Ciceron murha herätti kaikista henkipattomurhista suurinta huomiota.
Octavianus oli tahtonut pelastaa hänen henkensä, mutta oli taipunut
lopuksi, ja niin julistettiin suuri kaunopuhuja itse ja koko hänen
sukunsa ja kaikki hänen kannattajansa valtiokiroukseen. Cicero
yritti paeta Brutuksen luo Makedoniaan, mutta hänen pyövelinsä
saavuttivat hänet matkalla. Hän kohtasi kuoleman kuin mies. Hän istui
kantotuolissaan, »kuten tavallista» — Plutarkhos kertoo — »leuka
vasemman käden tukemana ja katsoi murhaajiaan tiukasti kasvoihin.
Hän oli pölyinen ja parta ajamatta, hiukset epäjärjestyksessä ja
kasvojen piirteet kärsimysten runtelemat — kamala näky, joka sai
useimmat peittämään kasvonsa, kun toinen pyöveleistä antoi hänelle
surmaniskun. Murhaajat hakkasivat hänen päänsä irti, ja Antoniuksen
erikoisesta määräyksestä myöskin 'ne kädet, jotka olivat kirjoittaneet
filippiläiset puheet'.» Livius lausuu: »Cicero ei kantanut mitään
onnettomuuttaan niin miehuullisella rohkeudella — kuin kuolemansa.»
Antonius riemuitsi, kun hänelle tuotiin todisteet siitä, ettei hänen
vastustajansa ollut enää elävien joukossa. Sen jälkeen hän puhkesi mitä
karkeimmin häväisemään vainajaa ja asetutti hänen päänsä ja naulautti
hänen kätensä Forumin puhujalavalle, jossa hänen kaunopuheisuutensa oli
viettänyt monia triumfeja. Inhoittava ilkityö »isänmaan isää» kohtaan
tuntui sekä ylhäisistä että alhaisista koko valtion onnettomuudelta.
Elämänsä loppuajan Cicero oli omistanut kirjalliselle toiminnalle.
Hänen filosofisen kirjailijatoimintansa huipun muodostavat hänen
kirjansa »Velvollisuuksista» ja »Vanhuudesta», kirja, joka Ciceron
kaikista teoksista on meidänkin ajallamme enimmän ajatuksia antava
ja nautittavin. Siinä kuvataan vuonna 150 e.Kr. vanhan Marcus
Porcius Caton kodissa suoritettua keskustelua tämän ja kahden häntä
nuoremman ystävän välillä, joista toinen oli myöhemmin niin kuuluisa
Scipio Africanus nuorempi. 84-vuotias Cato kuvataan onnellisen
vanhuksen ihanteena, jota vuodet eivät paina. Vanhuus ei ole hänelle
toimettomuuden ajanjakso, ei ole tyhjä ja iloton, vaan kypsyyden ja
hiljaisten ajatusten aikaa, valmistusta ikuiseen rauhaan ja lepoon,
jota hän odottaa kuolemaa pelkäämättä. Cato esittää lyhyesti sanoen
vanhuuden sinä elämän ajankohtana, jolloin ihminen saavuttaa korkeimman
kehityksensä täällä maan päällä. Cicero kohoaa tässä kirjassaan niin
korkealle, että mieleen johtuvat ne keskustelut, joilla Sokrates
kerran, kuolema silmiensä edessä, koetti vahvistaa oppilastensa
sielunvoimaa.
Cato kumoaa toisen toisensa jälkeen vanhuuteen tavallisesti
kohdistetuista valituksista. Tapanahan on ennen muuta väittää, että
_vanhuus tekee meidät työhön kelpaamattomiksi_. Tällainen puhe on,
vanhus arvelee, yhtä mieletöntä kuin väite, ettei perämiehestä ole
purjehdittaessa mitään hyötyä sentähden, että hän ei kiipeä ylös
mastoihin, ei juokse ympäriinsä sinne ja tänne kannella tai ammenna
vettä, vaan istuu perässä käsi peräsimen varressa. Edellyttäähän
hänen toimensa harkitsevaa viisautta, ja sen ominaisuuden vanhuus
antaa paljon runsaammassa määrin kuin nuoruusvuodet. Viisaus
ja harkitsemiskyky ovat välttämättömiä ominaisuuksia kaikissa
johtoasemissa, yhtä hyvin sille, jonka tulee hoitaa maatilaa, kuin
valtiomiehelle ja sotapäällikölle.
Sitävastoin on totta, että _ruumiinvoimat vähenevät_ elämän
ehtoopuolella. Mutta mitäpä siinä on suremista? »Minä en surrut
nuoruudessani sitä, ettei minulla ollut härän tai elefantin voimia»,
Cato sanoo. »Se, mitä tehdään, pitää tehdä voimiensa mukaan.» Ukko ei
tietysti voi pitää puhetta nuorukaisen malmikaikuisella äänellä, »mutta
kaikissa tapauksissa vanhan miehen lempeä ja pehmeä-ääninen esitys on
tavallaan kaunista, ja kaunopuheisen vanhuksen hienosti muovaillut
ja selkeästi esitetyt ajatukset voittavat useasti omilla ansioillaan
kuulijain mielenkiinnon puolelleen. Ja jollei itse kykene esittämään
ajatuksiaan, niin voihan innostuttaa nuorempia puhujia; ja mikähän
onkaan miellyttävämpää kuin vanhuus, nuorten, eteenpäinpyrkivien
miesten ympäröimänä?
Kreikkalaisesta atleetista Milonista kerrotaan, että hän kulki yli koko
Olympian kilpa-ajoradan elävä härkä hartioillaan. Tuskinpa kuitenkaan
uskon, että sinä mieluummin tahtoisit itselläsi olevan hänen ruumiin
voimansa kuin Pythagoraan sielunlahjat.
Appius Claudius oli sekä sokea että vanha, mutta hän herätti kuitenkin
kunnioitusta neljässä voimakkaassa pojassa, viidessä tyttäressä,
suuressa sukulaisjoukossa ja melkoisessa käskyläislaumassa. Sillä hänen
sielunsa oli joustava kuin jousi, ja vaikka hän iän karttuessa menetti
osan voimiaan, vanhuus ei kyennyt häntä kuitenkaan masentamaan.»
On kyllä totta, että on niin tylsiä ja raihnaisia ukkoja, etteivät
he mihinkään kelpaa, mutta onhan heikkoja ja sairaalloisia yksilöitä
jokaisessa ikäkaudessa.
»Katselkaamme nyt kolmatta huomautusta, joka on tapana tehdä vanhuutta
vastaan, nimittäin, että _sillä on niin vähän nautintoja_. Ihaninta,
mitä ihminen on saanut perintönä vanhemmiltaan tai lahjana Jumalalta,
on järki, mutta tälle taivaalliselle kipinälle ja jumallahjalle ei ole
mikään niin vaarallista kuin nautinto. Sillä kun himo hallitsee, on
itsehillintä mahdotonta.» Meidän ei pidä senvuoksi valitella vanhuuden
saapumista, vaan olla sille päinvastoin kiitollisia siksi, että se
vapauttaa sielumme moisilta tahraantumisilta. »Vanhus kieltäytyy
mielellään juhlapäivällisistä monine ruokineen ja viininpaljouksineen.
Mutta niinpä hän välttääkin humalan, vatsanvaivat ja unettomuuden.»
»'Mutta', sanotaan, 'vanhojen nautintojahan ei seuraa miellyttävä
tunnehuumaus.' Eipä kylläkään, ymmärrettävästi, mutta sitä ei
kaivatakaan. Ja mitä ei kaivata, sitä vailla oleminen ei herätä
vastenmielisiä tunteitakaan. Kun Sophokleelta vanhoilla päivillään
kysyttiin, vieläkö hän tunsi nautintoa rakkauden riemuista, hän
vastasi: 'Jumalat minua varjelkoot! Minä olen iloiten paennut niitä
kuten raakaa ja mieletöntä isäntää!'
Mitä nautintoa sielu sitävastoin tunteekaan, kun se on suorittanut
vuotensa rakkauden, kunnian- ja vallanhimon, vihan ja kaikkien muiden
intohimojen palveluksessa, ja saa sitten olla rauhassa ja elää sisäistä
elämäänsä! Jos on ihanteellisia harrastuksia mitä varten elää, ei
varmastikaan ole ihanampaa olotilaa kuin vanhuus, joka omistautuu
tieteelliselle toiminnalle.»
Ja kuinka paljon iloa vanhuudella voi olla maanviljelyksestä ja
puutarhanhoidosta ja siitä, että se joka vuosi uudelleen saa seurata
versovan viljan oraan kehitystä jyvääkantavaksi tähkäksi, saa seurata
viiniköynnöksen kukintaa ja hedelmänkantoa, ja nauttia kukkien
loistosta ja mehiläisten surinasta!
Mutta, väitetään lopuksi, vanhuuteen kuuluu joka tapauksessa se
varjopuoli, että _silloin voi odottaa kuolemaa millä hetkellä hyvänsä_.
Mutta huomioonottamatta sitä, että tämä syytös kohdistuu kaikkiin
ikäkausiin, on tavallista, että kuolema nuoruuden keväimessä on
raskaampaa kuin vanhuuden syksyn aikana. Ja sille, joka on vakuutettu
sielun kuolemattomuudesta, on itse kuolema onni. Tämän uskon tueksi
Cicero panee vanhan Caton käyttämään Pythagoraan, Sokrateen ja muiden
ajattelijain sanoja. »Itse puolestani», Cato sanoo, »en tahdo valittaen
erota tästä maailmasta. Minä poistun täältä kuin majatalosta, en
niinkuin kodista, ja kuinka ihana onkaan päivä, jolloin saan matkata
henkien taivaalliseen seuraan, jolloin saan jättää tämän alhaisen ja
turmeltuneen maailman.»
* * * * *
Ciceron filosofisilla kirjoituksilla ei ole suurta _tieteellistä_
arvoa. Hän tunnustaa itse, että hän on lainannut ajatukset
kreikkalaisilta, ja vertaa filosofisia teoksiaan vanhojen roomalaisten
runoilijain kreikkalaisten näytelmien mukailutöihin. Mutta hän on
kuitenkin kirjoillaan vaikuttanut jalostavasti sekä roomalaisiin että
moniin lukijapolviin kauan Rooman valtakunnan häviön jälkeenkin.
* * * * *
Ciceroa on sekä hänen oma aikansa että jälkimaailma arvostellut
ihmisenä hyvin eri lailla. Muutamat ihailevat rajattomasti »suurinta
roomalaista, jossa kreikkalainen inhimillisyys todellakin on
tunkeutunut vereen, ensimmäistä, joka kykeni sopusointuiseksi
kokonaisuudeksi sulattamaan roomalaisen ja kreikkalaisen sivistyksen»,
Schückin sanoja käyttääksemme. Toiset ovat sitävastoin tuijottaneet
itsensä sokeiksi miehen heikkoihin puoliin, erittäinkin hänen
touhukkaaseen intoonsa saada näytellä huomattavaa osaa, hänen
horjuvaisuutensa ja hänen välistä epämiehekkääseen valitukseensa
onnettomuuden päivinä. Nämä ovat kuvanneet hänet turhamaiseksi narriksi
ja loruilijaksi.
Helppoa onkin käydä Ciceron kimppuun. Hänen heikkoutensa johtuvat
hänen asianajajamaisesta luonteenlaadustaan. Kovin usein näemme hänen
yksityissyistä tai poliittisesta painostuksesta puolustavan väärää
asiaa. Vastenmielistä on tällaisissa tapauksissa todeta, kuinka
hän vastoin parempaa tietoaan pauhaa paatoksella, joka kajahtaa
teeskennellyltä ja ontolta. Paitsi niitä syytöksiä hänen luonnettansa
vastaan, jollaisia hänen useimmat julkiset puheensa ovat, meillä on
käytettävissämme vielä joukko muita raskauttavia todisteita häntä
vastaan: hänen omat kirjeensä. Näissä hän on paljastanut itsensä
rehellisemmin, arkailemattomammin kuin kukaan muu muinaisajan ihminen,
jonka tunnemme. Mutta onkohan oikein punnita kultavaa'alla sanoja,
joita eloisa ja kiihkeä luonne hetken mielialan vallassa piirtelee
ainoastaan uskollisimpain ystäväinsä luettavaksi? Cicero on itse
luonnehtinut nämä epistolansa »kahdenkeskisiksi keskusteluiksi», eikä
hänellä ole koskaan ollut ajatustakaan saattaa niitä julkisuuteen.
Eihän kukaan ole suuri kamaripalvelijansa edessä, emmekä saa, kuten
norjalainen filologi Eitrem henkevästi sanoo, »odottaa saavamme
Cicerosta samaa vaikutusta, kun me kurkistelemme hänen olkapäänsä yli
hänen kirjoituspöytänsä ääressä, kuin silloin, kun kuulemme hänen
äänensä kumisevan läpi senaatin istuntosalin tai yli Forumin.» Nopeasti
kuin auringonpaiste ja sade huhtikuun päivänä vaihtelevat mielialat
noissa vanhoissa papereissa. Yhtenä hetkenä valtaa hänet itku, niin
ettei hän voi kirjoittaa enempää, toisena hetkenä hän on rohkaistunut
ja filosofoi, että on kuitenkin parasta elää toivossa silloinkin, kun
se ei voi olla valoisinta lajia. Seuraavana päivänä on toivo kohonnut
ylimmilleen.
»Ei ole olemassa», Ihne sanoo, »yhtä ainoata muinaisajan miestä, joka
on antanut meille tilaisuuden silmätä niin syvälle luonteensa sisimpiin
lymypaikkoihin, joka on antanut meidän kohottaa tuota enemmän tai
vähemmän läpinäkyvää naamiota, jonka muut julkisuuden miehet ovat
pukeneet päälleen. Hän on kuvannut itse itsensä sellaisena kuin hän
oli, puheissaan ja vielä enemmän kirjeissään. Muista tunnemme vain
sen kuvan, jonka ystävät tai viholliset ovat piirtäneet — Ciceron me
sitävastoin näemme siinä kuvastimessa, jota hän itse pitää edessämme
katseltavanamme. On totta, että siinä kuvassa on monta piirrettä,
jotka eivät ole omiaan herättämään kovinkaan suurta ihailua, mutta
jos tahdomme olla oikeudenmukaisia, meidän täytyy myöntää, että
samoin olisi laita useimpien historian suurimpien sankarihahmojen,
jos saisimme katsella yhtä suoraan heidän sieluihinsa kaikkine
yksilöllisine heikkouksineen kuin olemme saaneet silmätä Ciceron
sieluun.» — »Moitteettomia ihmisiä esiintyy ainoastaan romaaneissa»,
Boissier toteaa, »mutta viekkailla ja harkitsevilla luonteilla on kyky
huolellisesti salata kaikki tunteensa, jotka eivät kärsi päivänvaloa.
Myöskin suurimpia kunnianmiehiä voivat välistä kiusata himot ja kateus,
mitä he seuraavassa hetkessä häpeävät. Mutta kirjoitettuina sellaiset
haihtuvat ajatukset saavat enemmän kiinteyttä, enemmän arvoa ja
merkitystä, kuin niillä itse asiassa oli hetkenä, jolloin ne syntyivät.
Maltittomuudet, jotka tarkempi ajattelu pian taltuttaa, suuruushaaveet,
jotka järkisyistä pian lauhtuvat, eivät ole poispyyhittävissä, kun ne
vain kerran on uskottu paperille. Kun utelias tulkitsija alkaa tutkia
tällaisia liian avomielisiä tunnustuksia, hän halkoo niitä kenties
siinä määrin hiuksenhienosti, että jälkimaailma saa epämiellyttävän
kuvan miehestä, joka on ne lausunut. Tarkoilla ja jääväämättömillä
otteilla hän silloin todistaa, että tuo mies oli huono kansalainen
ja petollinen ystävä, että hän oli pohjaltaan kateellinen ja toimi
vilpillisesti kaikkia puolueita kohtaan.»
Tarkkanäköinen ei anna kuitenkaan tällaisten näytteiden johtaa itseään
harhaan. »Hän tietää, ettei kiihkeitä ja arvostelukyvyttömiä ihmisiä
pidä ottaa kovin vakavalta kannalta eikä uskoa kaikkea, mitä he
sanovat. _Heitä tulee puolustaa heitä itseänsä vastaan_ eikä kuunnella
heitä, kun intohimo vie heidät harhateille, ja ennen kaikkea tulee
erottaa heidän todellinen ja vakiintunut käsityksensä asioista siitä,
mitä he hetkellisesti liioittelevat. Jokaisella ei ole kykyä voida
oikein käsittää eikä lukiessaan oikealla tavalla eläytyä Ciceron
kirjeisiin. Minä epäilen noita oppineita, jotka ihmistuntemuksetta ja
elämänkokemuksetta kuvittelevat voivansa arvostella niitä. He pitävät
täytenä totena kaikkia niitä kuluneita kohteliaisuuslauseparsia,
joita seuraelämä vaatii ja jotka kaikkein vähimmin ovat omiaan
pettämään niitä, joille ne sanotaan. He takertuvat riemuiten joihinkin
kirjeenkirjoittajan ajattelemattomiin tunnustuksiin tahi hänen
saamastansa kiitoksesta johtuvaan turhamaisuuteensa, mutta eivät käsitä
hänen hienoa, sovittavaa ironiaansa. Voidaksensa oikein ymmärtää
kaikkia näitä vivahduksia ja oikein arvostella, mitä nuo puheenparret
oikeastaan merkitsevät, jotka hymyillen sanotaan, mutta jotka eivät
aina sisällä sitä, mitä ne näennäisesti ilmaisevat, kamarioppineella
täytyisi olla enemmän elämänkokemusta, kuin mitä hän yleensä on kyennyt
itselleen hankkimaan. Ja puhuakseni nyt suoraan tässä arkaluontoisessa
asiassa, minä luotan tässä suhteessa enemmän maailmanmieheen kuin
oppineeseen.»
Sen, joka tahtoo arvostella Ciceroa oikeudenmukaisesti, ei pidä
olla kuuro eikä ummistaa silmiänsä siltä, mitä Boissier sanoo
»lumoavaksi suloksi hänen intiimeissä tunnustuksissaan. Ne herättävät
meissä ihailua kirjeenkirjoittajaa kohtaan ja rakkautta mieheen
hänen heikkouksistaan huolimatta.» Hieno saksalainen psykologi
kirjallisuudenhistorian alalla, Eduard Schwartz lopettaakin
Cicero-kuvauksensa seuraavin sanoin: »Jokaisen, joka tosiaankin
_tahtoo_ kuulla, valtaa samalla kertaa kauhu ja myötätunto tuota
miellyttävää ihmissielua kohtaan, kun se purkaa sieluntuskaansa. Tuon
miehen tuskanparahduksissa tuntee samalla kertaa maailmantuomion
raudankovat askelet ja koko sen onnettomuuden, jonka syvälle käyneiden
mullistusten paino on pusertanut heikosta, rakastettavasta ja
tunneherkästä ihmislapsesta, joka ei voinut aavistaa, että jälkimaailma
tulisi höristelemään korviaan hänen tunnustuksilleen.»
On säilynyt lähes 900 kirjettä, jotka ovat Ciceron kirjoittamia tai
hänelle kirjoitettuja. Ne ovat korvaamaton lähde sekä Ciceron itsensä
että koko hänen aikansa elämän tuntemiselle. »Me teemme», Eitrem sanoo,
»näiden kirjeiden välityksellä tuttavuutta suuren aikakauden suurimpien
miesten kanssa. Näemme ainutlaatuisen kuvasarjan valtiomiehiä ja
asianajajia, puhujia ja kynäilijöitä, sotapäälliköitä ja kirjallisia
merkkimiehiä: Cæsarin ja Ciceron, Pompeiuksen ja Caton. Mutta me
saamme elää myöskin uudelleen värittömät arkipäivät harmaine hetkineen
ja vähäpätöisine miehineen, kaikki kirjavana sekoituksena. Näyttämö
vaihtuu alinomaa. Milloin olemme läsnä senaatin kokouksessa, milloin
kuuntelemme päivän tapahtumia koskevaa salonkikeskustelua. Milloin
olemme Forumilla, milloin provinssissa... On kuin noista vanhoista
papereista milloin ilo riemuitsisi, milloin suru nyyhkyttäisi.
Kuivinkin asiatieto muodostuu niissä usein voimakkaasti suoritetuksi
siveltimen vedoksi ajankuvaan ja psykologiseen kuvasarjaan. Me näemme
ihmiset sellaisina, kuin he olivat, eikä sellaisina, kuin minä he
tahtoivat esiintyä omalle ajalleen ja jälkimaailmalle. Siksipä
muodostuukin näiden kirjeiden lukeminen kuin vaellukseksi halki
Pompeijin. Erotus on vain siinä, että Pompeiji tuo nähtäväksemme taloja
ja katuja, kirjeet ihmisiä ja elämänkohtalolta.»[70]
* * * * *
Perhe-elämässään Cicero sai kokea paljon suruja. Hänen vaimonsa
Terentia oli nainen, jonka kanssa naimisiin menoa sanotaan hyväksi
kaupaksi. Hän toi tullessaan aika suuren omaisuuden ja aluksi hän hoiti
sitä kelvollisesti — myöhemmin hän näyttää antautuneen vaarallisiin
keinotteluihin, ja Cicero valitti, että vaimo oli pettänyt häntä
raha-asioissa. Mutta tästäkin huolimatta ei ollut helppoa tulla
toimeen tuon lujatahtoisen vaimon kanssa, ja miehen kirjeistä voikin
huomata, kuinka rakkaus vuosien kuluessa haihtui. Viimeisissä
säilyneissä kirjeissä puhutaankin vain liikeasioista ja taloustoimista.
Kolmikymmenvuotisen avioliiton jälkeen Cicero erosi Terentiasta.[71]
Kuudestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta hän meni uudelleen
naimisiin nuoren, Publilia nimisen tytön kanssa, jonka tämän isä oli
kuolinvuoteellaan uskonut hänen hoitoonsa. Myöskin Publilia oli hyvin
varakas. Mutta vanhuksen sydäntä likin oli hänen tyttärensä _Tullia_,
»pikku Tullia», kuten hän aina sanoo. Tullia oli henkisestikin isänsä
lapsi, ja hänellä oli myöskin isänsä kirjallisia harrastuksia. Mutta
Tullia-raukka! Hän ihastui nuoreen, ylhäissukuiseen Dolabella nimiseen
elostelijaan. Miehellä oli hyvä pää, mutta hän hoiti huonosti sekä
henkistä että aineellista leiviskäänsä. Pieni, kiharatukkainen ja hyvin
ruokittu Dolabella oli Catilina pienemmässä mittakaavassa. Hän oli
vasta vain yhdeksäntoistavuotias, kun hänestä tuli Ciceron vävypoika.
Mutta hän oli jo silloin ennättänyt tehdä joukon pahoja tekoja ja rumia
kepposia. Voidakseen mennä naimisiin yhdeksän vuotta vanhemman Tullian
kanssa hän hylkäsi ensimmäisen vaimonsa, naisen, joka olisi voinut
olla hänen äitinsä, mutta jolla oli — tai oikeammin sanoen oli ollut —
paljon rahaa. Cicero sanoi tämän iästä ivallisesti, että kahdenkymmenen
vuoden ajan hän oli kuullut tämän naisen olevan kolmenkymmenen vuoden
vanhan.
Kun Dolabella sai Tullian, hän lupasi ruveta vakiintuneeksi mieheksi,
mutta se oli vain kielenpieksäntää. Nopeasti ja hauskasti hän kulutti
loppuun Tulliankin omaisuuden; ja kun Tullia uskalsi valitella, hän
uhkasi ajaa hänet pellolle. Mutta Tullian rakkaus oli sokea. Viimeiseen
asti hän antoi puolisolleen anteeksi tämän hairahdukset. Lopuksi
kuitenkin mies loukkosi häntä niin syvästi, ettei sovinto ollut enää
mahdollinen. Tullia pakeni silloin vanhan isänsä kotiin. Siellä hän
vähän sen jälkeen kuoli lapsivuoteeseen. Tullian kuolema oli kovin
isku, mikä kohtasi Ciceroa koko hänen elämänsä aikana.
Sitävastoin Publilia, joka oli Tulliaa nuorempi, ei ollut koskaan
pitänyt tytärpuolestaan. Nyt hän toivoi, että hänen puolisonsa rakkaus
kääntyisi tyttären asemesta häneen. Mutta kun Cicero näki, kuinka
iloinen hän oli Tullian kuolemasta, hän sai sellaisen inhon häntä
kohtaan, että hän ei enää tahtonut nähdä häntä silmissään, ja kaikki
vaimon yritykset saada palata vanhan miehensä luo raukesivat turhaan.
Cicero oli saanut kylliksi aviollisista ristiriidoista.
Cicerolla oli myöskin poika. Hän oli sotilas sielultaan ja sydämeltään,
mutta isä oli kylliksi ymmärtämätön tahtoakseen kuitenkin tehdä
hänestä filosofin ja puhujan, joka luonnollisesti oli turhaa vaivaa.
Sen sijaan, että olisi antanut nuorukaisen mennä sotaan Cæsarin
kanssa, kuten hän itse halusi, isä lähetti hänet Ateenaan opiskelemaan
puhetaitoa. Ylläpidostaan nuori Cicero ei voinut valittaa, sillä
isä antoi hänelle 150 000 markkaa vuodessa, jonka olisi luullut
riittävän fil. ylioppilaalle. Mutta sen sijaan, että olisi istunut
kuuntelemassa oppineita ja kaunopuheisia luentoja, nuori Cicero
piti hienoja päivällisiä ja kehitti enemmän makuaan Falernum- ja
Kios-viinin tuntemisessa kuin tietojaan Platonin ja Aristoteleen
ajatusjärjestelmistä. Hänen elämänsä suurin ylpeys oli kehittyä
aikansa suurimmaksi juomasankariksi. Täksi hän pääsikin niin suurella
menestyksellä, että hänen onnistui voittaa itse Antoniuskin juomisessa.
Ettei hän aivan raaistunut, johtui siitä, että hän kuitenkin vihdoin
viimein sai tilaisuuden seurata taipumustaan. Kun Brutus marssi Ateenan
läpi, hän otti nuoren Ciceron mukaansa Makedoniaan. Ja nyt hänestä tuli
yksi vapausintoilijain urhoollisimpia ja taitavimpia alipäälliköitä.
Brutuksen tappion jälkeen Octavianus tunsi tarvetta sovittaa Ciceron
pojalle, mitä oli rikkonut isää vastaan. Hän antoi hänelle armon ja
nimitti hänet konsuliksi, mutta hänen ei onnistunut lopettaa hänen
taipumustaan kallistella liian paljon pikaria. Ainoa urotyö, mikä
nuoremman Ciceron tiedetään tehneen, oli se, että hän kerran humalan
hämmingissä heitti lasinsa Augustuksen sotapäällikön ja ystävän
Agrippan päähän.
Kirjallisuutta:
Marcus Tullius Cicero, Samtalen på Tusculum.[72] S.G. Dahlin ruotsinnos.
Marcus Tullius Cicero, Om pligterna. J.O. Lindforsin ruotsinnos.
Marcus Tullius Cicero, En väns tankar om vänskapen. En åldrings tankar
om ålderdomen. P.G. Lythin
Marcus Tullius Cicero, Vanhuudesta. K.J. Hidénin suomennos.