle antaneet, hänen
psyykensä vähitellen vapautui yhä enemmän roomalaisesta karuudesta
ja kovuudesta. Hänen parhaimmat runotuotteensa ovat mainio hedelmä
roomalaisen miehuuden ja kreikkalaisen sulon yhtymästä.
Mutta palatkaamme nyt itseensä kysymyksessä olevaan runoon!
»Näät kuinka valkein hohtavi harjantein
Soracte vuori, kuin lumitaakastaan
puut metsän tuskastuin jo taipuu,
kuin kova pakkanen kahli virrat.
Pois häädä kylmä, lietehes puita tuo
taas aimo taakka, anteliaammasti
suo, Thaliarkhos, kiertää maljan,
min nelivuotias viini täyttää.
Muut kaikki huoleks heittäös taivahan!
Kun tuulten taiston kerta se aavalla
on viihtänyt, niin vait on kuuset,
eik' ikisaarnien lehvät liiku.
Min huomispäivä luo, älä tiedusta,
vaan voitoks laske päivä, min milloin sait,
ja nuorramiessä ällös vältä
leikkejä, tanhuja armaan lemmen,
kun viel' on vanhuus yrmeä kaukana
sun kukkeudestasi Nyt kisakentille
on aika käydä, lemmenkuiskein
tyttösi kohdata illansuussa,
tai kuulla, kuinka neitosen, kaukaiseen
mi soppeen piili, pyrskäys ilmaisee,
ja pantti riistää rantehesta,
tai vikuroitsevan sormus viedä.»
Ja lopultakin pakenee talven kylmyys lännen lauhkeita henkäyksiä:
»Tukkahas tuoksua vaan puno lehviä vihreöitä myrtin
Ja kukkasia kirrettömän mullan;
kalpea kuolema kolkuttaa yhä yhtäläisnä köyhän
kuin kuninkaankin usta. Kaukotoiveet,
Sestius onnekas, meilt' on kieltänyt lyhyt elonaika.»
Mutta kevät on lyhyt, ihmiselämässä kuten luonnossakin:
»Me kaikki paikkaan yhtehen päädymme,
ja uurnass' arpaa kaikkien puistellaan;
se lankee aikanaan ja meidät
ainahis-maanpaon purteen määrää.»
* * * * *
Monilla Horatiuksen runoilla, erittäinkin hänen satiireillaan,
on suuri sivistyshistoriallinen arvo. Runoilijan harvinaisen
huomiokyvyn ansiosta nämä runot ovat yhtä korvaamatonta aineistoa
Augustuksen ajan elämän tuntemiselle, kuin Ciceron kirjeet ovat
vallankumousajalle. Me voimme myöskin lukea hänen lauluistaan
hänen oman elämänsä kuten päiväkirjasta. Hänen kertomataitonsa
mestarinäyte on Roomasta Brundisiumiin tehdyn matkan kuvaus, jonka
matkan hän suoritti yhdessä runoilijoiden Vergiliuksen ja Varuksen
kanssa Mæcenaan seurassa. Mainioita ovat runoilijan sisäkuvaukset
siivottomista, pienistä italialaisista majataloista. Milloin vieraat
ovat tukehtumaisillaan märistä, lehtisistä oksista lähtevään savuun,
milloin isäntä on pistämäisillään koko talon tuleen käännellessään
laihoja rastaita paistinvartaassaan. Muutamassa paikassa on niin
suuri puute juomavedestä, että siitä saa maksaa joka kulauksesta,
toisessa taas leipä on täynnä pieniä kiviä. Huvittavaa ei ole myöskään
kehnoilla, sateen liottamilla teillä matkustaminen; mutta vaivat
ovat tuskin vähäisempiä sillä jokialuksella, jolle täytyy osaksi
matkaa uskaltautua. Aluksella matkustajat häiriintyvät kiivasta
riidasta laivanomistajan ja matkustavien talonpoikain välillä. Ja
kärsivällisyyttä kysytään myöskin pitkän odotuksen aikana, kun laivaa
vetävää muulia koetetaan saada liikkeelle. Silloin on jo kumminkin
ehtinyt tulla yö.
»Tunnin vei venemaksujen kanto ja muulein
valjastus. Unen taas vei hyttyset, sammakot suomaan,
myös koti-armaalleen serenaadia hihkuen kilpaa
venhemies, sikunasta mi vilkastui, sekä muuan
matkaajista. Nyt mies, joka muulia ohjasi, uupui
nukkumahan, venemies myös laiskistui, sitas muulin
syömään kallion luo, kävi seljällensä ja kuorsas.
Aamun koitti jo koi, ja me näimme: on hievahtamatta
venhe. Maallepa nyt eräs matkaajist' äkäpäissään
hyppäsi peittoamaan pajusauvoin sääriä, niskaa
muulin ja sen ajajan. Oli neljä jo kello, kun noustiin
maihin.»
* * * * *
Vuonna 8 e.Kr. Horatius menetti uskollisen ystävänsä Mæcenaan. Useita
vuosia kestäneet kovat kärsimykset päättyivät silloin. Vainaja oli
testamentissaan määrännyt Augustuksen yleisperillisekseen, mutta
laskenut hänen sydämelleen nämä sanat: »Muista Horatius Flaccusta,
samoinkuin olet minua muistanut!»
Tämä kehoitus oli monesta syystä tarpeeton. Vain muutamia viikkoja
myöhemmin Horatius seurasi hyväntekijäänsä kuolemaan. Näin täyttyi
vanha lupaus, jonka runoilija oli kerran antanut laulaessaan:
Jos oottamatta sun, osan sieluain,
veis kuolo, niin myös miks minä viipyisin,
ma rikkonainen puoli, inho
itseni vain? Sama päivä meidät
molemmat sortaa. Kerta ma vannoinhan,
ja väärin en: »Jos kunne sa kulkenet,
sua seuraan.» Viimeistaipaleelle
kumppaninas olen valmis käymään.
Horatius pääsi kokemasta kiusallista kuihtumista. Nopeasti hän sai
mennä. Kuten hän oli kehoittanut toisia, siten hän itse erosi elämästä,
samalla lailla kuin kylläinen ja tyytyväinen pöytävieras lähtee
pidoista.
Runoilija haudattiin ystävänsä viereen Esquilinus kukkulalle. Hänen
oman elämänsä loppuakordina kaikuu horatiuslainen säkeistö, jolla vielä
tänä päivänäkin kaunista elämäntyötä usein kunnioitetaan:
»Integer vitae scelerisque purus,
non eget Mauris iaculis neque arcu
nec venenalis gravida sagittis,
Fusce, pharetra.[123]
Jäljellä on muisto lämminsydämisestä, miellyttävästä ihmisestä ja
laulajasta, jolla ei ollut vain synnynnäisen runoilijan kykyä muuttaa
kieli sulavaksi musiikiksi, vaan joka oli saanut myöskin lahjan
levittää iloa kanssaihmistensä keskuuteen, siksi että hän itse oli
kohtaloonsa tyytyväinen ja kiitollisena vastaanotti suuret ja pienet
ilon aiheet, joita elämä antoi, sekä säilytti ne kiitollisessa
muistossa. Siitä todistavatkin liikuttavalla tavalla hänen omat sanansa:
Se onnekas on mies, oma herransa,
ken aina virkkaa päätteheks päivänsä:
»Elänyt oon!» Jos huomiseksi
Zeus laen peittävi mustiin pilviin,
tai kirkastaa — edes hän kumotuks' ei saa
tapahtunutta, ei peräyttää voi,
ei muuksi muuttaa, minkä kerran
haihtuva hetki on vienyt myötään.
Runoilijan julistama elämänfilosofia on kultaisen huolettomuuden
filosofiaa. Se ei ole syvämietteistä, mutta se tyydytti hyvin häntä
itseään.
Horatius ei ole suinkaan taivaita ahdisteleva titaani. Hänen
lyriikassaan ei ole Catulluksen hehkuvaa intohimoa ja valtavaa voimaa,
mutta hänellä on paljon useampia kieliä lyyrassaan ja sen sointupohja
on sopusointu. Horatius oli onnellisen tasapainoinen luonne, Catullus
onneton, rikkirevitty sielu.