Aktionin taistelu on maailmanhistorian käännekohtia. Silloin
ratkaistiin pitkäksi aikaa eteenpäin Rooman maailmanvaltakunnan
tulevaisuus. Se käsitettiin Roomassakin ja runoilija Horatius ilmaisi,
tiedon saavuttua Kleopatran kuolemasta, kansan riemun seuraavanlaisin
säkein:
Nyt viini juotava, kumppanit,
nyt jalka maahan lyötävä, käydä ois
nyt aika pappis-atrioilla
kattamahan jumaloiden patjat.
Näät äsken vankan kellarin viinejä
ei saanut noutaa, kun Capitolien
ja Rooman vallan tuhkaks sortaa
uhkasi valtiasvaimo hurja.
Tuo kuohilaitten hurjien kiertämä
ei toivon määrää tuntenut ollenkaan,
kun huiman kiihti myötä-onnen
harmaus. Mut jopa vimma viihtyi,
kuin liekit laivan säästivät yhden vain
ja Cæsar mieleen viinien hautomaan
taas tuotti vanhan pelon tunnon:
kimppuhun kiivahin soutuairoin,
kuin haukka kyyhkyyn iskevi hentohon,
tai pyyntimieskin talvisen Haemonin[81]
ain metsän arkalaista vainoo —
hirviön kytkeä kohtalokkaan
vain koetti kahlein. Mut tämä kuolohon
kun pyrki ylvään sankarin lailla vain,
ei miekkakättä kammahdellut,
ei pakohon hänen ollut mieli,
vaan pystypäin hän sai hovilinnahan,
min pelko valtas, ankaran käärmehen
hän urhomielin otti; mustan
sai mujun valkea rinta juoda.
Nyt kuolo eessään uhmasi hurjemmin:
ei nousta voinut vierahan soutuhun,
ei tullut Rooman riemukulkuun
vankina käymähän vaimo uljas.
(Paavo Nummisen suomennos.)
Näistä säkeistä puhuu viha ja ihailu. Yksinomaan vihaa henkii
sitävastoin Propertiuksen[82] runoelma voiton johdosta, jonka
Octavianus oli saanut »egyptiläisestä portosta»:
»Vastaan armeijaamme jo nous häpeällinen nainen,
orjain kanssa mi ol' yhtynyt riettauteen;
porton-palkaks pyysi hän sulholtaan katalalta
Roomaa, orjikseen mieli hän valtijat sen.
Oi sua, pattoinen Aleksandria, oi sua, Memfis,
turmaksemme mi ain' oot verin tahraunut!
Pompeiukselt' oot sa triumfia riistänyt kolme,[83]
millä sä Rooman sait ainahiseen häpeään.
Portto, Kanopoksen[84] pahekuulun ruhtinatar, min
tautta Philippoksen heimo[85] on kunniaton,
kimppuun Juppiterin toi koiranpäisen Anubiin,[86]
joit' olis säikkynehet Niiliä Tiberin veet;
Rooman torvet hän koki' vaientaa kalinalla,[87]
lotjin peljättää sen sotalaivojakin.»
Aktionin taistelun ja Antoniuksen kuoleman jälkeen Octavianuksella oli
yksinänsä käsissään koko Rooman valtakunnan sotavoimain johto. Täten
hän oli myös koko valtakunnan herra, sillä armeijan mukana seurasi
tosiasiallisesti myöskin valta. Tasavalta, elinvoimaisin tasavalta,
mitä milloinkaan on ollut olemassa, oli kuollut. Olihan sen elinikä
kestänyt lähemmä viisi vuosisataa. Mutta sen henkiinherättäminen ei
ollut mahdollista. Kansalaissodat ja henkipattojulistukset olivat perin
pohjin tuhonneet optimaattien johtajat. Ja Rooman kansa, sellaisena
kuin se esiintyi kansankokouksessa, oli lainehtiva meri, jonka aaltoja
tuulenpuuskat viskelivät sinne tänne, joukko avunnauttijoita, joiden
»tahto» oli sen käsissä, joka ruokki ja huvitti. Ainoa valtiollisesti
jotakin merkitsevä mahti oli, kuten sanottu, sotajoukko ja se ei enää
ollut pitkään aikaan ollut tasavallan, vaan päällikkönsä käskettävissä.
Lukemattomia kertoja olikin senvuoksi ilmennyt, että ellei ollut
voimakasta kättä pitämässä aseellista voimaa kurissa, se heti muuttui
vaaralliseksi _siviiliväestölle_, jota sen tarkoitus oli suojella.
Milloin tahansa se voi hajaantua ryövärijoukkueiksi.
Täysin yhtä välttämätön oli voimakas aisoissapito _provinssien ja
ulkopolitiikan_ kannalta katsoen. Vanhat tasavaltalaiset laitokset
eivät soveltuneet maailmanvaltakuntaa hallittaessa. Niiden puitteissa
oli kiinteä ja yhtenäinen ulkopolitiikan johto samoinkuin terve
provinssien hallintokin mahdoton. Kunnianarvoisa senaatti oli, kuten
Johan Bergman huomauttaa, itse asiassa vain Rooman kaupungin valtuusto,
ja kansankokouksesta oli aivan yksinkertaisesti tullut yleinen
raastuvanoikeus. »Rooman yhteiskunta oli kehittynyt pikkukaupungista
maailmanvallaksi, mutta sillä oli vielä pikkukaupungin hallitusmuoto.»
Maailmanvalta kaipasi miestä, joka ymmärsi _kokonaisuuden_ parhaan
ja lopetti ylimyksellisen puoluepolitiikan, joka oli muuttanut
valtiovallan etuoikeutetun yläluokan yksinoikeudeksi. Sittenkuin
Rooman optimaatit olivat kadottaneet sen itsekurin, jona oikea
tasavaltalaishenki heissä ilmeni tasavallan suuruusaikana, täytyi
virkamiehillä olla joku, joka piti heitä kurissa.
Vanhan valtiosäännön voimaan palauttaminen olisi aiheuttanut
välittömästi uuden kansalaissodan puhkeamisen. Tästä johtui, että
Rooman valtakunnan koossapysymisen ehdoton edellytys oli, että _yksi_
voimakas tahto johti kaikkea. Täksi yhdeksi tahdoksi voi tuona aikana
tulla ainoastaan Octavianuksen tahto.
Palattuaan Egyptistä hän ryhtyi työhön luodakseen Rooman
maailmanvaltakunnalle uuden valtiosäännön. Vuonna 27 e.Kr. tämä työ
oli loppuunsuoritettu. Hän luopui silloin erikoisista triumvirin
valtuuksistaan »ja antoi valtion takaisin senaatille ja kansalle»,
palautti toisin sanoen tasavaltalaisen valtiosäännön — nimellisesti.
Kiitollinen senaatti antoi hänelle silloin kunnianimen Augustus:
»Ylevä», »Kunnianarvoisa». Augustuksen varovaisen ja maltillisen
luonteen mukaista oli kieltäytyä yksinvallan loistosta saadakseen
turvallisemman valta-aseman. »Näytelmä oli aiottu mieltä ylentäväksi,
mutta olikin vain komedia», ranskalainen historianfilosofi Léon Homo
sanoo. »Suuri näyttelijä esitti kuitenkin osansa suurenmoisesti.»
Selostus tästä Rooman historian tärkeästä tapahtumasta on luettavissa
eräässä huomattavassa asiakirjassa, joka kautta aikojen on säilynyt
eräässä temppelissä, jonka kiitolliset alamaiset Ancyrassa
Vähässä-Aasiassa pystyttivät Augustukselle. Kaupungista on meidän
päivinämme tullut uudestisyntyneen Turkin pääkaupunki, jonka nimi
nykyjään on Ankara. Temppelikirjoitus sisältää yleiskatsauksen
Augustuksen historiaan, hänen itsensä kirjoittaman vähää ennen
kuolemaansa. Hän piirrätytti alkutekstin kahteen kuparitauluun, jotka
tuli asettaa hänen hautaholvinsa edustalle Marskentälle. Hänellä
oli kuuluisina esikuvinaan Egyptin faaraot, Assyrian kuninkaat ja
Persian suurkuninkaat. Ajateltakoon esimerkiksi Dareios I:n kuuluisaa
Behistunin kallion piirtokirjoitusta.
Augustuksen alkuperäiskirjoitus on hävinnyt, mutta teksti tunnetaan
melkein täydellisesti sen jäljennöksen huomattavan katkelman
perusteella, joka piirrettiin suhteellisen hyvin säilyneen Ancyran
temppelin seinille. Myöhemmin on muutamissa muissakin Vähän-Aasian
temppeleissä löydetty vähäisempiä, täydentäviä ja selventäviä katkelmia
jäljennöksistä. Mommsen, jolla on suunnattoman suuri ansio tämän
asiakirjan tulkitsemisessa, sanoo siitä: »Enemmän kuin kaikki muut
roomalaiset piirtokirjoitukset yhteensä, painaa tämä piirtokirjoitusten
kuningatar.» Arvokkaan kirjoitustapansa ja perin asiallisen
sisältönsä vuoksi, jossa ei ole vähäisintäkään teennäisyyttä ja jossa
ei ole ollenkaan käytetty superlatiiveja, tämä pääpiirteittäinen
selostus rauhankeisarin pitkän hallitusajan teoista ja toimista
on monumentaalinen sanan parhaimmassa merkityksessä. Siinä ei ole
sanaakaan liikaa. Kieli on usein lakonisen lyhyeksi keskitettyä.»
Mutta asioista perillä oleva voi rivien välistä lukea muutakin, kuin
mitä on kirjoitettu. Mitä on esimerkiksi mainittu Augustuksen nuoruuden
aikaisesta henkipattojulistuksista? Ei sanaakaan. Vastoinkäymisistä ja
tappioista puhutaan yhtä vähän.[88] Mutta epäonnistuneita yrityksiä ei
kaunistellakaan, kuten useimmiten on laita kunnioittavaksi muistoksi
laadituissa piirtokirjoituksissa. Augustus ei ollut kauniiden
puheenparsien ystävä. Hän käytti niistä nimeä, joka muistuttaa vanhaa
sananpartta omasta kiitoksesta: hän nimitti tällaisia tyylikukkasia
»löyhkäksi».
Augustuksen Rooman valtiolle antamasta valtiosäännöstä Mommsen on
käyttänyt nimitystä _prinsipaatti_. Rooman valtion hallitsija on
_princeps civium_: ensimmäinen kansalainen, aivan kuten Perikles
attikalaisessa valtiossa; hän on myöskin _princeps senatus_:
ensimmäinen senaatissa. Augustus sanookin äsken mainitussa
kirjoittamassaan elämäkerrassaan: »Tämän perästä minä olin ensimmäinen
mies Roomassa, mutta minulla ei ollut enemmän valtaa kuin kenelläkään
muullakaan kansalaisella, jotka kulloinkin olivat virassa yhdessä minun
kanssani.» Princeps on siis kunnioitetumpi kuin muut kansalaiset, mutta
hän ei ole yksinvaltias, sillä kuten kaikki muutkin roomalaiset hän on
valtion lakien alainen. Muiden kansalaisten tavoin Augustus äänesti
siinä tribuksessa, missä asui. Princeps oli saanut valtansa kansalta
samalla tavoin kuin muutkin valtion virkamiehet: konsulit, preetorit,
maaherrat j.n.e., erotuksena vain, että hänen käsiinsä oli keskitetty
useampia valtuuksia, kuin konsanaan aikaisemmin oli uskottu yhdelle ja
samalla henkilölle.
Sanaa »princeps» — josta meidän »prinssi» sanamme johtuu — ei käytetty
varsinaisena hallitsijan arvonimenä. Sen sijasta käytettiin sellaisena
nimeä Cæsar, meidän »keisari». Augustus ja hänen lähimmät seuraajansa
kuuluivat nimittäin lapseksioton perusteella Cæsarin sukuun, ja heillä
oli sen takia kaikilla nimenä Cæsar. Vähitellen tämä nimi muuttui
sitten arvonimeksi.
Augustuksen valta perustui kuitenkin oleellisimmin siihen, että
hänellä oli armeijan ylin päällikkyys sekä siitä johtuva _valta
päättää sodasta_ ja _rauhasta_. Hänen vaikutuksensa _sisäiseen_
hallintoon riippui pääasiallisesti siitä, että hän annatti itselleen
eliniäkseen _kansantribuunin_ vallan ja oikeudet. Niinpä hän voikin
tehdä tehottomaksi senaatin ja kansan kokouksen päätöksen, ja hänen
persoonansa oli pyhä ja loukkaamaton. »Tyranninmurhasta» ei voinut
olla enää puhettakaan. »Tribuunin valta oli», Kromayer sanoo, »se
demokraattinen öljypisara, joka sekoitettiin imperaattoriuteen.»
Augustus ylisti itseään siitä, että hän oli herättänyt Rooman
tasavallan jälleen eloon. Itse asiassa prinsipaatti oli naamioitu
monarkia. Koko valtiokoneisto riippui princepsin henkilökohtaisesta
kunnosta. Augustus oli ollut vain kylliksi valtioviisas omaksuakseen
kauniin harhakuvan, siksi että se oli vielä monelle rakas, harhakuvan
tasavallan olemassaolosta.[89] Norjalainen antiikinhistorioitsija
Weisse vertaa tasavaltalaisia muotoja »keisarin uusiin vaatteisiin.»
− Prinsipaattia on myöskin sattuvasti verrattu Ianuksen-päähän.
Yhdet kasvonsa — julkiset — se kääntää kohti katselijoita, toiset —
todellisuutta kohti. Mestarillisesti on Viktor Rydberg luonnehtinut
Augustuksen tunteita tasavaltaa kohtaan sanoen, että hän »ihaili
sitä, koska ei kukaan tahtonut sitä panna uudelleen voimaan,
rakasti tasavallan muistoja, koska ne olivat niin kaukaisia, tuolla
puolen kansalaissodan ja diktatuurin kauhujen. Siis platonista
rakkautta, ihailua matkan päästä. Mutta se on kaikista tunteista
teeskentelemättömin. Se joutuu vähimmin ristiriitaan itsekkäiden
pyyteittemme kanssa.»
Teoriassa kesti vielä vuosisatoja, ennenkuin käsitys tasavallan
olemassaolosta oli kokonaan hävinnyt. Sanat ovat tosiasioita
pitkäikäisemmät. Virallisesti keisari oli vain tasavallan valittu
presidentti. Hän oli tasavallan _korkein virkamies_, joka _tribuunin_
valtansa nojalla oli loukkaamaton, ja jolla _armeijan komentajana_ oli
tarpeellinen ponsi tahdolleen.
Kun Augustusta tervehdittiin »isänmaan isänä», hän itki ilosta; mutta
kun kansa kerran ihastuskuumeensa puuskassa tahtoi pakottaa hänet
ottamaan »diktaattorin» arvonimen ja diktaattorin arvon symbolit,
24 vitsakimppua, hän heittäytyi polvilleen, repi togan päältänsä ja
rukoili paljain rinnoin, että hänet säästettäisiin arvosta, johon
liittyi niin paljon väkivallan muistoja. Birt huomauttaa hienon
ironisesti, että »tämä tapaus oli ainoa intohimoinen kohtaus koko hänen
elämässään.»
Augustuksen elämäntavat olivat myöskin yksinkertaisen kansalaisen
tapoja. Hänen asunnossaan ei ollut loistosta jälkeäkään, hänen
ateriansa olivat sekä ruokaan että juomaan nähden äärimmäisen
kohtuulliset. Hän nautti mieluimmin muutamia palasia karkeaa leipää
juuston kanssa, vähän kalaa ja rypäleitä tai vihreitä viikunoita,
jotka hän mielellään itse poimi puista. Hän oli ylpeä vaatteistaan,
jotka hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat kutoneet ja ommelleet. Hän
oli säyseä kaikkia kohtaan. Kun kerran muuan mies hyvin kauhistunein
ilmein jätti hänelle anomuskirjelmän, kansanomainen keisari rohkaisi
häntä ystävällisesti hymyillen sanoen: »Sinähän ojennat minulle
anomuksesi, niinkuin sinun pitäisi antaa jotakin elefantille.» Iulius
Cæsar oli ärsyttänyt senaattoreja vaatimalla, että näiden tuli nousta
seisomaan, kun hän astui kuuriaan. Augustus pakotti heidät jäämään
rauhallisesti istumaan, tulipa hän tai poistui kuuriasta. Cæsaria
oli moitittu siitä, että hän istui ja hajamielisen näköisenä luki
hallitusasiapapereita antaessaan kansalle näytäntöjä. Augustus taas
väsytti itsensä tyytyväisin ilmein katselemalla kansan huveja ja
iloitsi mielenosoituksellisesti, kun italialaiset voimailijat voittivat
kreikkalaiset, sen sijaan, että Antonius oli herättänyt närkästystä
suosimalla kreikkalaisia.[90]
* * * * *
Octavianuksen politiikan menestyksellisyyttä ei kuitenkaan riitä
selittämään yksinomaan hänen maltillisuutensa: tosiasia on myöskin,
että itse olosuhteet olivat nyt toiset kuin Cæsarin aikoina.
Roomalainen historioitsija Tacitus tuo sen ilmi sanoen: »Tuskin oli
enää olemassa ainoatakaan roomalaista, joka oli nähnyt tasavallan.»
Se sukupolvi, jota Cæsar oli tahtonut hallita, oli sitävastoin
syntynyt ja kasvanut tasavallan ikuiseen olemassaoloon uskoen; ja
tätä uskonvakaumusta vastaan Cæsarin nero teki haaksirikon. »Aktionin
taistelun jälkeen», Boissier sanoo, »ei enää ollut olemassa niitä,
jotka olivat esiintyneet vapauden näyttämöllä ja nähneet tasavallan.
Kaksikymmenvuotinen tuhoava sisällissota oli niellyt heidät kaikki
sukupuuttoon. Uusi sukupolvi oli syntynyt vasta Cæsarin aikoihin.
Ensimmäiset heidän korviinsa kantautuvat äänet olivat Pharsaloksen,
Thapsuksen ja Mundan voittojen johdosta kohotettuja riemuhuutoja; ja
heidän silmiensä ensimmäisenä näkynä olivat henkipattojulistukset. Tämä
sukupolvi oli kasvanut ryöstöjen ja verilöylyjen keskellä ja vavissut
kahdenkymmenen vuoden ajan alituisesti henkensä ja omaisuutensa
menetyksen pelosta. Se kaipasi rauhaa ja turvallisia oloja ja oli
valmis uhraamaan kaikkensa saadakseen olla rauhassa. Ei mikään
kiinnittänyt sen mieltä menneeseen aikaan, kuten oli ollut Cæsarin
aikalaisten laita.»