Jätimme politiikan ja sen väkivaltanäytelmät siihen hetkeen, jolloin
henkipattojulistukset raivosivat pahimmillaan Roomassa. Kun verityö oli
loppuunsuoritettu, tuli Brutuksen ja Cassiuksen vuoro. Näitä vastaan
triumvirit kääntyivät asevoimin. Ratkaisu tapahtui Makedoniassa. Näytti
siltä kuin Brutusta ja Cassiusta Cæsarin verinen haamu olisi seurannut
heidän kulkiessaan kohti kohtaloansa. Paha omatunto teki molemmat
murhaajat epävarmoiksi ja lamautti heidän toimintatarmonsa. Kerrotaan
Brutuksen nähneen eräänä yönä yli-inhimillisen suuren hahmon, joka
vaieten astui hänen telttaansa. Brutus kokosi rohkeutensa ja kysyi:
»Kuka sinä olet? Mitä sinä minusta tahdot?» »Minä olen», haamu vastasi,
»sinun paha henkesi. Me kohtaamme _Philippoin_ luona.»
Tämännimisen Makedonian kaupungin luona tapahtuivat ratkaisevat
taistelut vuonna 42 e.Kr. Molemmat Philippoin luona käydyt taistelut
olivat suurimmat koko Rooman historiassa. 100 000 miestä taisteli
tällöin kummallakin puolella. Antoniuksen sotapäällikkötaidon vuoksi
taistelu päättyi triumvirien voittoon — Octavianus oli liian nuori
ja kokematon ja sen lisäksi niin sairas, että hän ei voinut hoitaa
päällikkyyttä. Tämä ei ollut hänen elämässään ainoa kerta, jolloin
hänen horjuva terveytensä hänet petti ratkaisevalla hetkellä. Hintelä
Octavianus oli kuin hento poikanulikka jättiläismäiseen Antoniukseen
verraten. Mutta erotus tasoittui enemmänkin kuin tarpeeksi siitä,
että Octavianus ei tuhlannut saamaansa leiviskää. Ja viisauteen ja
valtiomieslahjakkuuteen nähden hän oli jättiläistä verrattomasti
etevämpi. Hän ei kerskaillut kuten Antonius, vaan _toimi_ ja _teki
työtä_.
Cassius ja Brutus olivat etukäteen päättäneet surmata itsensä siinä
tapauksessa, että heidät voitettaisiin. Cassius pani ensimmäisenä
päätöksensä toimeen. Aseenkantajallaan hän surmautti itsensä — samalla
tikarilla, kerrotaan, jolla hän itse oli osallistunut Cæsarin murhaan.
Cassiuksen epätoivoinen teko johtui kuitenkin tilanteen väärin
arvostelemisesta. Ensimmäisen päivän taistelu Philippoin luona ei ollut
ratkaiseva. Mutta samalla hetkellä, kun Cassius oli kuollut, kurikin
armeijassa loppui. Brutus oli liiaksi tuumiskeleva luonne, kykenemätön
reippaaseen aloitteeseen. Kaikesta piti keskustella ja kaikki tehdä
»mielipiteenvaihdon» esineeksi. Sotaleiri muuttui filosofikouluksi,
jossa jokainen mies puhui monisanaisesti oman käsityksensä puolesta
ja ylipäällikön oli vaikeata saada päätöstä aikaan. Toinen ei
hyväksynyt toista, toinen taas ei toista Brutuksen esityksistä ja
välitti viis hänen käskyistään. Casca oli kaikista julkein, mies, joka
oli saavuttanut Herostratoksen roistonmaineen antamalla Cæsarille
ensimmäisen tikariniskun. Kieli, jota hän nyt käytti korkeinta
päällikköä kohtaan, oli vallan sopimatonta. Nyt ei Brutusta auttanut
Homeroksen säkeitten lausuileminen eikä filosofisten probleemain
selvittely.
Senpä vuoksi Brutus epätoivo sydämessä jälleen ryhtyi taisteluun.
Mutta hänellä ei ollut valitsemisen varaa, jollei hän tahtonut nähdä
armeijansa hajaantuvan itsestään. Hänen joukoistansa oli jo osa hänen
silmiensä edessä mennyt vihollisen puolelle. Brutus oli Philippoin
luona samassa asemassa kuin Pompeius Pharsaloksen luona.
Brutus taisteli urhoollisesti ja alussa menestyksellisesti, mutta
kokonaisuuden johto luisui hänen käsistään, ja kun taistelu oli
menetetty, hän pakeni. Mutta paetessaan hän epätoivoissaan erään
ystävän avulla työnsi miekan sydämeensä.[75]
Cæsarin murha oli kostettu, ja tästä hetkestä tuli yhä yleisemmäksi se
käsitys, että »tyrannimurha» oli ollut jumalille vastenmielinen teko.
Suetonius tekee sen johtopäätöksen, että tuskin ainoakaan Cæsarin
murhaajista eli uhrinsa jälkeen kauemmin kuin korkeintaan kolme vuotta;
ja kyseenalaista on, kuoliko heistä kukaan luonnollisen kuoleman.
Muutamat kuolivat haaksirikossa, toiset kaatuivat sodassa ja eräät
surmasivat itsensä samalla tikarilla, jolla olivat käyneet Cæsarin
kimppuun.
* * * * *
Sittenkuin Itämaat oli saatu takaisin Brutuksen ja Cassiuksen vallasta,
oli triumvirien tehtävänä ryhtyä ahdistamaan _Sextus Pompeiusta_, joka
oli lähtenyt meren turviin ja tullut mahtavaksi merirosvopäälliköksi
pesäpaikkoinaan Sisilia, Sardinia ja Korsikka. Sisilialaiset, joissa
oli aina elänyt voimakas vapaudenrakkaus, olivat iloisia siitä, että
heidän saarestaan oli tullut itsenäisen valta-alueen keskipiste.
Olivathan he suureksi osaksi kansallisuudeltaan kreikkalaisia ja
vihamielisiä Roomaa kohtaan.
Pompeius nimitti itseään ylpeästi »Neptunuksen pojaksi» ja vaihtoi
purppuraisen sotapäälliköntogansa merensiniseen. Hän teki roomalaisille
paljon kiusaa estämällä elintarpeiden tuonnin Roomaan ja kurittamalla
Italian rannikkoja. Henkipattovainojen jälkeen ja vielä enemmän
Philippoin taistelun perästä kaikki tyytymättömät ainekset pakenivat
hänen luokseen, ja ryöstön ja saaliin mahdollisuus houkutteli
seikkailijoita joka taholta.
Pitkän sovinnonhieronnan jälkeen triumvirien ja Pompeiuksen kesken
puhkesi sota. Turhaan runoilija Horatius rukoili kokonaisen kansan
nimissä säästämään sitä vielä enemmältä verenvuodatukselta. Hän tunsi
nuo luonnottomat veljessodat seuraukseksi kirouksesta, joka oli
raskaana painanut Roomaa aina siitä päivästä asti, jolloin Romulus oli
surmannut veljensä Remuksen.
»Rikoksiin mihin, mihin te taasen syöksytte,
tupesta miekat temmaten?
Lie liian vähän maalla, merellä vuotanut
latinalaista hurmetta?
Ei siks ees, että linnat korskat Karthagon
tuhaksi Rooma rauentais,
tai jotta Britti rauhaan jäänyt kahleissa
triunifisaatoss' asteleis,
vaan jolta, niinkuin Perthit toivoo, kaupunki
tää itse kaataisi itsensä.
Mutt' eiväthän ees sudet eikä leijonat
hätyytä omaa heimoaan.
Te hullujako ootte vaiko raivoja,
vai vikapäitä? Vastatkaa!
Vait on he, käyvät kalmankalpeiksi kasvonsa,
ja mielet järkkyy, tyrmistyy.
Te vikapäitä ootte; Rooman vitsaus
on veljesmurhat ainaiset
siit' asti kuin vuos syytön veri Remuksen
kiroksi kansan vastaisen.»
Mutta tasavallan kuolinkamppailu vaati vielä enemmän verta. Myrskyt
aiheuttivat Octavianuksen laivastolle niin suuria tappioita, ettei
niiden veroisia ollut nähty miesmuistiin. Mutta vastoinkäymisen
päivinä ilmenivät nuoren imperaattorin suuret luonteenominaisuudet.
Hän teki kaikki, mitä oli tehtävissä vaurioitten korjaamiseksi,
eikä menettänyt milloinkaan rohkeuttaan hetkeksikään. Pompeius ei
sitävastoin ymmärtänyt käyttää menestystään hyödykseen. Hän oli rohkea
seikkailija, mutta hänellä ei ollut sotapäällikön ja valtiomiehen kykyä
rauhallisesti harkita ja nähdä olosuhteet suuresti.
Vielä kerran suuri merionnettomuus kohtasi Octavianusta, mutta hänen
maajoukkojensa voimakkaammuus merkitsi ajan pitkään enemmän kuin
laivaston vastoinkäymiset. Ja lopulta nämäkin vaihtuivat voitoiksi.
Pompeiuksen laivasto tuhottiin perin pohjin Messinan lähellä vuonna 36
e.Kr. Voiton kunnia lankeaa pääasiallisesti _Agrippalle_, Octavianuksen
sotapäällikölle ja hänen samanikäiselle lapsuudenystävälleen ja
opiskelutoverilleen, joka seisoi uskollisesti imperaattorin vierellä
sekä rauhan että sodan toimissa.
Menettäessään laivastonsa Pompeius joutui pois suunniltaan, aivan kuin
isänsä Pharsaloksen luona, ja jätti maasotajoukon oman onnensa nojaan
sillä seurauksin, että se voitettiin. Itse hän pakeni Vähään-Aasiaan
toivoen voivansa luoda siellä itselleen uuden aseman liittoutumalla
parthialaisten kanssa. Mutta suunnitelma epäonnistui, hän joutui
vangiksi ja mestattiin Antoniuksen käskystä.
Kirjallisuutta:
Axel Dahlman, Agrippa.