Samaan aikaan kuin Cicero eli Roomassa toinenkin filosofi, jonka
elämäntyö on tullut kuolemattomaksi.
Hän oli nimeltään _Lucretius_, ja hänen elämäntyönsä on suuripiirteinen
filosofinen opetusrunoelma »De rerum natura», »_Maailmankaikkeudesta_»
eli »_Kaiken olevaisen olemuksesta_».
Lucretius on, paitsi Cæsaria, ainoa kirjailija, jonka maailmankaupunki
Rooma on itse synnyttänyt. Kaikki muut kirjallisuuden suurmiehet ovat
tulleet Roomaan maaseudulta taikka provinsseista, jotka, kuten henkevä
ranskalainen esseisti Martha sanoo, »toivat maailman hallitsijattarelle
neronsa, kuten he sinne lähettivät kultansa».
Lucretius kuului aikakauteen, jolloin Rooman valtakunta järkkyi
perustuksiaan myöten. Lapsena hän oli nähnyt Mariuksen ja Sullan
valtataistelun aikaiset kauhunäytelmät ja oli nuorukaisena elänyt
suuren orjakapinan hirmut. Hänen miehuusikänsä oli täynnä vaikutteita
Catilinan katalasta kumousyrityksestä ja Pompeiuksen ja Cæsarin
kunnianhimoisesta vallantavoittelusta, samalla aikaa kuin Clodius ja
muut roistot terrorisoivat pääkaupunkia.
Hän oli kasvanut intohimoisen puoluevihan aikana, aikana, jolloin
jokainen epäili lähimmäisensä vaanivan hänen henkeään ja kaikki
olemassaolon ilo oli hävinnyt.
Päinvastoin kuin Cicero hän ei heittäytynyt politiikan kiihkeään
ajometsästykseen. Ei ole ollenkaan kadehtittavaa antautua kilvan
kapuamaan vallan tikapuita, hän itse sanoo:
Kuumentaa kateus yläilmat laill' ukonliekin;
ain' enin huippuihin sen nuolet iskeä mielii.
Paljon on oivempaa alamaisena tyynenä olla
kuin maan mahtajaks, herraks, kansan käskijäks nousta.
Hän tunsi syvän luonteen ja tunteellisen mielen inhoa nähdessään,
kuinka ihmiset voivat muuttaa maan helvetiksi. Hän kääntyi pois näistä
kurjista näyistä ja vetäytyi omaan sisäiseen maailmaansa, jossa hän
toivoi löytävänsä levon, mitä ulkomaailman myrskyt eivät saavuta,
hän antautui maailmanarvoituksia mietiskelevään elämään, aivan kuten
keskiajalla monet ihmiset etsivät luostarin muurien sisältä itselleen
pakopaikkaa maailmalta, joka kävi heille liian raskaaksi. Hän sanoo
tästä itse näin:
Mieluist' ompi, kun käy meren aavall' ankara myrsky,
katsoa rannalta päin, miten toisell' on kovat paikat,
ei siks, ett' ilahuttais mielt' olo ankea toisen,
vaan kosk' itse et oo samanlaiseen joutunut tuskaan.
Mieluist' on samaten sotakenttää katsoa, jolla
riehuvat toiset, mutta sa vaarast' oot etähällä.
Mieluisinapa on pyhäköst' ikiloistavan tiedon,
jonk' ovat korkeuteen lujaks luoneet viisahat miehet,
katsoa kuink' alahall' eri suuntiin harhata täytyy
toisien, etsien tiet' elon, heiltä mi umpehen peittyy,
kuinka he ottelevat neron, uljuuden asehilla,
päivät puuhaillen kuni yötkin uupumatonna,
rikkaiks tullakseen sekä saadakseen sananvaltaa.
Oi, miten houkkia on nuo ihmiset, kuin sokeoita!
Kuinka on koitoa, kuinka on vaarantäytt' elämämme
parhaimmillaankin! Miks' ei toki huomata, ettei
luonto se ensinkään pane ehdoks muut' elononnen
kuin ett' ihminen, jolla on ruumis terve ja raitis,
mieleltäänkin yht' olis terve ja pois pelon torjuis?
Kuumeen poltto se ei nopeammin kaikkoa luotas,
jos koruompelinen, kuvikas on purppurapielus
taikka sun allasi vain ovat vuodevaattehet rahvaan.
Kun siis ruumist' ei lain hyödytä aartehet eikä
korkeasyntyisyys, ei hyödytä ruhtinasvalta,
on ajateltava; eipä ne sielua hyödytä myöskään.
Jos leluks näämme me siis nämä, niille vain hymyämme,
jos ei ihmisien pelot, huolet vainoavaiset
kaikkoa ensinkään, vaikk' kuinkakin kiiltävät kullat,
piittaa en mitäkään puvun purppurakirjaeluista,
niin käsitämme jo, että on ainoa auttaja järki,
kun elo synkistyypi ja tuskaan taipuvi mieli.
Niinkuin pelkää laps pimeässä, mi peikkoja täynnään
on muka, päivinkin mehän itse pelkäelemme
joskus muuta, mi ei ole rahtuakaan vakavampaa,
kuin mitä kauhistuu tai vartoelee pojat pienet.
Pelko ja aatosten pimeys tuo täytyvi poistaa.
Ei sitä aikaansaa valo koin, ei päivyen nuolet,
vaan valo järjen, ymmärrys vain oikea luonnon.
Ja tämän »selvemmän luonnon käsittämisen», tämän kaikesta tuskasta,
kaikesta kuolemanpelosta ja monien veriuhreja vaativien, vihollisten
ja julmien jumalien pelonalaisuudesta vapautumisen Lucretius keksi
_atomiopissa_, jollaisena me jo olemme kuulleet Demokritoksen ja
hänen henkisen perillisensä Epikuroksen sitä esittävän. Korkeampana,
mahtavampana ja johdonmukaisempana kuin vanha jumalmaailma esiintyivät
hänelle luonnon voimat. Mitä sanomattomia kärsimyksiä ihmiset ovatkaan
itselleen tuottaneet luomalla mielikuvituksessaan itselleen sellaisia
jumaluusvoimia, hän huudahtaa:
Kuin monet tuskanhuokaukset, monet kyyneleveetkin,
kestää itse he sai ja me, myöhemmät sukupolvet!
Hurskautt' eipä se oo, ett' astutahan kiven ääreen,
viittaan peittäen pään, tahi alttarilt’ alttarin luokse,
maahan heitytähän tai nostetahan käsivarret
puoleen temppelien, tahi alttarin peittyä suodaan
teurahan hurmeeseen, lupauksia uusia tehdään;
hurskas on hän, joka aina sit' aatoksissakin ompi.
Tuon samalla kertaa tunteellisen ja selvästi harkitsevan runoilijan
oli vallannut kauhu ja inho nähdessään ne salaperäiset, kauhistaviin
orgioihin yhdistetyt itämaalaiset jumalanpalvelustavat, jotka
yhä enemmän ja enemmän tunkeutuivat roomalaisten keskuuteen. Hän
tunsi voimakkaan omakohtaisen tarpeen vapautua siitä taikauskon
painajaisesta, joka raivoisien demonien pelkona oli vallannut hänet
ja oli myrkyttämäisillään koko hänen olemuksensa. Silloin hän löysi
Epikuroksen ajatusjärjestelmästä sen raikkaan maailmankatsomuksen,
joka rauhoitti hänen selvyyden tarvettaan ja antoi hänen kiusatulle
sielulleen levon. Tästä syystä Epikuros tuli hänen ihailluksi
oppi-isäkseen. Runoilija on väsymätön osoittaessaan hänelle lämmintä
kunnioitustaan ja ilmaistakseen sen kiitollisuuden, johon ihmiskunta
on hänelle velkapää; ja seuraavan laatuisin säkein hän omistaa
jumaloidulle mestarille oikean riemuvirren:
Kurjaks näyttäytyi elontaival ihmisen silmun,
kammokas usko kun sen oli maahan sortanut ennen;
taivahan palloillen se ol' loihtinut hirveän hahmon,
kaamean ihmisenpään, joka kaikkien uhkana nousi.
Ensin Kreikan mies hän ihmiskatsehen tohti
nostaa hahmoa päin sekä ensin tarttua taistoon.
Hänt' ei lannistaa jumalmaineet voinehet eikä
ukkosennuolet, ei jyly, vaan nepä sankari-intoon
uuteen vain hänet sai, ens' miehenä käymähän kohti
luonnon portteja, murtamahan niist' ahtahat teljet.
Niissä »tuo valtava henki» löysi maailmankaikkeuden lait.
Uskon taikaisen näin tallannut hän on maahan;
Verraks taivaisten tämä voitto on nostanut meidät.
Runoilija on itse saman naiivin uskon vallassa, joka oli niin
luonteenomainen 1700-luvulle: tuon uskon, jonka mukaan ihmiskunnan
kaikki onnettomuudet voidaan parantaa »valistuksella» tahi — kuten
Lucretius sen ilmaisee »selvemmällä luonnon ymmärtämisellä.» Ja hän
hehkuu innosta julistaa tätä uskoaan ja vapauttaa sen avulla kärsivä
ihmiskunta taikauskon painajaisesta. _Järjen voitto_, kas siinä toivo,
joka innostaa ja inspiroi häntä. Mutta raskasta ori työ saada ihmiset
luopumaan erehdyksestään. Huomaa, kuten Levertin sanoo, kuinka »käsi
puristuu lujana kynään», kun hän kuvailee, kuinka maailmat syntyvät
ja tuhoutuvat vain atomien sokeasta leikistä, ja tämä lähtökohtanaan
tahtoo lyödä rikki uskon kuoleman jälkeiseen elämään. Hän tahtoo
juurittaa pois uskon »säälittävään elämisen haluun». Mitäpä arvoa
olisikaan elämällä tyhjään raukeamisen suloiseen, ikuiseen lepoon
verraten! — Tällöin Lucretius ei ole kuitenkaan huomannut suurta eroa
_olla_ kuollut ja _kuolla_.
Runoilija tahtoo ennen kaikkea juurittaa pois uskon, että kuollut
_ruumis_ merkitsisi mitään vainajan kohtalolle toisessa maailmassa.
Hän tahtoo vapauttaa ihmiskunnan hautaamatta jäämisen kammosta,
jota muinaisajan urheimmatkin miehet tunsivat. Uljas Hektor, joka
kalpenematta katsoo kuolemaa silmästä silmään ja on liian ylpeä
pyytääkseen voittajalta armoa, parkaisee kuitenkin Akhilleuksen keihään
surmaniskun sattuessa kauhuntäyteisen kuolinkirkaisun: »Älä jätä minua
koirille!» Tästä pelosta aiheutuvista kuolleitten uhrilahjoista ja
muiden hautausmenojen tuskallisen tarkasta seuraamisesta Lucretius on
mielestään velvollinen vapauttamaan jäljelle jäävät omaiset. Kuolleelle
ei ole sen pahempi, jos villipedon leuat repivät hänet kappaleiksi,
kuin jos hänet roviolla poltetaan, hän sanoo,
taikka jos kangistuu hän kylmään marmoriarkkuun,
Taikka jos tuntevi hän kasat multien raskahat yllään.[73]
Äläkä usko, mitä tarut kertovat manalan valtakunnasta ja kuolleitten
maailmasta, Hadeesta ja Kerberoksesta, Tantaloksen tuskista ja
Sisyphoksen turhasta työstä! Helvetti on täällä maan päällä, sillä
syntinen ja rikollinen saa jo täällä kärsiä rangaistuksensa, jos ei
muuten, niin kiduttavien ja moittivien omantunnon tuskien muodossa.
Sisyphon kaltaisen elämässäkin nähdä me saamme:
pyrkii pyrkineistään hän virkaan, käskijävaltaan,
mut valituks' ei vain tule, synkkänä käy kotihinsa.
Virkaa noin havitella ja saada sit' ei ikänänsä,
kestää toistamiseen samat vastoinkäymiset, vaivat —
tuo samanlaista on vain kuin vierittää yhä paatta,
jolla on raskas ja vauhdikas pyrkimys pohjahan laakson.
Agitaattorin hehku täyttää runoilijan koko esityksen ja tempaa meidät
mukaansa runoelman kuivimmissakin ja abstraktisimmissakin osissa,
siksi, että me silloinkin tunnemme hänen palavan innostuksensa
tehtäväänsä ja hänen nöyrän ihailunsa muuttumattomia luonnonlakeja
kohtaan. Tämä mies kirjoittaa sydänverellään ja varmasti hän ei
lausuile tyhjiä sanoja, kun hän lukijalle puhuu siitä, kuinka hän
tuntee ehdottomaksi velvollisuudekseen uhmata kaikkea vaivannäköä
saattaakseen tehtävänsä päätökseen.
Kaikkeni ponnistan, jopa valvon selkeät yötkin
löytääksein sanaparsiston, niin myös runomuodot,
henkesi silmälle niin valonnäyttäjän jotta ma saisin,
tuntea antaisin salaseikat pohjia myöten.
Englantilainen Lucretius-tuntija Masson sanoo: »Niin vuolas ja kuohuisa
on se virta, joka pauhaa maailmankaikkeusrunoelman ensimmäisestä
säkeestä sen viimeiseen asti, että voi hyvin käsittää, kuinka
runoilijan koko elinvoiman on täytynyt tuhoutua tässä voimakkaassa,
alati kuohuvassa tulvassa.»
Mutta hehkuvinkaan into ei olisi riittänyt kiehtomaan lukijaa,
jollei Lucretiuksella olisi myöskin ollut runoilijan mielikuvitusta.
Alinomaa elävöittävät esitystä ihailtavat luonnonkuvaukset, jotka on
piirretty tavalla, mihin vain taiteilija kykenee. Sillä Lucretius on
tosin ajattelija, mutta hänellä on runoilijan temperamentti. Melkein
hurmioituneella innostuksella hän kuvailee maailman luomisen kulkua
— Levertin sanoo — »ajattomasta alusta, jolloin atomit pyörivät
tyhjyydessä kuten tomuhiukkaset auringossa, siihen hetkeen asti,
jolloin se maa ja taivas, jonka ne olivat muodostaneet, jälleen
hajoavat ja pyörivät avaruuksien läpi kuten kuivat akanat pohtimesta
jääkirkkaana syyspäivänä. — Lakkaamatta hänen ajatuksensa työskentelee
varastoidakseen huomioita ja todisteita siitä, että ihmisellä ei
ole mitään pelkäämistä eikä mitään toivomista, vaan hän elää lyhyen
hääpäivänsä itse atomina atomien pyörremaailmassa.»[74]
Lucretius on näin taiteilijan innoituksella antanut siivet Epikuroksen
ajatukselle. Hän on, kuten Masson sanoo, »luovan mielikuvituksensa
voimalla rakentanut ihanan palatsin oppi-isänsä tiilikivistä»,
ja lukiessaan hänen ylvästä teostaan maailman kaikkeudesta kokee
ihmeellisen huimauksen tunnetta äärettömyysprobleeman edessä,
samanlaista, joka on vallannut itsensä runoilijankin.
* * * * *
Jälkimaailmalle itse Lucretius on suuri tuntematon. Meillä on hänestä
vain muutamia tietoja kirkkoisä Hieronymuksen »Maailmankronikassa»,
siis kolmisensataa vuotta myöhäisemmältä ajalta. Rakkaudenjuomasta
kerrotaan runoilijan tulleen mielisairaaksi, mutta valoisampina
väliaikoina runoilleen ja lopuksi itse lopettaneen päivänsä noin vuonna
55 e.Kr. Hän lienee silloin ollut noin nelikymmenvuotias. On epävarmaa,
kuinka paljon totta on näissä tiedoissa. Schückin mielestä tieto
itsemurhasta näyttää todennäköiseltä. »Ken on niin innostunein sanoin
kuin Lucretius ihannoinut kuolema-vapauttajaa, ei liene säikkynyt tätä,
joka teki olemattomiksi kaikki tuskat, kuten kaiken turhan toivonkin.»
Hämärän peitossa, mutta suuren suurena esiintyy meille
»maailmankaikkeuden» runoilija, tuo suuri yksinäinen, joka kiihkeämmin
kuin yksikään hänen kansastaan on syventynyt tutkimaan luonnon suurta
kirjaa.
Kirjallisuutta:
Om världsalltet. Lucretii De rerum natura. Axel Jacobssonin ruotsinnos.
Clemens Cavallin, En materialistisk skald i forntiden (»Från Lundagård
och Helgonabacken» 1892).
Emil Fehr, T. Lucretius Carus' Om naturen.
Fr. A. Lange, Materialismens historia, nid. I.
Constans Martha, Le poème de Lucrèce.
John Masson, Lucretius: epicurean and poet: 2 nid.
Lothar Volkman, T. Lucretius Carus.