Augustuksen ajasta tuli roomalaisille oikea kulta-aika, jolloin rauha
vallitsi maan päällä. Kun hän palasi kotiin voitettuansa Antoniuksen
ja Kleopatran, voitiin Ianuksen temppeli ensimmäisen kerran kahteen
vuosisataan sulkea merkiksi siitä, että rauha vallitsi maailmassa
roomalaisten aseiden turvin. Rauhan siunatun ajan kaipauksen, jota
raadeltu ja uupunut sukukunta tunsi, runoilija Vergilius ilmensi
säkeissään:
Taistelut jää tarinaksi ja muistoks vain verovuodet.
Luottamus harmajapää, Remus, Romulus myös, sekä Vesta
oikeutt' istuvat; rautainen sodan portti, mi auk' on
vuossadat ollut, kiinni jo jää; sodan peikko se siellä
kilven, kalvan yllä nyt kahlehdittuna istuu,
ulvovi voimattuuttaan vain, verivaahtoa sylkee.
Koko maailma hengitti jälleen keveämmin vapauduttuaan kauhun
painajaisesta, ja joka taholta tulvaili kiitoskirjelmiä sille miehelle,
joka oli antanut ihmisille ikäänkuin uuden elämän. Näyttääkin aivan
kuin vertauskuvalliselta, että nyt syntyi sen uskonnon perustaja, joka
julistaa kaikkien ihmisten veljeyttä säädystä, kansallisuudesta ja
rodusta huolimatta.
* * * * *
Mutta kuinka oli mahdollista yhtenäisenä valtiona pitää koossa monen
monia maakuntia, joilla kullakin oli oma erikoisleimansa?
Cantabriassa eli villi ja vapauttaan rakastava kansa
luoksepääsemättömien vuoriensa keskellä. Antiokhiassa ja Epheksoksessa
taas asukkaat olivat veltostuneita, tyrannivaltaan tottuneita
helleenejä, ja näiden rajain välimailla oli kaikilla kehitysasteilla
olevia kansoja, alkuperäisellä raakalaisasteella olevista
hienostuneimman sivistyksen omaaviin asti. Apenniinien niemimaallakin
oli kansoja, jotka olivat tuskin kohonneet villin kehityskantaa
korkeammalle. Niinpä Poseidonios, tasavallan loppuaikoina elänyt
maantieteilijä, antaakin seuraavan kuvauksen ligurialaisista, niemimaan
luoteisosassa asuneesta kansasta: »He asuvat villissä ja karussa
maassa. Maaperä on niin kivinen, ettei voi ottaa pois turvepalasta
tapaamatta kiveä. Raskas työ ja puute tekevät ligurialaisten elämän
kurjaksi ja vaikeaksi ja heidän ruumiinsa suonikkaiksi ja laihoiksi.
Naiset saavat raataa yhtä kovasti kuin miehetkin. On sattunut, että
nainen on synnyttänyt lapsen pellolle, peittänyt sen lehdillä ja heti
palannut työhönsä, jottei menettäisi päiväpalkkaansa. Leipäviljan
puutteen tämä kansa korvaa metsästyksellä. He kapuavat vuorilla kuin
vuohet. Ne, jotka asuvat ylhäällä vuorilla, käyttävät ravintoon
ainoastaan lihaa ja villejä yrttejä, sillä siellä ei kasva vilja eikä
viini. Rannikolla saadaan viiniä vähäsen, mutta se on katkeraa ja
maistuu tervalle. Ligurialaiset asuvat kurjissa puu- ja ruokomajoissa,
mutta useimmiten luonnon muodostamissa luolissa. Naiset ovat vahvoja ja
ovelia kuin miehet, miehet kuin villejä eläimiä.»
Vaikeutta pitää koossa joukkoa kansoja, jotka olivat perin
erilaatuisilla kehityskannoilla, lisäsivät vielä monet eri kielet.
Jos kreikka olikin hallitseva kieli valtakunnan itäosassa, niin
latina sai kuitenkin ainoastaan vähitellen jalansijaa lännessä.
Mutta keisarikunnan onnistui saada mitä erilaatuisimmat ainekset
harrastamaan valtakunnan etua. Se johtui siitä, että se seurasi
sitä valtiota hyödyttävää politiikkaa, jonka Cæsar oli aloittanut.
Maakuntain kiusanhenget ja veren imijät asetettiin tarkastuksen
alaisiksi.[91] Matkustelemalla usein eri maanääriin Augustus
hankki itselleen henkilökohtaisen käsityksen niiden erilaatuisista
tarpeista, jakoi verot ja rasitukset oikeudenmukaisemmin sekä
valvoi, että välttämättömät uudistukset pantiin toimeen ja että
virkamiehet käyttäytyivät kuten heidän pitikin. Keisarin edessä kaikki
maailmanvaltakunnan asukkaat olivat tuona aikana yhtä oikeutetussa
asemassa olevia alamaisia.
Kaikkein korkeimmalta taholta tulevan huolenpidon vaikutukset olivat
silminnähtäviä. Provinsseista kehittyi kukoistavia sivistysmaita, joita
elähdytti työnhalu ja yritteliäisyys. »Köyhille, loppuunimetyille
provinssin asukkaille oli», kuten muuan englantilainen historioitsija
sanoo, »tällainen muutos kuin pääsy pois helvetistä.»
Ainoan poikkeuksen teki Kreikka; jonka kansa oli niin perin uupunut
kaikesta, mitä se oli saanut kokea, että se ei pitkään aikaan kyennyt
voimistumaan noustakseen alennustilastaan.
Mutta _kreikkalainen sivistys_ valtasi joka päivä yhä uusia alueita
Rooman valtakunnan rajojen sisällä ja vaikutti yhä voimakkaammin
roomalaisten elämänkatsomukseen ja tapoihin, heidän kirjallisuuteensa
ja taiteeseensa. »Voitettu Kreikka voitti raa'an voittajan ja vei
taiteen mestariteokset sivistymättömään Latiumiin», jäljentääksemme
Horatiusta, tai, Mommsenin sanoja käyttääksemme: »Aphroditeen viehätys
alkoi vaikuttaa vasta sitten, kun hänen keihäänsä oli pirstottu ja
kilpensä ja kypäränsä pantu syrjään.» Rooman voitto Hellaasta oli aivan
toista laatua kuin sen Karthagosta ja Galliasta saamat voitot.
* * * * *
Keisariajan suurtyö on, että se vuosisatoja on johtanut yleisen
kreikkalais-roomalaisen sivistyksen luomista ja siten laskenut pohjan
koko meidän eurooppalaiselle sivistyksellemme. Sille, joka haluaa
syventyä tämän luomistyön yksityiskohtiin, on Mommsenin Rooman
historian viides nide korvaamattoman rikas aineistolähde. Suuren
tutkijan tie kulkee tässä teoksessa provinssista provinssiin kautta
koko silloisen Välimerenmaailman.
* * * * *
Keisarikunta lahjoitti maailmalle rauhan ajanjakson, jolloin Rooman
maakunnat pääsivät kukoistuksensa huipulle. Nyt poistettiin esteitä,
jotka tähän asti olivat ehkäisseet liikenneyhteyttä, ja eri maissa
tuotettiin vientitavaroita runsaammassa määrässä kuin koskaan
ennen. Siksipä tavaranvaihto kehittyikin eri maiden välillä niin
rikkaaksi, ettei sellaista kukaan muinoin ollut voinut uneksiakaan.
Maailmaa hallitsevien Cæsarien valtikan alaisena Välimerestä tuli
roomalainen sisämeri, ja maailman pääkaupungista Roomasta tuli
samalla kansainvälisen tavaranvaihdon keskus. Rooman vilja-aitoista,
Sisiliasta, Afrikasta ja Egyptistä, tulivat useimmat laivalastit
Tiberin kaupunkiin. Sisilia ei tuottanut ainoastaan viljaa, vaan paljon
muitakin elintarpeita, erittäinkin teuraskarjaa ja hedelmiä. Gadeen
kukoistavasta kauppakaupungista saatiin haluttua pehmeää, purppuran
väriseksi värjättyä espanjalaista villaa, Massiliasta silavaa ja
suolattua lihaa. Itämaat varustivat pääkaupungin pidetyillä Khios- ja
Lesbos-viineillä, hunajalla, kanoilla, riikinkukoilla, kurjilla ja
muilla Rooman monien vatsanpalvelijain herkuilla. Paros ja Fryygia
tuottivat marmoria pääkaupungin loistorakennuksiin.
»Roomassa surisi sadoittain eri kieliä, siellä kuhisi erirotuisia,
erinäköisiä ja erivärisiä ihmisiä kaiken muotoisissa puvuissa.
Maurilaiset orjat kuljettavat elefantteja keisarillisista
eläintarhoista. Täällä joukkue keisarin henkivartioston vaaleita
germaaneja ratsastaa ohi loistavissa varusteissaan, tuolla kulkee
liinakauhtanoissaan egyptiläisiä päät paljaaksi ajeltuina kantaen
juhlakulkueessa suurta Isis jumalatartaan.
Kreikkalaisen oppineen takana kulkee nuori nubialainen kantaen
kirjakääryjä. Itämaalaisten ruhtinasten pojat korkeissa päähineissään
ja laajoissa, kirjavissa vaatteissaan kulkevat seurueineen
äänettöminä ja totisina väkijoukon halki, ja Britannian tatuoidut
barbaarit töllistelevät suu auki ihmeitä, jotka ympäröivät heitä
tässä uudessa maailmassa.» Näillä sanoilla kuuluisa saksalainen
sivistyshistorioitsija Friedlaender vie meidät keskelle
maailmankaupungin vilinää.
Ainoastaan Aleksandreia kykeni kauppapaikkana kilpailemaan Rooman
kanssa. Egyptin ikivanha liinatuotanto oli edelleen vanhassa
maineessaan. Aleksandreian kaikille väreille välähteleviä lasitavaroita
pidettiin rikkaitten roomalaisten ruokapöydässä vielä suuremmassa
arvossa kuin hopea- ja kultapikareita. Myöskin egyptiläisissä
paperitehtaissa työskenteli suuri joukko työläisiä, ja näiden luku
kasvoi, sitä mukaa kuin lukuhalu lisääntyi.
Egyptin kauppa Intian kanssa elpyi Augustuksen hallituskautena
suurenmoisesti. Matka kävi Aleksandriasta pitkin Niiliä Theben
seuduille. Siellä tavarat lastattiin kameelien selkään ja kuljetettiin
karavaaneissa Punaisen meren rannikolle, josta satakunta alusta
vuosittain purjehti Malabarin rannikolle ja vaihtoi tavaransa
mausteihin ja suitsutusaineisiin, silkki- ja puuvillakankaisiin,
norsunluuhun ja ebenholtsiin, Dekanin ylängön rubiineihin, safiireihin
ja timantteihin sekä Ceylonin ja Persian lahden helmiin, joihin Rooman
naiset olivat vielä enemmän mieltyneitä kuin jalokiviin.
* * * * *
Augustuksen maine levisi kauas Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolelle.
Ancyran piirtokirjoituksessa luetaan: »Intialaisten kuningasten
lähettiläitä — kuulumaton tapaus aikaisempien imperaattorien aikoina
— oli usein katselemassa hoviani.» Kerran, kun Augustus oli käymässä
itäisissä maakunnissaan, tuli kolme viisasta miestä intialaisen Poros
nimisen kuninkaan lähetystönä »uuden Aleksanterin luo», joka varmaankin
pian laskisi valtansa alle Eufratin ja Tigriksen ympärillä olevat maat
ja ilmestyisi mahtavan sotajoukon etunenässä Intian rajoille. — Aikeet
ryhtyä idässä valloitussotiin eivät kuitenkaan olleet pälkähtäneet
Augustuksen päähänkään.
Lähetystö oli kuljettanut mukanaan pitkän matkan lahjoja ja kirjeen
Porokselta, jossa kuningas tarjosi Cæsarille ystävyyttään ja 600
alaruhtinaansa apua. Samoinkuin muinoin yksi vanhemman Poroksen
lähettiläistä oli Aleksanterin kunniaksi maailmanhallitsijan
katsellessa noussut polttoroviolle, samoin teki saman työn
Augustukselle yksi näistä intialaisista. Tämä lähetystö oli seurannut
keisaria Vähästä-Aasiasta. Itämaalaiselle, joka oli kaukaa kotimaastaan
kulkenut kuolemaan, pystytettiin hautakivi seuraavin kirjoituksin:
»Tässä lepää intialainen Zarmanshagas Bargosesta, joka intialaisen
tavan mukaan poltti itsensä.»
Intia ei kuitenkaan ollut roomalaisten rauhallisten yhteyksien
äärimmäinen raja näihin aikoihin. Ne ulottuivat aina Kiinaan asti.
Roomalaisten mieltymys Itämaitten kalleuksiin, ennen muuta silkkiin,
oli tämän kauppayhteyden saanut aikaan. Kiinalainen silkkikangas
oli sen ajan tärkeimpiä kauppatavaroita. Kaksi tähän asti melkein
täydellisesti toisistaan eristettyä sivistyspiiriä, nimittäin
kiinalaisen ja kreikkalais-roomalaisen, oli nimittäin naismuoti noin
vuonna 100 e.Kr. saattanut kosketuksiin toistensa kanssa. Kosketuksiin
joutumista aikaisemmin ei ollut estänyt niinkään paljon suunnaton
välimatka kuin muuan arokansa, myöhemmin niin suuresti pelättyjen
hunnien esi-isät, jotka olivat murtautuneet Kiinan rajojen sisälle
ja estäneet syntymästä säännöllisen kauppayhteyden Länsimaitten
kanssa. Vasta Kiinan muuri, maailman suurin rakennustyö, sai nämä
ryövärilaumat estetyiksi häiritsemästä Kiinaa, ja valtakunta kykeni
jälleen vahvistumaan. Kauppa elpyi pian vilkkaaksi, ja noin vuonna 110
e.Kr. uskaltautui ensimmäinen kauppakaravaani länteenpäin.[92] Sitä
seurasi pian useampia karavaaneja, jokaisessa satakunta miestä sekä
joukko kameeleja, ja vilkasta kauppayhteyttä pidettiin yhä Oksuksen
ja Jaksarteen varsilla asuvien kansojen kanssa. Itäisen ja läntisen
Aasian tavaranvaihdon keskipisteeksi tuli vanhastaan kuuluisa Baktran
kaupunki, itäisen Iraanin kaupan keskuspaikka. _Parthialaiset_ veivät
Baktrasta suuren osan kiinalaisten tavaroista edelleen Syyriaan ja
muihin Välimerenmaihin. Ja toisekseen he itse tekivät pitkiä Kiinan
matkoja.
Silkki, jota näin vietiin Kiinasta, oli pääasiassa _raakasilkkiä_.
Tavara jalostettiin sitten vanhoissa foinikialaisissa
rannikkokaupungeissa, pääasiallisesti _Tyroksessa_, värjättiin
ja koristeltiin kultalangoilla. Täältä suurin osa tavaraa joutui
_roomalaisille markkinoille_, joilla silkinkysyntä oli aina nousemassa.
Ajoittain kuitenkin hunnien laumat katkaisivat kauppasuhteet Kiinan
ja läntisen Aasian välillä. Silloin vietiin tavarat Kiinasta meritse
Intiaan ja sieltä edelleen meren yli Egyptiin. Tämän takia ei Roomassa
huomattu kuitenkaan vähintäkään silkinkulutuksen vähenemistä, vaan
pikemminkin nousua.
Muutamien syyrialaisten kauppiasten onnistui vuonna 166 e.Kr. tulla
meritse aina Kiinan pääkaupunkiin. Ovelat liikemiehet olivat olevinaan
keisari An-tunin, s.o. Marcus Aurelius Antoniuksen lähettiläitä.
Samalta tai vähän vanhemmalta ajalta on olemassa muuan kiinalaisten
luonnekuvaus, joka on julkaisemisen arvoinen siksi, että se
pääpiirteissään on vielä tänä päivänäkin pätevä. »Kiinalaiset», niin
siinä sanotaan, »välttävät sotaa ja taisteluja. Ollen luonteeltaan
rauhallisia ja kohteliaita he haluavat elää rauhassa naapuriensa
kanssa. Heidän tarpeensa ovat niin vähäiset, ettei heidän vertaisiaan
siinä suhteessa ole olemassa. He eivät ole seurustelunhaluisia. Kun
muukalaiset kauppiaat tulevat rajan yli hankkiakseen itselleen silkkiä,
päätetään kaupat vaieten. Toinen puoli panee esille rahat, toinen
tavarat, ja sanaakaan lausumatta sovitaan kaupoista. Kiinalaiset
vievät ulos tuotteitaan, mutta eivät tuo maahansa mitään tavaroita —
he ovat siinä määrin säästäväisiä.» Kiinalaiset nimittivät maatansa
»Keskusvaltakunnaksi» tai »Kukkien maaksi». Roomalaiset sanoivat
kiinalaisia »_seeriläisiksi_».
Tärkeimmät tiedot vanhasta »silkkitiestä» saa kiinalaisista
valtakunnanhistoriallisista merkinnöistä noin vuosilta 200 e.Kr.—200
j.Kr., jotka sisältävät tietoja pääteistä ja asemista.
Vanhoja silkkikaupan jälkiä ovat meidän päivinämme löytäneet
maantieteen ja muinaistieteen tutkimusmatkailijat Itä-Turkestanissa.
Sven Hedin on tavannut Tarim syvänteessä useita rauniokaupunkeja, jotka
ovat sijainneet vanhan »silkkitien» varrella ja jotka vähitellen,
Tarimin muutettua juoksunsa, erämaansanta on peittänyt jättäen ne
odottamaan tutkijaansa. Englantilainen Aurel Stein on myöskin samoilla
seuduilla saattanut päivänvaloon huomiotaherättäviä vanhan sivistyksen
jäännöksiä, jonka korkein kukoistusaika lienee ollut 3:nnella—8:nnella
vuosisadoilla. Kiinalaisten ja roomalaisten välisten kauppasuhteitten
jääväämättömiä todistajia ovat myöskin ne Rooman keisariajan
rahat, joita on löydetty pohjois-Kiinassa. Vanhimmissa rahoissa on
Tiberiuksen, Augustuksen lähimmän seuraajan kuva. Kotshinkiinassa on
tavattu toisia samanlaisia rahoja toisen vuosisadan keskivaiheilta, ja
eri paikoissa Etu-Intiassa on tavattu suuri joukko kultarahoja aina
Augustuksen päivistä myöhemmän keisariajan aikoihin asti. Nämä löydöt,
kuten runsaat roomalaisraha-aarteet, joita on keksitty Pohjolassa,
ovat todisteina Rooman keisarikauden aikaisista laajalle ulottuneista
kauppasuhteista.
* * * * *
Itsessään Roomassa Augustus voi rauhan turvin tehdä hyödyllistä
työtä kaunistamalla pääkaupunkiansa temppeleillä, teattereilla,
kirjastoilla, yleisillä kylpylöillä[93] ja rakentamalla vesijohtoja,
likaviemäreitä ja muita monumentaalisia hyödyllisiä rakennuksia. Tämä
hänen kaunistustyönsä oli niin perinpohjaista, että hän täydellä
syyllä voi kehua, että hän »oli ottanut vastaan tiilikaupungin
ja jättänyt jälkeensä marmorisen». Tässä työssä, kuten muissakin
hallitustehtävissään oli Augustuksella korvaamattomana apuna
käytännöllinen Agrippa, sama mies, joka oli auttanut häntä laskemaan
perustuksen valtaistuimelleen. Hänen muistoaan on vielä tänäkin päivänä
helppoa virkistää jonkin suihkukaivon tai lammikon äärellä, jotka hänen
ajoistaan lähtien ovat satalukuisina herättäneet muukalaisten ihailua
ja mitä suurimmassa määrin antaneet eloisuutta Rooman aukeille.
Rooman mahtimiehet seurasivat keisarinsa esimerkkiä ja rakennuttivat
uhkeita palatseja, jotka olivat keisarillisen hallituskaupungin arvon
mukaisia.