Vanhin roomalainen runous oli ollut eepillistä ja draamallista
runoutta. Kesti kauan, ennenkuin subjektiivinen ja yksilöllinen
helleeninen henki kykeni vaikuttamaan roomalaishenkeen niin syvälti,
että lyyrillinen latinankielinen runous kykeni syntymään. Se
runoilija, joka ansaitsee nimen _roomalaisen lyriikan isä_, on Ciceron
ja Lucretiuksen aikalainen _Catullus_. Hänessä huomaa voimakasta
vaikutusta ennen kaikkea Sapphosta ja Kallimakhoksesta. Näiden muutamia
runoja Catullus on suorastaan kääntänyt. Mutta Catullus ei ollut
suinkaan sävyisä kääntäjä ja jäljittelijä — hän oli aito, alkuperäinen
runoilijanero, jonka koko elämä oli täynnänsä polttavaa intohimoa.
Hänen pikkurunonsa ovat sentähden harvinaisen viehättäviä. Ne ovat
vain hetken lapsia, ja runoilija itse sanookin niitä rakastettavan
vaatimattomasti loruiluksi, mutta »ne antavat meille», Schück sanoo,
»ensimmäisen kerran sitten Sapphon päivien aitoa lyriikkaa, ja niissä
kohtaa meitä kokonainen ihmiselämä, kokonainen aikakausi elävän elämän
tuorein värein. Lucretiuksen eepokseen verraten Catulluksen laulut
muodostavat omituisesti vaikuttavan vastakohdan. Kummankin runot ovat
intohimon lapsia. Mutta Lucretius kiehtoo meidät siksi, että me vain
_välähdykseltä_ näemme hänen oman henkilöllisyytensä luonnon eepoksen
haltioituneitten tietäjäinsanojen takaa; Catullus lumoo meidät siksi,
että me ikäänkuin kuulemme hänen sydämensä lyönnin, kuuntelemme hänen
hengitystään ja katselemme hänen leimuavia silmiään. Toinen oli
miehekkään ylpeästi koettanut salata oman henkilöllisyytensä joukon
katseilta; toinen on antiikin kenties yksilöllisin runoilija.»
Catullus oli syntynyt Veronassa, mutta tuli jo kahdenkymmenenkahden
vuoden vanhana Roomaan. Täällä hänet tempasi pyörteisiinsä se
nautintoelämä, joka oli tullut muotiin sellaisten miesten kuin
Catilinan vaikutuksesta, tuo elämä, joka oli täynnä rakkausseikkailuja
hetairain ja naimisissa olevien naisten kanssa, hurjia orgioita, ja
joka suurelta osaltaan perustui jaloon taitoon tehdä velkoja niitä
maksamatta. Tässä hirvittävän hillittömässä ympäristössä kohtasi
hänet suuri rakkaus, tuo kaikki kuluttava intohimo, joka teki hänestä
haltioituneen runoilijan ja antoi roomalaiselle kirjallisuudelle sen
ensimmäisen suuren lyyrikon. Kuuma kelttiläisveriköhän tässä Gallian
pojassa aiheuttaa hänen vastaanottavaisuutensa ja sukulaisuutensa
helleenisen hengen voimakkaalle subjektiiviselle piirteelle? Kenties on
juuri tässä selitys siihen, miksi Catulluksesta tuli sen runouslajin
uranuurtaja, jossa runoilijan oma minä rikkoi ne kahleet, joihin
sidottuna ankara roomalainen valtio- ja perhekuri oli niin kauan aikaa
yksilöä pitänyt. Nyt kirjallisuudestakin huomaa, että vanharoomalaisten
luonteitten aika on ohi, tuo aika, jolloin koko Rooman kansalla
oli, kuten saksalainen esseisti Birt hienostuneella psykologisella
silmällään toteaa, »joukkosielu niinkuin mehiläispesässä», jolloin
yksilöt olivat »kovia, särmikkäitä luonteita, vailla kauneudentunnetta,
vailla mielikuvitusta, täydellisesti epämusikaalisia, mutta
tarmokkaita. Kuten egyptiläisissä kohokuvissa kaikki henkilöt olivat
yhtäläisiä, niin olivat muinaisroomalaisetkin. He ovat vain tyyppi;
joukon vaistot puhuvat jokaisesta yksityisestä henkilöstä.»
Nyt sitävastoin runoilija uskaltaa olla kokonaan oma itsensä, antaa
ilmaisun hetken tunnelmille, suurille ja pienille intohimoille.
Rooman valtiohan ei muutoin ole enää sellainen, että se voisi
aiheuttaa isänmaallista innostusta. Se on muodostunut poliittisesti
turmeltuneeksi yhteiskunnaksi, kunnianhimoisten kansanvillitsijäin
temmellyskentäksi. Tällaisesta maaperästä eivät kasva suinkaan
isänmaalliset laulut, kuten Næviuksen ja Enniuksen luomukset tasavallan
suuruuden ajalla, jolloin jokainen roomalainen tunsi olevansa yhtä
voimakkaan, ylvään valtionsa kanssa. Ei ole ihmettelemistä, että
yleisten asioitten harrastus nyt sitävastoin häviää kirjallisuudessakin
ja että runous muuttuu vain yksityisen tunteitten, ennen muuta
rakkauden ja vihan ilmentäjäksi. Tällöin tulee _nainen_ roomalaisen
runouden keskipisteeksi.
_Lesbia_ on nimenä Catulluksen runoudessa sillä naisella, jota hän
rakasti omaan tuhoonsa asti. Nimi on valittu tarkoittaen Hellaan
tulisinta rakkauden laulajaa, »orvokkikiharaista, suloisesti
hymyilevää» lesboslaisen laulajakoulun Sapphoa. Kolmeentoista lyhyeen
säkeeseen Catullus on muutamissa nopeasti kiitävissä hetkissä
keskittänyt rakkauden onnen intohimoisen huuman taustana katoavaisuuden
ikuinen uni:
»Lesbiain, eläkäämme, lempikäämme,
pelkäämättä rahtusen vertaa, kuinka
suutaan soitellee ukot huuhkapäiset!
Laskee auringot, ja ne nousee taasen,
vaan kun vuolas vuo elämämme sammuu,
yöhön ainaiseenpa me uinahdamme.
Suudelmaa tuhat suo ja sitten sata,
sitten uudestaan tuhat, sitten sata,
sitten jälleen suo tuhat, jälleen sata!
Suukkojamme kun tuhatmäärin karttuu,
niin me yhteen nuo sekotamme, jottei
kenkään tulla voi kademieleen tuosta,
kun hän tietää sais, miten niit' on monta.»
Kuka sitten oli tämä runoilijan jumaloima Lesbia? Hän oli ylhäinen
roomalaisnainen, oikealta nimeltään _Clodia_, pahamaineisen,
syrjäkujien joukon ja roskaväen sankarin Clodiuksen sisar. Hänen oma
maineensa ei ollut alallaan veljen mainetta parempi. Kun Cicero oli
kerran erään hänen rakastajansa puolustusasianajajana, jota Clodia
syytti siitä, että tämä oli muka tahtonut myrkyttää hänet, käytti
Cicero hyväkseen varmasti mieluisaa tilaisuutta loistaakseen valitun
ilkeillä pistosanoilla verivihollisensa Clodiuksen sisaresta. »Minä en
ole suinkaan», hän sanoi moitteettoman ritarillisesti, »ilkeämielinen
naisia kohtaan ylipäänsä ja kaikkein vähimmin sellaista kohtaan, joka
lukeutuu kaikkien miesten ystävättärien joukkoon.»
Mutta Clodian kauneutta ihailtiin yleisesti. Hänen naimisissaolonsa
ei sen ajan turmeltuneen käsityskannan mukaan ollut suinkaan esteenä
hänen monille rakkaussuhteilleen, etenkin, kun hänen miehensä oli
vanha, ikävä ja epämiellyttävä herrasmies. Catulluksella oli tapana
nimittää häntä »aasiksi». Se aika oli mennyt, jolloin roomalainen
perheenäiti istui jalon hyveellisesti eristäytyneenä kotona
kangaspuiden ja värttinän ääressä. Roomasta oli tullut elostelijain
ja avionrikkojattarien kaupunki. »Viattomuus on rumuuden todistus»,
sanottiin.
Tähän vaaralliseen naiseen sattui nuori runoilija tutustumaan.
Hänen elämänsä suuren intohimon satuun kuuluu myöskin, että Clodia
oli häntä kymmenen vuotta vanhempi. Mutta se, mikä nuorukaiselle
muodostui kuluttavaksi kärsimykseksi, ei elämääkokeneelle ylhäiselle
naiselle ollut koskaan muuta kuin pian unohdettu episodi. Aavisteleva
epäluuloisuus sekaantuikin pian nuorukaisen aistihuumaan. Hän sanoo:
»Kaunoni lausuu, että hän hylkäis muut kosijansa
kuin minut, vaikkapa Zeus itsekin hänt' anelis.
Näin hän lausuvi, mut mitä armaalleen nimes nainen,
senpä sä kirjoittaa tuulehen, virtahan voit.»
Parin vuoden rakkaushurmion jälkeen hänen pahat aavistuksensa saavatkin
eräänä päivänä vahvistuksen. Hän oli matkustanut kotiinsa vanhaa
isäänsä tervehtimään. Tänne hän huhupuheena kuulee, että Clodia on
ottanut itselleen uuden rakastajan. Hän ei ollut, Schückin sanoja
käyttääksemme — »niitä naisia, jotka kauan huokailevat yksinäisyydessä».
Tuskasta suunniltaan runoilija kiiruhtaa takaisin Roomaan, mutta
siellä hän sai vain varmuuden, että Lesbia ei enää kuulunut hänelle.
Catulluksen uskottomasta ystävästä Rufuksesta oli tullut hänen
kilpailijansa. Nyt runoilija purkaa tuskansa säkeisiin:
»Tuikiko turhaan siis pidin ystävänäin sua, Rufus?
Turhaan? Katkeran on kallihiks päätynyt hän.
Hiivit mun povehein, mut tuskat toit sydämeeni,
koidolt' aartehen veit ainoan, minkä hän sai.
Veit sä sen. Oi, elämäämme sä vuodatit myrkkyäs julmaa,
veikkoutemmekin, oi, oi, tuhos myrkkysi tuo.»
Laulajan rakkauden palo Lesbiaa kohtaan muuttui nyt vihaksi. Mutta hän
ei kyennyt kuitenkaan irroittautumaan vanhasta intohimostaan. Mies
poloinen koetti etsiä karvasta lohdutusta siitä, ettei hän kuitenkaan,
kaikesta huolimatta, ollut Lesbialle tyhjää ilmaa: herjasihan tämä
häntä toisille:
»Leskiä herjaelee mua myötään, ei minust' yhtään
vaieta voi; mua hän lempivi, vannoa voin.
Mistäkö tiedän? Koska mä myös kiroan joka hetki
häntä, jot' armastan, sen minä vannoa voin.»
Entiset rakastavaiset näyttävätkin vielä kerran lähestyneen toisiaan.
Mutta rakkauden sammunutta liekkiä he eivät enää kyenneet puhaltamaan
palamaan. »Sinun vikasi on, Lesbia», kirjoitti hän, »että en
nyt sua lempiä voi, vaikk' kuinkakin kunnokas oisit,
Laata en lemmestäin, tee mitä kehnoa vain.»
Syvälle Lesbia vaipuikin, niin syvälle kuin nainen voi vajota. Hän
otti nyt — toistaaksemme itseään Catullusta — rakastajansa »kujilta ja
katunurkista», ei rakkaudesta, vaan ainoastaan »turmellakseen heidän
nuoruudenvoimansa».
»Älköön luulko, hänt' yhä että lemmin!
Surmannut tuon tuntehen on hän, niinkuin
aura katkaisee kukan huikeissansa
nurmikon reunaa.»
Liikuttavaa on kuulla intohimon orjan hurjuudessaan purkavan tuskaansa
palaviin rukouksiin pyytäen jumalia armahtamaan hänen raadeltua
sieluaan:
»Kurjaa silmätkää mua! Jos elämäin oli puhdas,
niin tämä turmiokas myrkky te lievittäkää!
Tuskat polttelevat ovat tunkeuneet ytimiini,
kaikki jo rinnastain riemut on riistäyneet.
Pyydä en, että hän myös mua lempisi kuin minä häntä,
taikka, mi mahdotont’ on, että hän sais siveäks.
Oi jumalat, vain multa te viekää tuskani poltto,
viekää multa se pois uskollisuuteni vuoksi.»
Mutta intohimot olivat polttaneet hänet. Hän oli vain noin
kolmikymmenvuotias, kun hän vuonna 54 päätti päivänsä. Vaikuttaa
enemmän kuin sattumalta, että Lucretius, Catullus ja monet muut
samanaikaiset runoilijat kuolivat ennen aikojaan. He kuuluivat
aikakauteen, jolloin veri sykki kuumeisesti, hermostuneeseen aikaan,
joka oli menettänyt sen suurenmoisen sielullisen tasapainon, joka oli
ominaista vanhemmalle, vankkarakenteisemmalle runoilijasukupolvelle.
Melkein koko roomalaisen kirjallisuuden uranuurtajajoukko, Nævius,
Ennius, Plautus ja monet muut, saavuttivat korkean iän ja vaikuttivat
kirjailijoina vielä elämänsä ehtoolla. Mutta Catulluksen ja
Lucretiuksen elämä ja runous kuvastavat sitä rikkinäistä aikaa, jolloin
he elivät. Se aika oli tulisten intohimojen, polttavan nautinnonjanon
aikaa, siveellisen ja uskonnollisen rappeutumisen aikaa, jonka yllä oli
kauhun tumma varjo.
Kirjallisuutta:
Sånger af Catullus från Verona, öfversättningsförsök af Elias Janzon
(Upsala universitets årsskrift 1889 ja 1891).
A.B. Drachmann, Catuls digtning.
Otto Ribbeck, C. Valerius Catullus.
I.B. Stenersen, Catul’s digtning.
V.A. Koskenniemi, Roomalaisia runoilijoita.