Augustuksen hallituskausi oli pääpiirteissään rauhallista, mutta
rajaseuduilla käytiin kuitenkin sotia, jotka päättyivät huomattavien
maa-alueiden valloittamiseen. Tällaisia alueita olivat Keski- ja
Itäalpit, nykyinen Unkari sekä pohjoisin osa Balkanin niemimaata,
niin että valtakunnan raja pohjoisessa siirtyi aina Tonavaan asti.
Merkityksellisin oli kuitenkin _germaaneja_ vastaan käyty sota.
Roomalainen historioitsija _Tacitus_ on kirjoittanut germaanien
elämästä mielenkiintoisia kuvauksia, jotka luultavasti perustuvat
osittain aikaisempiin Cæsarin ja Plinius vanhemman kansatieteellisiin
kuvauksiin ja hävinneisiin Liviuksen ja monien muiden kirjailijain
teoksien osiin, osaksi silminnäkijäin, kuten roomalaisten kauppiasten,
soturien ja virkamiesten sekä syntyperäisten germaanilaistenkin
suullisiin ja kirjallisiin kertomuksiin. Tacitus, joka oli syntynyt
noin vuonna 55 j.Kr. ja kuoli noin vuonna 120, oli etevä virkamies,
joka yleni konsuliksi ja Vähän-Aasian maaherraksi. Hän oli kuuluisa
sekä kaunopuhujana että historioitsijana. Tacituksen tyylin voima on
hänen verraton taitonsa muutamilla harvoilla, ytimekkäillä sanoilla
maalata kuvia henkilöistä ja tapauksista niin havainnollisesti,
etteivät ne koskaan häivy lukijan muistosta. Mutta usein esitys on niin
lakonisen niukkaa, että se jää hämäräksi ja arvoitukselliseksi. »Hänen
tyylinsä on», niin on sanottu, »niin keskitettyä, että siinä on melkein
yhtä monta ajatusta kuin sanaakin.» Se on suoranainen vastakohta
Ciceron laveudessaan miellyttävälle, deklamoivalle ilmaisutavalle.
Historioitsijana Tacitus koettaa aina päästä selville tapahtumien
ketjun syy-yhteydestä. Hänen suurimmat historialliset teoksensa, joiden
kanssa myöhemmin tulemme mitä kiintoisimpaan tuttavuuteen, kuvailivat
Rooman historiaa Augustuksen kuolemasta vuonna 14 j.Kr., vuoteen 96.
Noin kolmestakymmenestä kirjasta, joihin mainitun ajanjakson historia
oli jaettu, on valitettavasti kuitenkin vain puolet säilynyt.
Tacituksen teos germaaneista on aarre, jolle ei muilla kansoilla ole
vertoja, »aarre, jonka hyvä haltijatar on antanut kumminlahjaksi
meidän kansanheimollemme», käyttääksemme terävän saksalaisen
filologin Eduard Nordenin sanoja. Ennenkuin kuitenkaan syvennymme
tähän kansankuvaukseen, meidän on ensin tarkasteltava paljon
pohdittua kysymystä, mistä germaanien alkukoti on etsittävä. Tämän
kysymyksen ratkaisuun nähden olemme paljon kiinteämmällä pohjalla,
kuin silloin, kun oli kysymys indoeurooppalaisten kansojen kehdosta.
Meitä auttaa nimittäin tässä etsinnässämme sekä kielihistoriallinen
tutkimus että muinaistiede. Näiden tieteiden antamat todisteet
osoittavat nykyisin sangen selvästi Elben ja Oderin välisen Saksan ja
eteläisen Skandinaavian olleen germaanien alkuperäisenä kotiseutuna.
Näillä tienoin he ovat vuosituhansia olleet maantieteellisten ja
ilmastollisten vaikutusten alaisina ja kehittäneet itsessään vähitellen
ne rotuominaisuudet, jotka erottavat heidät muista indoeurooppalaisista
kansoista: kelteistä, italialaisista, kreikkalaisista, slaaveista,
persialaisista ja intialaisista.
Kielihistoriallisiin todistuksiin nähden on erittäin kiinnostavaa
vertailla alkugermaanilaista kieltä, josta kielentutkijat ovat päässeet
perille, _indoeurooppalaiseen_ kantakieleen. Tästähän puuttuvat
täydellisesti ilmaukset käsitteille meri, järvi, kalastus ja yleensä
kaikelle, millä on näiden kanssa yhteyttä. Germaanien alkukieli
sitävastoin osoittaa epäämättömästi, että nämä ovat alkujaan eläneet
meren, lähemmin määriteltynä pohjoisen meren äärellä. Kaikissa
germaanilaisissa kielissä esiintyy nimittäin lukuisia ilmastosuhteiden
ja eläinlajien nimityksiä, jotka kuuluvat välittömästi pohjoisiin
rannikkoseutuihin, esimerkiksi valas ja hylje; siinä on ilmaukset
laivalle ja laivan osille, kalalle j.n.e. Ilmenee myöskin, että
germaanit perustivat ajanjakonsa luoteen ja vuoksen vaihteluun,
jolla on rannikkokansalle erittäin suuri merkitys. Germaanit ovat
kehittyneet aikaisin merenkävijäkansaksi, sillä aikaa kuin toiset
indoeurooppalaiset kansat, kuten Italian kansat ja slaavit, vielä
historiallisen aikansa alussa »pelkäsivät merta». Germaanilaisessa
alkukielessä on myös nimi Pohjan- ja Itämeren senaikaiselle suurimmalle
rikkaudelle, meripihkalle, kun sitä ei sitävastoin ollenkaan ole
indoeurooppalaisessa kantakielessä.
Välimerenkansoilla oli kauan ollut perin hämärät käsitykset
germaaneista. Ainoa, mitä he näistä tiesivät, oli se, että haluttu
meripihka tuli näiden maasta. Muutoin kerrottiin mielikuvituksellisia
taruja »hyperborealaisista[95] kansoista». Nämä tarut ovat luultavasti
alkuisin foinikialaisilta merimiehiltä, jotka olivat länsi-Euroopan
kelteiltä ostaneet Itämeren rannikon meripihkaa. Paljon selvemmän
käsityksen näistä Pohjan kansoista — käsityksen, jota he eivät koskaan
unohtaneet — roomalaiset saivat noin vuonna 100 e.Kr., kun germaanit
alkoivat hyökkäyksensä vanhan ajan sivistysmaailmaan. Puoli vuosisataa
sen jälkeen, kun kimbriläisvaara oli torjuttu, esiintyy »historian
ensimmäinen germaani». Ariovistus asettuu roomalaisten tielle, mutta
hänen on väistyttävä Cæsarin edestä. Cæsarin gallialaissodan jälkeen
taas kului puoli vuosisataa, ennenkuin germaanit tulivat maailmaa
hallitsevalle kansalle mielenkiintoisiksi.
Germaanit ovat vielä siihen aikaan luonnonihmisiä, jotka yhteisen
turvallisuuden takia asuvat kylissä ja joilla ei ole sellaisia poltto-
ja palamispisteitä, jollaisiksi kaupungit määrättyyn suuruuteen
kasvettuaan muodostuvat. Tästä huolimatta on aivan kohtuutonta,
kuten yksi ja toinen historioitsija tekee, tehdä se johtopäätös,
että germaanit olivat vielä sivistysvihollisia villejä. He olivat jo
eläneet kivi- ja pronssikaudet ja kehittäneet näiden ajanjaksojen
kuluessa omalaatuisen sivistyksen. Heidän tämänaikaiset aseensa, työ-
ja talousesineensä ja koristeensa ovat todisteina korkealle kehitetystä
taidokkuudesta ja useinkin erinomaisesta mausta. Nämä sivistyksen
tuotteet ylittävät suuresti ne, mitä keltit voivat esittää, ja ovat
täysin samanarvoisia italialaisten kansojen tuotteiden kanssa samoilta
ajanjaksoilta.
Näihin aikoihin oli kulunut 7 à 8 vuosisataa siitä, jolloin germaanit
olivat oppineet tuntemaan _raudan. Maanviljelijöitä_ he olivat olleet
jo varhaisemmalla kivikaudella. Muinaistutkijain kaivaukset ja
kielitieteilijäin tutkimukset ovat todistaneet meille, että keski-
ja pohjois-Euroopan maanviljelyksellä on kunnioitettava 4—5 000
vuoden ikä. Meidän ajanlaskumme alussa germaanit olivat kehittäneet
tämän elinkeinon pääelinkeinokseen karjanhoidon, metsästyksen ja
kalastuksen rinnalla. Mainitut tiedemiehet ovat maantieteen historian
tutkijain avulla voineet todistaa, että Germaania ei suinkaan ollut
ikimetsien ja rämeitten maa, kuten aiemmin oli kuviteltu Cæsarin,
Pliniuksen ja Tacituksen liian yksipuolisen käsityksen ja liioitellun
yleistämisen nojalla syntyneitten kuvausten perusteella. Germaaniassa
oli myöskin suuria alueita viljelyskelpoista maata, joka ei ollut
koskaan ollut metsää kasvavaa tahi soista ja josta senvuoksi lukuisa
väestö voi elää. Muinaistieteelliset löydöt ovatkin todisteina siitä,
että jo esihistoriallisella ajalla on monin paikoin ollut tiheä
asutus. Vaikeampaa on arvostella, kuinka merkityksellistä _kauppa_
oli. Tiedetään vain, että germaanilaisheimot harjoittivat toistensa
kanssa keskinäistä vaihtokauppaa samoinkuin myöskin kelttien ja
roomalaisten kanssa, joilta germaanit luonnollisesti saivat huomattavia
sivistyksellisiä vaikutuksia.
Tacitus, jonka ihanne oli vanhanaikainen, yksinkertainen, sen
ajan roomalainen, jolloin Idän rikkaudet eivät olleet vielä häntä
turmelleet, puhui usein mielellään voimakkaasta »turmeltumattomasta»
luonnonkansasta kehoituksena ja varoituksena monessa suhteessa
huonontuneille maanmiehilleen. Tämä hänen tarkoitusperäisyytensä ja
hänen vanhoillinen mielenlaatunsa painavat ylipäänsä leiman hänen
esitykseensä ja vaativat suhtautumaan hänen sanoihinsa jossakin
määrin arvostellen[96], niin arvokkaita kuin hänen kirjoituksensa
kokonaisuudessaan ovatkin.
Sekä Tacitus että toisetkin muinaisajan kirjailijat kuvailevat
germaaneja tavattoman suurikasvoisiksi, vaaleiksi ja sinisilmäisiksi.
Heidän riemunsa oli sota, mutta »rasituksissa ja työssä», Tacitus
sanoo, »he eivät osoita samaa sitkeyttä. He kestävät kaikkein vähimmin
janoa ja hellettä. Pakkasta ja nälkää kestämään on heidät maan ilmanala
ja luonto sitävastoin hyvin totuttanut.»
Niitä germaanien luonteenominaisuuksia, joita Tacitus ylistää,
ovat »heidän luonteensa vapaus vilpistä ja viekkaudesta vielä
sellaisenakin aikana kuin meidän» sekä heidän tapojensa puhtaus.
»Heidän keskuudessaan», hän sanoo, »ei kukaan hymyile siveettömyydelle,
ja viettelemisestä ja vietellyksi tulemisesta ei kukaan syytä
'ajanhenkeä'. Ani harvoin tämän kansan keskuudessa sattuu aviorikoksia.
Rangaistus siitä kohtaa pikaisesti. Hiukset leikattuina ja alastomana
puoliso karkoittaa sukulaisten nähden rikollisen kodista, ja häntä
ajetaan ruoskaniskuin läpi koko kylän. Naiselle, joka on menettänyt
kunniansa, ei nimittäin ole anteeksiantoa olemassa. Ei kauneudella,
nuoruudella eikä rikkaudella hän enää voi saada itselleen puolisoa.»
Sitä enemmän pidettiin arvossa kunniallista naista. »Germaanit uskovat
muun muassa», Tacitus sanoo, »että nainen on jollakin lailla pyhä ja
että hänellä on ennustuskyky, ja he eivät pidä halveksittavana kysyä
hänen neuvoaan eivätkä pidä hänen sanojaan ala-arvoisina.» Naiset
seurasivat mukana sodassa rohkaistakseen taistelevia, ruokkiakseen
heitä ja sitoakseen haavoittuneita. Mutta toiselta puolen naiset ja
orjat saivat kotona suorittaa kaikki raskaammat maanviljelystyöt, sillä
aikaa kuin miehet käyttivät aikansa pääasiallisesti metsästykseen.
Miellyttävä piirre oli germaanien uskollisuus ja vieraanvaraisuus.
»Kieltää kanssaihmiseltänsä, olipa hän kuka tahansa, katto pään päältä,
on heistä suuri synti» Tacitus sanoo. »Kykyjensä ja varojensa mukaan
kukin kestitsee vierastansa parhaalla, mitä talo voi tarjota.»
Hopeasta ja kullasta tämä turmeltumaton kansa ei välittänyt.
Poikkeuksen tässä suhteessa tekivät kuitenkin ne heimot, jotka
olivat Rooman valtakuntaa lähimpänä. Germaanit olivat sitävastoin
hyvin heikkoja viinille ja simalle, ja heidän juominkinsa päättyivät
usein haavoihin ja tappoihin. Noppapeliin heillä oli suoranainen
intohimo. He voivat menettää pelissä kaiken, mitä omistivat, ja
lopuksi panna oman vapautensa peliin. Tacituksen kertomuksia tästä
germaanien taipumuksesta vahvistavat muinaisgermaanilaisten lautapelien
hämmästyttävän lukuisat löydöt.
Kelttien tavoin germaanit palvelivat jumaliaan pyhissä lehdoissa.
He panivat suuren arvon ennustuksiin ja ennemerkkeihin. Erikoisesti
heille ominainen oli tapa tehdä ennehuomioita valkoisista hevosista,
jotka saivat vapaasti kuljeksia pyhissä lehdoissa. Näiden hirnumisille
ja korskumisille annettiin suurempi merkitys kuin millekään muille
enteille.[97]
* * * * *
Historian piiriin germaanit eivät astu _yhtenä_ kansana, vaan he ovat
hajallaan monina heimoina, jotka kukin muodostavat valtionsa päällikön
tai ruhtinaan johdolla, joka näyttää samalla olleen korkein tuomari ja
sodan johtaja. Kuten kaikilla muillakin indoeurooppalaisilla kansoilla
germaaneillakin yhteiskunta oli kauan _sukuyhteiskunta_. Vielä
historiallisella ajalla maaomaisuus oli suvun yhteistä omaisuutta.
Sodassa kukin suku sinänsä muodosti osaston. Sukulaisuussiteestä johtui
myöskin _verikostolaki_. Jos joku henkilö oli surmattu, haavoitettu
tai häntä muuten loukattu, niin hänen sukulaisensa olivat velvolliset
kostamaan hänen puolestaan, ja jollei kostoa voitu kohdistaa itseensä
väkivallantekijään, se ulotettiin hänen johonkin sukulaiseensa.
Tästä aiheutui loputtomia sukukahakoita. Vähitellen valtiovalta
ryhtyi ehkäisemään tätä veristä tapaa. Surmatun perillisille
jätettiin nimittäin valittavaksi joko käyttää itsekosto-oikeutta tai
kansankokouksessa, n.s. _käräjissä_, tehdä sovinto ja ottaa vastaan
sakot. Mutta vasta kristinusko kykeni perin juurin lopettamaan
itsekoston käytön.
* * * * *
Niiden heimojen keskuudessa, joilla ei ollut kuningasta, oli
valtiovalta kansankokouksen eli käräjien käsissä, jotka kokoontuivat
johonkin keskeiseen paikkaan, missä oli tapana pitää silloin myöskin
markkinat. Kansankäräjillä päätettiin sodasta ja rauhasta sekä
ratkaistiin muitakin yhteisiä tärkeitä asioita. Niissä valittiin
kuningas, jos heimolla oli yksinvaltainen hallitusmuoto. Niissä
langetettiin myöskin tuomioita laintuntevien miesten johdolla.
Päätöksen tekoon otti osaa koko kansa, joka »aseitaan kalistellen ja
meluten» ilmoitti ajatuksensa tehdyistä esityksistä.
Sekä päälliköiden että kansan yläpuolella oli laki, ja sen alle oli
sekä kuningas että kansa alistettu, kun sitävastoin antiikin kansoille
kuninkuus aina oli merkinnyt samaa kuin yksinvalta. Voi siis sanoa,
että germaanit olivat ensiksi ottaneet käytäntöön _perustuslaillisen
kuningasvallan_, periaatteen vallan jaosta kuninkaan ja kansan kesken.
Tämä johtuu germaanien voimakkaasti kehittyneestä _yksilöllisyydestä_
ja _itsetunnosta_. Kansassa kokonaisuutena katsoen se ilmeni hurjana
vapaudenrakkautena ja pakkoon taipumattomuutena, mikä muistuttaa
kelttien ja kreikkalaisten vapaudenrakkautta. Tämä alistumattomuus
voi joskus saada koomillisenkin muodon, kuten silloin, kun joku
mielellään tuli pari kolme päivää liian myöhään kansankokoukseen vain
osoittaakseen, ettei kukaan voinut häntä komennella.
Tällaisia taipumuksia omaavan kansan keskuudessa ei tietysti
voinut kehittyä roomalaista valtiotunnetta eikä roomalaisten tai
sparttalaisten raudanlujaa kuria. Sitävastoin pienemmissä kansan
osissa, suvuissa ja kyläkunnissa, oli olemassa sitkeää, luonnostaan
kehittynyttä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Näissä pikku yhteiskunnissa
olivat kaikki tottuneet yhteistoimintaan ja vaaran hetkellä luottamaan
toisiinsa, kuten saman elimistön jäsenet. Siksipä ei kuullakaan koskaan
puhuttavan, että germaanisoturit olisivat joutuneet pakokauhun valtaan,
ei edes silloin, kun kaikki näytti toivottomalta. Tämä pienemmissä
piireissä vallitseva, koskaan pettämätön yhteenkuuluvaisuuden
tunne teki germaanit hyvin pelätyiksi vihollisiksi. Roomalaisen ja
germaanilaisen sotataidon oleellinen erotus on se, että roomalainen
kohortti tai manippeli oli taidon tuote, germaanilainen aseissa
oleva suku taas luonnon luoma. Mutta kyvyssä yhdistää eri sotajoukon
osastot toisiinsa germaanit eivät sitävastoin kyenneet kilpailemaan
roomalaisten kanssa. Tämä puutteellisuus korvautui kuitenkin suureksi
osaksi sen kautta, että karu germaanilainen maasto syvine metsineen,
kallioineen ja rämeineen teki mahdottomaksi suurempien joukko-osastojen
kiinteän yhteyden ja aiheutti täten valtaajille monia vaikeuksia.
Sellainen maasto oli erinomaisen sopiva sissisotaan, väijytyksille,
ja kaikki piilopaikat tuntevien asukkaiden hyökkäyksille sopivan
hetken tullen. Roomalaisten sodankäyntiä vaikeutti lisäksi se, että
Germaaniassa ei, kuten Galliassa, ollut lujia kaupunkeja, joiden
valloittamisella roomalaiset olisivat voineet aiheuttaa asukkaille
ratkaisevia tappioita ja sitten niistä käsin pitää heitä kurissa.[98]
Poltettu kylä ei ollut omistajalle korvaamaton tappio. Harvasti
asutussa, vähän viljellyssä maassa, missä teitä oli vähän, aiheutti
muonituskin tietysti roomalaisille suuria vaikeuksia.
* * * * *
Roomalaisten ja germaanien välinen taistelu, joka puhkesi Augustuksen
hallituskautena, alkoi roomalaisille hämmästyttävän menestyksellisesti.
He tunkeutuivat yhä syvemmälle Germaaniaan, ja heidän onnistui siirtää
valtakuntansa itäraja aina Elbeen asti. Tämä raja oli tietysti paljon
edullisempi kuin mutkikas linja Rein−Tonava.
Mutta muukalaisherruutta seuraa aina luonnon pakosta vastaisku. Kuten
gallialaisilla oli ollut Vercingetorixinsa, samoin germaanit saivat
vapaussankarikseen nuoren ruhtinaanpojan _Arminiuksen_[99], joka
oli roomalaisten veroinen vastustaja, tulisielu — sen voi, kuten
muuan roomalainen kirjailija sanoo, nähdä jo hänen katseestaan. Hän
oli erinomaisen ansiokkaasti palvellut Rooman sotajoukoissa, oli
tullut Rooman kansalaiseksi ja saavuttanut roomalaisen maaherran,
_Varuksen_ luottamuksen. Varus oli tyypillinen, itsepäinen, sekä
henkisesti että ruumiillisesti raskasliikkeinen keskitason mies.
Hän oli ollut aikaisemmin Syyrian maaherrana ja hoitanut virkaansa
totunnaiseen tapaan, niin että hänestä sanottiin: »Hän tuli köyhänä
rikkaaseen maahan — rikkaana hän jätti köyhän maan.» Hänet Augustus
lähetti Germaaniaan tekemään maan Rooman maakunnaksi. Varus esiintyi,
niinkuin Germaania jo olisi ollut provinssi. Hän ei harjoittanut
lainkäyttöä germaanien omien lakien, vaan roomalaisen oikeuden
mukaan, joka pohjautui näille täydellisesti outoon oikeuskäsitykseen.
Hän loukkasi germaaneja erikoisesti monilla kuolemaantuomioillaan.
Germaanilaisen oikeuden mukaan nimittäin vain roistontyöt ja muut
kunniattomat rikokset rangaistiin kuolemalla. Varus uskalsi myöskin
periä veroja ja harjoitti kiristystä, mihin oli tottunut Syyriassa.
Mutta mitä kärsivälliset ja sorretut aasialaiset olivat sietäneet,
se ei menestynyt hurjien germaanien keskuudessa. Tosin kaikki näytti
rauhalliselta, mutta se oli vain pinnallista. Hiljaisuudessa kuohahti
germaanien itsetunto, ja useat eri heimojen päälliköt tekivät
Arminiuksen johdolla salaliiton.
Kun Varus tunkeutui armeijansa suurimman osan, 30 000 miehen kanssa
Weseristä länteen Teutoburginmetsän karuihin vuoriseutuihin ja
suomaihin kurittaakseen erästä kapinallista heimoa, varoitti häntä
muuan germaanilaisruhtinas, kaiken lisäksi Arminiuksen appi — johon
arvoon kysymyksessä oleva ruhtinas oli kuitenkin joutunut vastoin
tahtoaan. Arminius oli nimittäin ryöstänyt morsiamensa, jota isä oli
tahtonut pakottaa menemään naimisiin toisen ruhtinaan kanssa.
Varoituksien, joita Varus sai, olisi pitänyt saada hänet luopumaan
huolettomuudestaan. Mutta hän piti kaikkea vain appiukon kateutena
eteenpäinpyrkivää Arminiusta kohtaan. Seuraavana päivänä turmio
kuitenkin kohtasi hänet. Arminius jätti äkkiä hänen leirinsä, asettui
vapautta rakastavien heimolaistensa etunenään ja hyökkäsi taisteluun
valmistautumattomien roomalaisten kimppuun. Varus, jolla ei ollut
sotapäällikön kykyä, piti heti kaikkea menetettynä. Tämän johdosta
höltyivät sotakurin siteet. Kaikki meni hajalle, ja kaksi tai kolme
päivää kestäneen toivottoman taistelun aikana, lopuksi rankkasateessa
ja myrskyssä, joka paiskasi joukoittain puita taistelevien päälle,
hakattiin roomalaiset legioonat maahan melkein viimeiseen mieheen asti
vuonna 9 j.Kr. Varus itse, joka oli haavoittunut, lävisti itsensä
miekallaan. Germaanit uhrasivat vangitut upseerit Wotanille.[100]
Roomaan saapui kauhunviesti: »Varus on lyöty! Koko Reinin armeija lepää
tuhottuna Teutoburgin metsän rämeissä ja rotkoissa!»
Teuteburgin onnettomuuden tieto saattoi muutoin rauhallisen ja
hillityn Augustuksen epätoivoiseksi. Hän repi vaatteensa ja löi
lukemattomia kertoja päätänsä seinään huutaen valittaen: »Vare, Vare,
legiones redde (Varus, Varus, anna minulle takaisin legioonani)!»
Roomassa elettiin uudelleen kimbriläisaikojen kauhunpäivät. Näitä
kokemaan ei tosin jouduttu, sillä Arminiuksen ei onnistunut saada
germaanilaisheimoja liittymään yhteen roomalaisia vastaan, mutta
aina tästä asti germaanilaisvaara oli uhkaavana kummituksena Rooman
valtakunnan näköpiirissä. Reinin ja Elben väliset roomalaisvalloitukset
oli menetetty, ja Augustus ei yrittänytkään saada niitä jälleen
haltuunsa. Hän huomasi, että se maksaisi enemmän, kuin minkä
kannatti. Roomalaiset olivat pakottaneet keltit valtansa alle ja
roomalaistuttaneet heidät, mutta Germaanian vapaissa metsissä Rooman
hallitsijakäskyä ei enää koskaan kuultu. Tästä lähtien olivat Rein
ja Tonava maailman valtakunnan pääasiallisina rajoina. Kuten Cæsar
teki Reinin rajavirraksi, samoin Augustus teki Tonavan. Tässä kuten
kaikessa muussakin hän oli varovainen ylipäällikkö, joka ei ryhtynyt
koskaan tarpeettomiin uhkayrityksiin. Tällaisiin ryhtyvää hän vertasi
mieheen, joka onkii kultakoukulla. Sota- ja valloitushalusta kai
kaikkein vähimmin voidaan syyttää Augustusta. Hän ei koskaan väistänyt
välttämättömiä sotia, mutta tarpeettomia sotia hän ei ole käynyt. Hän
olikin nyt yli seitsemänkymmenen vuoden vanha ja halusi siis sitäkin
vähemmin uskaltautua suureen sotayritykseen. Jälkeen jättämissään
papereissa hän varoittaakin jälkeläisiään valloitussodista.
* * * * *
Germaaneja vastaan tehdyn sotaretken tulos todisti taaskin kerran
oikeaksi viisaan Solonin sanat, ettei ketään voi ylistää onnelliseksi
ennen kuolemaansa. Lisäksi vielä ne monet perhesurut, joita vanha
keisari pitkän elämänsä aikana sai kokea, vahvistivat Solonin sanoja.