Sillä aikaa kuin Octavianus taisteli Sextus Pompeiusta vastaan ja
hoiti hallitusta Roomassa, piti Antoniuksen järjestää Idän olot.
Sen hän tekikin omalla erikoisella tavallaan. Kansan Bakkhokseksi
tervehtimänä — osa, joka varmasti soveltui hyvin alituisesti janoiselle
ihmiselle — hän kulki viininlehväseppele otsallaan ja thyrsossauva
kädessä Vähän-Aasian kaupungista kaupunkiin hurjissa juomingeissa
mukanaan joukkue näyttelijöitä, tanssijattaria, huilunpuhaltajia ja
kitaransoittajattaria. Kaikkialla hän rankaisi ja palkitsi aina sen
mukaan, millä tuulella sattui olemaan. Hän tuhlasi mielettömällä
tavalla ne varat, jotka hän kiristi kurjalta väestöltä.[76] Mitäpä hän
huoli kyynelistä, armon rukouksista, verestä, mikä oli kullan hintana.
Kun hän kerran Kilikiassa Tarsoksen kaupungin forumilla istui oikeutta,
kaikui äkkiä suusta suuhun huuto: »Venus on tullut uuden Bakkhoksen
luo!» Hiljaisen soiton kaikuessa kullattu alus, purppurapurjeen ja
hopeasilauksista loistavien airojen kuljettamana ohjasi kulkunsa ylös
Kydnosjokea. Kullalta kimmeltävän valtaistuinkatoksen alla lepäsi uusi
Venus: Egyptin ihana hallitsijatar Kleopatra. Amoriineiksi puetut
pojat leyhkyttelivät hänelle viileyttä, kauniit orjattaret esittivät
sulottaria ja nereidejä, ja ilma oli täynnä ihmeellisiä, suloisia
tuoksuja.
No, kuulkaa: laiva, jossa kulki hän,
se niinkuin kimmeltävä valtaistuin
vesillä palaa; keula pelkkää kultaa,
ja purjeet purppuraa; ne sulotuoksuin
tuuletkin hurmaa; airot hopeaiset
säveltä huilun säestää, ja kiirein
vanassa vesi seuraa, niinkuin sitä
lumoisi loiske. Kleopatran suhteen
jää vaivaiseksi kertomus: hän siinä
teltassa kullankirjaillussa viruu
himmentäin Venuksenkin, jossa taide
jo voittaa luonnon; kahden puolen sievät,
cupidomaiset, hymykuoppa-pojat,
käsissä kirjoviuhkat, joiden leyhkä
ihoa somaa jäähdyttäissään näyttää
vain tulistuvan, turhaa tehden työtä.
(_Shakespeare, Antonius ja Kleopatra_.)
Kaikki kaupunkilaiset, joissa vain henkeä ja elämää oli, riensivät
katselemaan tätä ihanaa ilmestystä.
Mutta Antoniuksen takia hän oli tullut ja hän pyysi nyt tämän luokseen
aterialle. Hän tuli, näki ja oli voitettu. Heti ensimmäisestä
silmäyksestä hän hullaantui tuohon kiehtovaan ilmestykseen
ja häikäistyi hänen uivan hovinsa loistosta. Laivan astiasto
oli taidokasta täysikultatyötä, seinät ja lattiat koristettu
purppurapeitteillä, ja joka päivä lumoava emäntä loihti esiin
yllätyksiä, jotka saivat vieraat yhä uudelleen hämmästymään.
Henkevään, hienosti sivistyneeseen kuningattareen verraten oli
Herkuleksen jälkeläinen, joksi Antonius itseään mielellään nimitti,
kolho, joka oli nyt vallan hourupäinen. Puolittain tahdottomana hän
seurasi Kleopatraa Egyptiin. Rakastavaiset heittäytyivät huvien
pyörteeseen ja koettivat voittaa toisensa yhä uusia huvituksia
keksimällä. Varsinkin on kuuluisa kertomus, kuinka Kleopatra kerran löi
vetoa rakastajansa kanssa siitä, että hän yhdellä ainoalla aterialla
voisi tuhlata parikymmentä miljoonaa markkaa. Hän voittikin vedon
irroituttamalla korvarenkaastaan suunnattoman kallisarvoisen helmen ja
liuotuttamalla sen viinipikariin jollakin voimakkaalla hapolla.
Kleopatran syleilyssä Antonius unohti sekä hallitusvelvollisuutensa
että kunniansa. Pieni, hento egyptitär nautti nähdessään, kuinka
hän voi kietoa tuon jättiläisen sormensa ympärille. Kleopatran
vuoksi Antonius löi laimin ja hylkäsi rakastavan, uskollisen
vaimonsa Octavian, Octavianuksen sisaren. Hänen kauneutensa ei ollut
intohimoisesti huumaavaa kuten Kleopatran, mutta sen aateloi sielun
suuruus ja lempeys, joka oli liian kaunista irstaalle Antoniukselle.
* * * * *
Antoniuksen irstaileva nautintoelämä ei voinut olla herättämättä
hänelle epäedullisia vertailuja Roomassa, missä hänen vastakohtanaan
esiintyi se velvollisuudentunto ja viisas harkitsevaisuus, mitä
Octavianus osoitti, hoitaessaan tehtäväänsä maailmanvaltakunnan
läntisen osan hallitsijana. Ensi kerran Cæsarin kuoleman perästä
tuntui siltä, että Rooman valtakuntaa todellakin _hallittiin_, että
valtakunnassa pidettiin voimassa järjestystä. Nuoren sotapäällikön
kansansuosio kasvoi jokaisesta viljalastista, joka saapui Roomaan
meren yli, jonka hän oli jälleen tehnyt vapaaksi. Antoniusta hallitsi
sitävastoin pieni, vallanhimoinen Kleopatra, vieläpä siinä määrin,
että hän antoi tämän houkutella roomalaisen alueen Aasiassa toisensa
jälkeen itselleen ja lapsilleen, Cæsarionille ja kolmelle Antoniuksen
kanssa saamallensa lapselle. Antonius oli ilmeisesti unohtanut olevansa
roomalainen!
Hänen eronsa Octaviasta vaikutti samalla tavoin triumvirien välisiin
suhteisiin kuin muinoin Iulian kuolema Cæsarin ja Pompeiuksen
väleihin. Ja Crassuksen äkillistä kuolemaa ensimmäisen triumviraatin
ajoilta vastasi nyt se seikka, että Lepidus-nolla erotettiin
triumviraatista. Hän ei ollut varsinaisesti koskaan kelvannut muuhun
kuin kääntämään purjeensa tuulen mukaan. Octavianus ajoi hänet pois
pitemmittä puheitta, kun havaittiin, että hän Sextus Pompeiusta
vastaan käydyn sodan aikana oli pettänyt liittoveljensä ja pitänyt
salaisia neuvotteluja vihollisen kanssa aikoen itse päästä Sisilian
herraksi. Octavianuksen onnistui kuitenkin tällä kertaa päättäväisellä
esiintymisellään välttää uusi sisällissota. Olosuhteita taitavasti
hyväkseen käyttäen hän pakotti Lepiduksen legioonat hylkäämään heikon
ja huonossa huudossa olevan päällikkönsä ja menemään Cæsarin ottopojan
puolelle. Sotilaathan kyllä huomasivatkin, että tämä oli varmin tapa
päästä taistelemasta omia maanmiehiään vastaan.
Lepiduksen poistuttua pelistä Octavianus ja Antonius olivat
sovittamattomina vastakohtina vastakkain, kuten Cæsar ja Pompeius
seitsemäntoista vuotta aikaisemmin. Triumviraatin molemmat
päämiehetkään eivät olleet koskaan olleet ihastuneita toisiinsa,
vaan ainoastaan perinpohjaisten laskelmien pakottamina joutuneet
liittolaisiksi.
»Miksi minä jakaisinkaan vallan veltostuneen laiskurin kanssa»,
Octavianus ajatteli. Ja toiselta puolen vallanhimoinen Kleopatra
kiihoitti Antoniusta koettamaan tehdä itsensä maailmanvaltakunnan
herraksi ja Aleksandreian hallituskaupungiksi Rooman asemesta. Oli vain
ajan kysymys, milloin Lännen ja Idän kunnianhimoisista hallitsijoista
tulisi veriviholliset.
Viimein roomalaisten suuttumus Antoniusta ja Kleopatraa kohtaan oli
tullut niin suureksi, että Octavianus vuonna 31 e.Kr. sai senaatin
julistamaan sodan kuningatarta vastaan sekä erottamaan Antoniuksen
hänen viroistaan ja arvoistaan, »koska hän oli luovuttanut hänelle
uskotun vallan naiselle.» Octavianus sai sen käsityksen yleiseksi, että
hänen entinen lankonsa oli tehnyt tekonsa syyntakeettomassa tilassa:
egyptiläinen noita oli antanut hänelle taikomiaan rakkausjuomia.
Ratkaiseva taistelu suoritettiin merellä Epeiroksen eteläisimmän niemen
_Aktionin_ luona. Antoniuksen roomalaiset ystävät olivat turhaan
koettaneet taivuttaa häntä lähettämään pois Kleopatran: roomalaiselle
ei ollut sopivaa, että hänellä oli nainen mukana taistelun johdossa.
Mutta oli mahdotonta saada häntä menemään matkoihinsa. Kleopatra
pelkäsi, että hänen horjuvainen rakastajansa sopisi silloin
Octavianuksen kanssa ja hän itse joutuisi pulaan. Hänen kannattajansa
selittivät myöskin, että egyptiläinen miehistö taistelisi paljon
halukkaammin, jos heidän kuningattarensa olisi mukana.
Antoniuksen heikkous kauniiseen naiseen oli saava ankaran
rangaistuksen. Keskellä taistelua nähdään äkkiä purppuralipun kohoavan
kuningattaren amiraalilaivan mastoon. Se on merkki Egyptin laivastolle,
joka ei ole vielä ryhtynyt taisteluun, purjehtia kotiin. Tuuli on
nimittäin kääntynyt kotimatkalle suotuisaksi, ja tiukasti sulkeutuneena
eskaaderina kuningattaren laivat ohjaavat kulkunsa etelää kohti.
Hämmästyneinä taistelijat katselivat tätä selittämätöntä manööveriä.
Oliko se vain oikukkaan naisen vehkeitä, kun hän huomasi taistelun
käyvän hänelle uhkaavaksi? Oliko hän kauhistuneena pitänyt kaikkea
menetettynä ja ajatellut vain itsensä ja aarteittensa pelastamista?
»Kuin lehmä, jonka paarmat hullaannuttaa»
hän läksi tiehensä — käyttääksemme Shakespearin räikeää kuvakieltä.
Ei kuitenkaan tahtoisi oikein uskoa, että tarmokas ja toimintakykyinen
Kleopatra olisi niin täydellisesti menettänyt harkintansa, hän, joka
oli niin monta kertaa katsonut vaaraa silmästä silmään. Kentiespä
hän oli, kuten Mahaffy arvelee, tullut siihen käsitykseen, että
Antoniuksen asia oli menetetty, niin ettei hänellä ollut muuta ajatusta
kuin välttää joutumasta Octavianuksen käsiin. Sillä silloin hänellä
itsellään oli odotettavissa sama nöyryytys, mikä hänen sisarensa
Arsinoën oli täytynyt kärsiä Cæsarin triumfissa.[77]
Antonius ei voinut ajatellakaan, että koko Egyptin laivasto olisi
Kleopatran käskystä pettänyt hänet. Hän epäili ilmenneen kapinaa
ja kavallusta kuningatarta vastaan hänen laivastossaan ja läksi
itse pakolaisten jälkeen. Mutta vielä sittenkin, kun hän oli tullut
vakuutetuksi siitä, että Kleopatra oli itse mukana, hän jatkoi
matkaansa poistuen sotanäyttämöltä ja nousi kuningattaren alukseen.
Mutta tämä kieltäytyi häntä näkemästä ja puhumasta hänen kanssaan.
Antonius asettui vaieten keulaan pää käsiin kätkettynä, täynnä häpeää
ja itsehalveksumista. Tänä hetkenä hän vihasi Kleopatraa, joka oli
paollaan aiheuttanut tappion — ja kuitenkin hän nyt istui hänen
aluksessaan, ikäänkuin hänen taikavoimansa naulitsemana. Vihoviimeiseen
asti hän tarrautui kiinni tuohon naiseen, josta oli tullut hänen
kaikkensa, ja kuten hukkuva hän oli vetävä hänet kanssansa syvyyteen.
Hänen käytöksensä on vielä vaikeammin selitettävissä kuin Kleopatran.
»Kuten rakastunut urosankka hän lentää räpytteli tiehensä», Shakespeare
sanoo. On kuitenkin vaikeata kuvitella, että hänen rakkautensa olisi
ollut siihen määrään sokea, että hän sen vuoksi olisi uhrannut koko
asemansa, maineensa ja kunniansa. Mutta vaikeata on keksiä muutakaan
selitystä. Hänen täytyi mihin hintaan hyvänsä olla jumaloimansa
naisen luona, hänen täytyi nähdä tämä nainen vielä kerta, joskin vain
kuollakseen hänen kanssansa, ja hän ei varmaankaan itsekään ollut
selvillä siitä, mitä teki. Ilmeisesti Antonius ei ollut enää oma
itsensä. Irstaileva elämä oli kuluttanut loppuun hänen miehuusvoimansa.
Hänestä oli tullut intohimojensa tahdoton orja.
Kromayer selittää asian kuitenkin aivan toisin. Hänen mielestään
Egyptin laivaston poispurjehtiminen johtui yleisestä yrityksestä
murtautua Octavianuksen saartolinjojen läpi. Läpimurtoyritys onnistui
vain puolittain, sillä Antoniuksen oma laivasto pakotettiin takaisin
ja tuhottiin, mutta Kleopatra 60 laivansa ja sotarahaston kanssa pääsi
onnellisesti läpi. »Kertomus Kleopatran kavalluksesta ja Antoniuksen
päättömästä paosta on satua», Kromayer sanoo.[78]
Kun Antoniuksen sotavoimat nyt olivat jääneet johdotta, Agrippa
tunnetulla taitavuudellaan käytti tilannetta hyväkseen ja saavutti
Aktionin luona Octavianukselle ratkaisevan voiton.
* * * * *
Kun Kleopatra lähestyi Aleksandreian satamaa, koristutti hän aluksensa
keulat laakereilla. Soittokunta viritti voittolaulun, ja väestön
riemuitessa alukset lipuivat satamaan. Sitten hän kutsutti valtion
rikkaimmat ja arvokkaimmat miehet voittojuhlaan. Ja jottei heidän
mielialansa voisi muuttua, kun he kerran saisivat tietää, kuinka
»voiton» laita itse asiassa oli, hän surmautti heidät kaikki. Muutenhan
heille olisi voinut johtua mieleen nousta kapinaan. Tämän jälkeen
hän suurenmoisella tarmolla suunnitteli valtakuntansa saattamista
puolustuskuntoon, ja Antoniuskin ryhdistäytyi hieman häntä auttamaan.
Mutta pian molemmat taas syöksyivät hillittömään nautintojen
pyörteeseen, niinkuin jokainen päivä olisi ollut viimeinen.
Samalla kertaa he neuvottelivat Octavianuksen kanssa, mutta eivät
lyöneet laimin samalla koettaa jos mahdollista vapautua hänestä
salamurhalla. Kun Octavianus näyttäytyi olevan liian viisas ansaan
mennäksensä, heidän neuvottelijansa sai tehtäväkseen esittää, kuinka
suunnattomat aarteet Kleopatra omisti, ja tarjota niitä voittajalle,
jos tämä ei tekisi Kleopatralle mitään pahaa. Syvimmässä salaisuudessa
Kleopatra tarjoutui kaiken lisäksi uhraamaan Antoniuksen. Eihän sovi
ihmetellä, että hän ei enää voinut rakastaa ja luottaa mieheen, joka
oli luhistunut entisen minänsä raunioiksi — jos hän nyt oli tosissaan
häntä koskaan rakastanutkaan ja tämä rakkaustarina siis ollutkaan
muuta kuin valtiollinen laskelma. Sellaiseen kuin Kleopatran sydämeen
oli tie avoinna ainoastaan miehelle, jolla oli miehuullista voimaa ja
päättäväisyyttä — jos hänellä ollenkaan oli sydäntä, tuolla kissamaisen
leikittelevällä ja julmalla pienellä naisella, tuolla hallitsijasuvun
vesalla, »jonka naiset olivat tottuneet leikkimään rakkaudella ja
ihmiselämällä kuten pelimarkoilla», Mahaffy sanoo.
Octavianus antoi Kleopatran ymmärtää, ettei hänellä ollut mitään
tarjousta vastaan, päinvastoin: ajan ankaran hengen mukaisesti hän
ilman muuta vaati Antoniuksen kuolemaa — saman tekevää, joko hänen
omansa tai jonkun muun käden kautta. Tiesihän Octavianus, että jos hän
itse olisi joutunut tappiolle, hänellä ei olisi ollut odotettavissa
armoa voittajaltaan.
Kleopatran välittäjän ei onnistunut houkutella voittajalta
minkäänlaisia myönnytyksiä. Mutta kuinka monta kertaa naisen hurmaava
silmäpari onkaan tehnyt tyhjäksi kaikki kylmät valtiolliset laskelmat!
Kleopatra oli tosin näihin aikoihin ehtinyt neljänkymmenen vuoden
ikään, mutta häntä pidettiin vieläkin vastustamattomana — ainakin hän
itse uskoi olevansa vastustamaton. Miksipä hän ei vieläkin voisi panna
roomalaisen valtiomiehen päätä pyörälle?
Mutta tällä kertaa hän erehtyi. Octavianus tuli Egyptiin, mutta
ei antaakseen pettää itsensä, vaan ajaakseen mahtikäskyllä
tahtonsa perille. Hän tiesi, mitä tahtoi. Kun Antonius vaati häntä
kaksintaisteluun, hän sai vastaukseksi hyväntahtoisen selityksen:
»Jos haluat kuolla, on sinulla valittavana useita muitakin tapoja.»
Octavianus ei ollut mies, joka tarpeettomasti pani henkensä ja
ruumiinsa vaaralle alttiiksi. Eikä hänellä ollut muutoinkaan kiirettä,
sillä päivä päivältä yhä useampia Antoniuksen joukko-osastoja siirtyi
vastustajan puolelle. Eräänä päivänä Antonius itse saa nähdä eräältä
Aleksandreian läheiseltä kukkulalta, kuinka hänen laivastonsa
kohdatessaan Octavianuksen alukset tervehtii näiden komentajaa airoilla
ja vieri vieressä entisen vihollislaivaston kanssa ohjaa kulkunsa
satamaan. Samassa hän näkee ratsuväkensä äkkiä nelistävän Octavianuksen
linjoille, ja sen perästä hänen jalkaväkensä on helposti voitettu.
Aivan suunniltaan onneton mies syöksyy kuninkaanpalatsiin sen kauhean
ajatuksen valtaamana, että Kleopatra on nyt jälleen hänet kavaltanut.
Mutta kuningatar on kadonnut. Hän ilmoituttaa Antoniukselle, että hän
on surmannut itsensä.
Nyt elämä ei ole Antoniukselle enää minkään arvoinen. Octavianus on
lähestymässä kaupunkia. On toimittava ripeästi, jottei hän elävänä
joutuisi vihollisen valtaan, sillä kaikki luopuvat hänestä eikä
paon mahdollisuutta ole olemassa. Hän tahtoo seurata rakastettuaan
kuolemaan. Sen he ovat kerran luvanneet toisilleen. Antoniuksella
on muuan uskollinen Eros niminen orja luonansa. Hän käskee tämän
antamaan herralleen kuoliniskun. Orja vetää miekkansa — ja syöksee sen
omaan rintaansa vaipuen kuolleena herransa jalkoihin. »Hyvin tehty,
Eros», Antonius huudahtaa, »hyvin tehty! Olet osoittanut herrallesi,
mitä hänen itsensä on tehtävä.» Näin sanoen hän vetää miekkansa ja
pistää sen rintaansa. Ympärillä seisovat päästävät kauhun huudon.
Läheisyydessä piileksivä Kleopatra kuulee tämän kirkaisun. Nähdessään
kuolevan hänen naisellinen myötätuntonsa herää miestä kohtaan,
jonka kanssa hän niin kauan elänyt yhdessä. Hän repii vaatteensa,
lyö rintoihinsa ja koettaa lohduttaa kuolevaa. Kauniin Kirkensä
käsivarsilla Antonius vetää viimeisen henkäisynsä.
* * * * *
Kleopatra on koonnut palatsiinsa suunnattomat aarteet: kultaa, hopeaa,
jalokiviä, helmiä ja muita kalleuksia. Mutta siinä tapauksessa, että
Octavianus käyttää väkivaltaa, hän aikoo polttaa itsensä palatsiinsa
kaikkien aarteittensa kanssa. Octavianuksen on se hinnalla millä
tahansa estettävä. Hän tarvitsee Egyptin rikkauksia — hän tahtoo
myöskin viedä Kleopatran mukanaan Roomaan kohottaakseen triumfinsa
loistoa niin arvokkaalla vangilla.
Äkkiä Octavianuksen lähetti ilmestyy Kleopatran huoneeseen.
Kauhistuneena kuningatar vetää tikarinsa tahtoen surmata itsensä, mutta
roomalainen riistää häneltä aseen.
Lähetti kohtelee häntä kuten kuningatarta ainakin. Hän saa pysyä
palatsissaan. Mutta hän on vanki.
Kleopatra tahtoo koettaa viimeistä pelastuskeinoa. Hän pyytää kohtausta
voittajan kanssa.
Octavianus tulee. »Niilin seireeni» ottaa Cæsarin ottopojan vastaan
loistohuoneessa, joka on koristettu diktaattorin pysty- ja muilla
kuvilla. Cæsarin ja Antoniuksen lumoojatar loikoo leposohvalla kevyesti
puettuna. Kun Octavianus astuu sisään, hän kavahtaa ylös, heittäytyy
hänen jalkoihinsa ja anoo häneltä vapisevin äänin armahdusta. Hänhän
on voittaja: hänen tulee vain käskeä ja Kleopatra on noudattava hänen
kaikkia toivomuksiaan.
Octavianus saattaa Kleopatran takaisin leposohvalle ja istuutuu itse
vieressä olevalle tuolille. Kleopatralla on niin paljon kertomista
hänen suuresta kasvatti-isästään ja muistoja heidän rakkaudestaan. Että
hänestä ja jumaloidun sankarin pojasta on tullut viholliset, se on
kokonaan Antoniuksen syytä, joka yllytti häntä sotaan. Mutta Octavianus
panee syyn kokonaan hänen niskoilleen. Silloin Kleopatra turvautuu taas
kyyneliin ja rukouksiin. Voittaja ei anna kuitenkaan hellyttää itseään
— hän istuu siinä rauhallisena ja liikkumatonna tuolillaan. Hän antaa
Kleopatran ymmärtää, että tämä saa pitää henkensä ja että häntä tullaan
kohtelemaan hyvin, mutta hän ei puhuttele häntä kuningattareksi, vaan
nimittää häntä vain »naiseksi».
Sitten Octavianus pitää häntä vartioituna, ja Kleopatra näyttää
mukautuvan kohtaloonsa. Mutta kun hän erään luotettavan tiedustelijan
välityksellä saa tietää, että voittaja aikoo viedä hänet Roomaan, hän
ymmärtää heti, mikä nöyryytys häntä siellä odottaa. Mieluummin kuolema
kuin häpeä, rajaton nöyryytys joutua kultaisissa kahleissa laahatuksi
halki häpäisevien kansanjoukkojen!
Muutamana päivänä hänen huomataan lepäävän kuolleena kultaisessa
vuoteessaan kuningattaren diadeemi otsallaan. Kaksi orjatarta on
hänen luonansa. Toinen makaa kuolleena hänen jaloissaan, toinen on
vetämäisillään viimeisen henkäyksensä.
Ei kukaan voinut kertoa, kuinka murhenäytelmä oli tapahtunut.
Kuningattaren ruumiissa ei ollut ulkonaisen väkivallan merkkejä. Mutta
pian syntyi taru, että hän oli puretuttanut itseään kyykäärmeellä.
* * * * *
Kleopatran poika Cæsarion, joka oli nyt kahdeksantoistavuotias, joutui
voittajan vangiksi. Kleopatra oli viimeksi kuluneena äärimmäisen
vaarallisena aikana huudatuttanut hänet Egyptin kuninkaaksi. Siksi
oli vaarallista antaa hänen jäädä maahan. Eikä häntä voinut viedä
Italiaankaan. Siellä hän olisi voinut tulla yhtä vaaralliseksi, sillä
näköjään hän oli ilmetty isänsä ja olisi sentähden heti vetänyt
kaikkien katseet puoleensa. Nuorukaisen oli kuoltava.
Kleopatran ja Antoniuksen lasten täytyi yhdessä kuuden muun
kuninkaallisen henkilön kanssa kulkea Cæsarin triumfivaunujen
edellä.[79]
»Toisessa Helenassa», kuten roomalaiset nimittivät Kleopatraa, meni
mananmajoille viimeinen valtiollisesti lahjakas helleeniläinen
hallitsija. Kynsin hampain hän oli koettanut pelastaa Egyptinsä
kohtalolta, jonka alaisiksi muut Välimeren valtiot olivat joutuneet,
nimittäin sortumasta roomalaisten vallanalaisuuteen. Eikä hän ollut
tyytynyt yksin tähän: hän työskenteli myöskin tarmokkaasti alueittensa
laajentamiseksi — hankkiakseen itselleen kuiviin imettävikseen uusia
alamaisia ja tuhlatakseen näiden hiellä ja vaivalla kootut kolikot
mielettömän kalliiseen hovinpitoonsa.
Mutta ajan pitkään Kleopatrakaan ei kyennyt potkimaan tutkainta
vastaan. Maailman vanhin kuningaskunta, valtio, jonka muistomerkit
olivat aina sivistyksen ensi sarastuksen ajoilta, yhdistettiin Rooman
maailmanvaltaan, ja faaraoitten ikivanhaa valtakuntaa hallitsi vuoden
30 e.Kr. jälkeen roomalainen maaherra hallituskaupunkinaan Aleksandreia.
Voittosaalis, jonka Cæsar vei mukanaan Egyptistä Roomaan, oli niin
suurenmoinen, että korko laski pääkaupungissa muutamissa päivissä
kolmannekseen entisestään.[80]
Kirjallisuutta:
Henry Houssaye, Aspasie, Cléopatre, Théodora.
Arthur Weigall, Kleopatra. C.D. Josephsonin ruotsinnos englannista.
Karin von Francken, Kleopatra och hennes samtid.