Latinalaisen proosan kulta-aika oli Cæsarin ja Ciceron aikoina;
runous sitävastoin kohosi korkeimmilleen vasta Augustuksen ajalla
sellaisten runoilijain kuin Vergiliuksen, Horatiuksen, Propertiuksen,
Tibulluksen ja Ovidiuksen teoksissa. Heidän taidokkaissa käsissään
muovautui roomalaiskieli niin kaunissointuiseksi ja ilmaisutavoiltaan
niin rikkaaksi, ettei se ole koskaan, ei aiemmin eikä myöhemmin,
ollut sellaista. Se, että nämä runoilijat voivat kokonaan antautua
runoiluunsa, on suureksi osaksi Augustuksen ansiota. Sillä samoinkuin
hän kauniilla taideteoksilla ja monumentaalisilla rakennuksilla teki
Roomasta taiteen pääkaupungin, samoin hän rohkaisi ja innostutti
runoilijoitakin levittääkseen heidän teostensa välityksellä loistetta
hallituksellensa ja vaikuttaaksensa heidän kauttansa kansan mielialaan
monarkistisessa hengessä. Tässä tarkoituksessa hän keräsi runoilijoita
hoviinsa, seurusteli heidän kanssansa ystävällisesti ja kohotti tällä
tavoin heidän yhteiskunnallista asemaansa. Hän kuunteli elävällä
mielenkiinnolla heidän uusien teostensa lukemista, iloitsi heidän
edistyksestään ja palkitsi ansioituneet huolettomalla toimeentulolla.
Tällaisissa sivistystehtävissä Augustuksella oli parhaana auttajana
rikas ja ylhäinen ystävänsä _Mæcénās_. Kerta kaikkiaan Augustuksen
aikakausi on sivistyksellisen loiston ympäröimä, joka sille historiassa
suo paikan Perikleen onnellisen ajan rinnalla.
»SIDE LAULUJEN SEPPELEESSÄ.»
Eräässä satiirissaan Horatius kertoo meille jäljittelemättömän
hauskalla tavallaan ensimmäisestä kohtauksestaan Mæcenaan kanssa:
Tiellesi sattunut en, vaan Vergilius, veli parhain,
sitten myös Varius[107] sinun tietää soi, mikä oon ma.
Astuissain etehes sain vain vähän änkytetyksi,
niin ujoks vallan jäin kuin juuttunut kieleni oisi.
Kertoa voinut en näät, ett' on isä korkea mulla,
että Apulian maill' oman maatilan kiertelen ratsain.
Kerroin vain, kuka oon; sanan muutaman vastasit mulle,
kuin tapas on. Menin, mut minut yhdeksäntenä kuuna
kutsuit tuttunas taas. Luen suureks suosios, sillä
kehnouden erotat sekä kunnon; päässyt en piiriis
syntyni vuoks, vaan kosk' elo, mieli on tahraton mulla.
Mæcenas lahjoitti Horatiukselle maatilan, missä runoilija sai levon ja
työrauhan.
Mæcenas kuului Augustuksen uskottujen piiriin. Samoinkuin
Agrippa oli keisarin oikea käsi sotilaallisissa ja teknillisissä
kysymyksissä, samoin Mæcenas oli hänen parhain auttajansa, kun oli
kysymys vaikeista diplomaattisista toimista ja muista samanlaisista
tehtävistä. Milloin oli tarpeen olla tekemisissä ihmisten kanssa,
silloin hänen joustavuutensa ja notkea käsittelytapansa viettivät
oikeita juhlahetkiä. Jonkinlaisesta synnynnäisestä mukavuudesta ja
epikurolaiseen nautintoelämään taipuvaisuudesta huolimatta Mæcenas oli
aina valmis ja teki aina parhaansa, kun vain Augustus tarvitsi hänen
apuansa. Siksipä hän saavuttikin keisarin rajattoman luottamuksen
ja voi sanoa korkealle ystävälleen suorasukaisia totuuden sanoja,
jollaisia ei kukaan toinen olisi uskaltanut päästää suustansa. Kerran,
kun Augustus eräässä oikeusjutussa tuomitsi toisen syytetyn toisensa
perästä kuolemaan, se Mæcenaan mielestä meni jo liian pitkälle. Hän ei
voinut kuitenkaan huomiota herättämättä astua korkean tuomarin eteen.
Hän kirjoitti senvuoksi muutamia sanoja kirjoituslaatalleen ja heitti
sen huomaamattomasti keisarille. Augustus katsahti siihen ja luki:
»Mutta lopetahan jo, pyöveli!» Hän muutti mieltänsä ja laskeutui heti
alas tuomarinistuimelta.
Myöhemmin näiden kahden miehen ystävyys joutui kuitenkin liian kovalle
koetukselle Augustuksen suhteen takia nuoreen ja kauniiseen naiseen,
jonka kanssa Mæcenas vanhoilla päivillään oli mennyt naimisiin. Juttu
oli jo yleisenä puheenaiheena kaupungissa. Loukkaantuneena Mæcenas
silloin vetäytyi takaisin yksityiselämään nauttiakseen ruhtinaallisista
rikkauksistaan loisteliaassa, runsain taideteoksin koristetussa
palatsissaan Esquilinus kukkulalla. Ympärillä olevista ihanista
puutarhoista oli hurmaava näköala yli Rooman ja Campagnan. Täällä
tuntui elämä Mæcenaasta niin suloiselta, että hän eräässä runossaan
huudahti:
Vaikk' kädet kuin vapisis, jalat ontuis, lonkkakin pettäis,
kyttyrä seljäss' ois, iho paiseinen, mädät hampaat,
en suris, jos elohon vain jäisin. Suo elo mulle,
vaikka se tuskaakin tois mullen taukoamatta!
Hän keräsi ympärilleen toisia kirjallisia herkuttelijoita ja
runoilijoita, kuten Vergiliuksen, Horatiuksen ja Propertiuksen ja suosi
runsaskätisesti kaikkia kykyjä, nuoriakin. »Se, joka kerran oli otettu
Mæcenaan piiriin, voi pitää uraansa taloudellisesti turvattuna, sillä
Mæcenas huolehti hänen aineellisista tarpeistaan yhtä hienotunteisella
kuin runsaskätisellä tavalla», Schück sanoo. Runoilijain suojelijana
Mæcenas on tehnyt nimensä kuolemattomaksi. Vielä tänäkin päivänä se
elää »mesenaatin» kunnianimessä.
Vanhin Augustuksen ajan suurista runoilijoista ja se, jota roomalaiset
itse pitivät parhaimpana, oli