Cæsar oli päässyt valtaan sotajoukon avulla, mutta hänen aikomuksensa
ei ollut vastaisuudessakin perustaa valtaansa armeijaan. Hänen
valtiossaan sotilaallisen vallan ei pitänyt hallita siviilivaltaa,
vaan päinvastoin. Kun sota oli loppunut, hän hajoitti voitonkruunaamat
legioonansa. Ainoastaan rajaseuduilla pidettiin osa niistä linnueissa
turvaamassa maailmanvaltaa sen ulkoisia vihollisia vastaan. Muuten
vanhojen legioonien nimi eli vain niiden uusien kaupunkien ja
siirtokuntien nimissä, joita legioonalaiset olivat perustaneet. Cæsar
ei pitänyt edes henkivartiostoa, vaikkakin sellaiset miehet kuin
Tiberius ja Gaius Gracchus, Scipio Africanus nuorempi ja Pompeius
olivat saaneet surmansa murhamiehen kädestä. Cæsar oli kylliksi
optimistinen uskoakseen, että oikeudenmukainen hallitus, joka tuotti
koko Rooman kansalle onnea, olisi hänen yksinvaltansa varmin perusta
ja hänen henkilöllisyytensä paras suoja. Kun milloin murhahanke
häntä vastaan tuli ilmi, hän teki sen vain tunnetuksi yleisillä
julistuksilla. Ei kukaan ole koskaan käyttänyt asevoimin saamaansa
valtaa jalomielisemmin kuin Cæsar. Hänen ylhäiseen asemaansa ei
ulottunut puolueviha. Entiset katkerat taistelut oli unohdettu. Ei
kukaan vanhan ajan hallitsija ole siinä määrin kuin hän kohonnut
yläpuolelle sen antiikin käsityskannan, että voitettu vihollinen
oli tuhottava. Yleisesti oli tapana, että kuta vaarallisempi
vihollinen oli, sitä kauheammin voittaja raivosi. Etelän intohimoiset
ihmisluonteet eivät keksineet muuta keinoa vapautua valtiollisista
vastustajistaan kuin joko murhata tai lyödä heidät kuoliaiksi kuten
ulkoiset vihollisetkin. Loputtomat henkipattojulistukset ovat vain yksi
niistä muodoista, joiden varjolla voittaja lujitti valtaansa. Seuraus
oli se, että melkein jokaisen suurenpuoleisen taistelun jälkeen jotkut
ihmiskunnan parhaat miehet joutuivat kuolonuhreiksi. Maailma tuli
jokaisen voiton jälkeen voimakkaita persoonallisuuksia köyhemmäksi,
persoonallisuuksia, jotka olisivat voineet viedä kehitystä eteenpäin
ja jalostaa ihmiskuntaa. — Cæsar luo tässäkin suhteessa, kuten useilla
muillakin aloilla, uuden vaiheen ihmiskunnan kehityksessä. Pharsaloksen
taistelun jälkeen jätettiin hänelle Pompeiuksen salainen kirjeenvaihto,
jota pakolainen ei ollut kerinnyt ottaa mukaansa. Mutta Cæsar poltatti
heti kaikki tyynni. Hän ei edes tahtonut lukea näitä salaisuuksia,
jottei hänen olisi ollut pakko ryhtyä ankariin toimenpiteisiin
vihollisiaan vastaan. Parempi olla tietämätön siitä, missä niitä oli.
Cicero kirjoittikin hänelle kerran kuvaavasti: »Sinullahan ei ole
tapana unohtaa muuta kuin loukkaukset.»
Mistä tämä Cæsarin jalomielisyys pohjimmaltaan johtui? Se on erittäin
kiinnostava psykologinen kysymys, johon on eri tavoin vastattu.
Oliko se yksinomaan tai pääasiallisesti valtioviisautta? Vai oliko
se vain yksi puoli hänen »iloista kevytmielisyyttään», tämän sanan
miellyttävimmässä merkityksessä? Voidaan kysyä, eiköhän George Shaw
komediassaan »Cæsar ja Kleopatra» ole osunut naulan kantaan, kun hän
panee Potheinoksen, nuoren Ptolemaioksen holhoojan, ihmettelemään,
kuinka välinpitämätön Cæsar on erään hänen henkeänsä vastaan tähdätyn
hankkeen ilmitulosta. Cæsariin kääntyen Potheinos puhkeaa sanomaan:
»Sinua ei siis edes kavallus suututa?» Cæsar vastaa: »Suututa?! Oi,
sinä mieletön egyptiläinen — mitä minulla on sellaisen tunteen kanssa
tekemistä? Suutunko minä pohjoistuuleen siksi, että se panee minut
palelemaan, tai yöhön siksi, että se saa minut haparoimaan ympäri
pimeässä? Kaikesta tuollaisesta kuin kavalluksesta minulle puhuminen
on aivan samaa kuin ilmoittaa minulle, että aurinko nousee jälleen
huomenna.»
Shaw sanoo luonnekuvahahmoittelussaan: »Cæsar ei ollut
anteeksiantavainen eikä avomielinen, koska miehellä, joka on
kyllin suuri ollakseen loukkaamaton, ei myöskään ole mitään
anteeksiannettavaa.»
Mutta vaikka Cæsar käyttäytyi kuinkakin jalomielisesti ja
sovinnollisesti vastustajiaan kohtaan — tyytymättömyyttä ilmestyi
kuitenkin — se kuuluu ihmisluonteen omaan olemukseen. Cæsar tahtoi
pysyä puolueitten yläpuolella, mutta hän ei voinut tehdä olemattomaksi
sitä tosiasiaa, että hän oli voittoonsa asti ollut puoluejohtaja.
Tällaisissa tapauksissa käy aina niin, että kiihkeät puoluemiehet, ei
ainoastaan voitetun puolueen, vaan omankin, tulevat tyytymättömiksi.
»Mitä hyötyä oli voitosta?» he huudahtavat, kun kaikki ei mene juuri
heidän tahtonsa mukaan. Monet Cæsarin parhaat ystävät nurisivat, kun
_heidän_ toivomastaan puoluehirmuhallituksesta, joka olisi antanut
heille runsaan saaliin ja tilaisuuden soittaa ensi viulua, ei
tullutkaan mitään. Heille oli katkera pettymys huomata sen sijasta
kehittyvän yksinvallan, jonka ohjelmana oli »Oikeutta kaikille!» ja
joka soi kilpailumahdollisuuden jokaiselle kelpo miehelle, olipa hän
ennen kuulunut mihin puolueeseen tahansa.
Kysymys »Cæsarinko puolesta vai häntä vastaan?» ei kuitenkaan ollut
yksinomaan puoluekysymys — nythän oli kysymyksessä myöskin tasavallan
jatkuminen tai sen sortuminen. Tasavaltainen hallitustapa oli kylläkin
siihen määrin rappeutunut, että tasavalta oli enää vain »ruumiiton
varjo», Cæsarin sanoja käyttääksemme, mutta kuitenkin oli itse
tasavaltainen _valtiomuoto_ suuren enemmistön silmissä tottumuksen
voimasta melkein uskonnollisen pyhyyden ympäröimä. Kaikki roomalaisten
ylpeät muistot liittyivät tasavaltaan, ja melkein puolen vuosituhannen
aikana oli vanhempi polvi istuttanut nousevaan sukupolveen hehkuvan
vihan kuningasnimeä ja yksinvaltaista hallitusmuotoa kohtaan. Aidon
roomalaisen oli, kuten Ihne sanoo, »mahdotonta mukautua ajatukseen,
että korkea Rooman senaatti, jota Kineas oli kerran nimittänyt
’kuningasten kokoukseksi'», alennettaisiin nyt yksinvaltiaan
neuvonantajaksi ja palvelijaksi. Hän ei voinut tottua siihen, että
'tyrannin' mahtisana vaientaisi vapaan sanan käyttöoikeuden kuuriassa
ja Forumilla ja että rikkaitten patriisiperheiden kunniapaikat nyt
tulisivat olemaan riippuvaiset yhden ainoan miehen armosta. Olla
_alamainen_ merkitsi sen ajan tasavaltalaiskielellä samaa kuin olla
»orja». »Nöyryyttävää oli taipua itsevaltiaan tahtoon ja palvella
ja imarrella häntä, se oli häpeällisempää ja alentavampaa kuin
kansan palveleminen ja imarteleminen — sillä tästä oli jo tullut
totunnaistapa.»
Piintyneelle tasavaltalaiselle ei merkinnyt mitään se seikka, että
Cæsarilla ei kerta kaikkiaan ollut tyranninelkeitä. »Hän on», Mommsen
sanoo, »kenties ainoa Herran voideltu, joka ei ole koskaan toiminut
pienessä eikä suuressa oikun tai mielenpurkauksen vallassa, vaan
poikkeuksettomasti hallitsijavelvollisuutensa mukaisesti. Cæsarin
historiassa ei tapaa vertauskohtia suuren Aleksanterin runollisen
aistillisille intohimonpurkauksille, kuten Kleitoksen murhalle ja
Persepoliin poltolle.» Hän ei koskaan Aleksanterin tavoin kurkistellut
pikarin pohjaan. Eikä Cæsarissa myöskään ole havaittavissa romanttisen
haaveellisuuden piirrettä, joka selittää, joskaan ei puolusta,
Aleksanterin hairahduksia. Hän on selvästi harkitseva roomalainen
korkeinta luokkaa. Mutta, kuten Delbrück sanoo, »tämäkin ymmärryksen
selkeys saa runollisen hohteen, kun näemme hänen tarumaisen rohkeutensa
ja sen itsensäunohtavan varmuuden, jonka vallassa hän hallitsijana
kulkee voitetun kansanjoukon keskellä ja vetää siten turmion oman
päänsä päälle.»
Mommsenin mielestä Cæsar on myöskin ainoa maailmanhallitsija, jota ei
koskaan huimannut vallan huipuilla, vaan joka aina itse huomasi, missä
mahdollisuuden raja kulki. »Aleksanteri kääntyi takaisin Hydaspeen
rannalta ja Napoleon Moskovasta, koska _heidän täytyi_ kääntyä, ja
olivat vihoissaan kohtalolle siksi että se panee rajan suosikkiensakin
menestykselle — Cæsar sitävastoin kääntyi Thamesiltä ja Reiniltä
_vapaaehtoisesti_ takaisin.»[64] Mommsenin mielipide on, ettei Cæsar
koskaan ollut tavoitellut kuningaskruunua, vaan oli vain tahtonut
olla ensimmäinen vertaistensa joukossa. Toiset historioitsijat ovat
keksineet painavia syitä tästä poikkeavan käsityskannan tueksi ja
arvelevat, että hän sopivan tilaisuuden sattuessa aikoi huudattaa
itsensä kuninkaaksi. Muutamat hänen innokkaimmat kannattajansa
koettivat houkutella häntä useita kertoja ottamaan tämän askelen.
Vieläpä muuan heistä, Marcus Antonius uskalsi ollessaan konsulina
vuonna 44 e.Kr. eräässä juhlallisessa tilaisuudessa asettaa kruunun
hänen päähänsä kaiken kansan nähden. Arvellaan riippuneen vain
kansan pidättyväisyydestä, että Cæsar sillä kertaa torjui kruunun,
ja yleisesti luultiin, että Antonius tuskin olisi uskaltanut ottaa
tällaista askelta, jollei Cæsar edeltäkäsin olisi sitä hyväksynyt.
Kieltämättä tuntuukin hyvin uskomattomalta, että Antonius olisi omin
luvin rohjennut ryhtyä niin vaaralliseen tekoon.
Se kuninkuus, joka näyttää kangastelleen Cæsarille, ei kuitenkaan
varmasti ollut vanha roomalainen, vaan Aleksanterin, suurkuninkaan
ja maailmanhallitsijan. Tosiasia kaikissa tapauksissa on, että alkoi
ilmetä pyrkimystä osoittaa Cæsarillekin jumalallista kunnioitusta, mikä
kuului likeisesti itämaiseen kuningasarvoon. Päätettiin m.m. pystyttää
hänelle temppeli erityisine papistoineen.
Kuningasajatus oli joka tapauksessa ilmassa, ja kaukokatseisemmille
roomalaisille valtiomiehille kuningaskunnan kummitus oli ilmestynyt
jo paljon ennemmin kuin Cæsar oli korjannut voittojensa viimeiset
hedelmät», Ihne sanoo. »Cato Uticensis oli nähnyt sen, ja se oli
saattanut hänet kuolemaan.» Ja mitä oikea tasavaltalainen ajatteli, kun
Cæsar avoimesti esiintyi Rooman yksinvaltiaana, sen näemme parhaiten
Ciceron kirjeistä. Cæsarin lempeyden ja suurisuuntaisuuden hänessä
herättämä ensi ihastus muuttui pian katkerimmaksi valitukseksi. Elämä
on hänestä menettänyt kaiken viehätyksensä sen jälkeen, kun vapaus on
menetetty. Hänen toimintansa senaatissa, Forumilla, lyhyesti sanoen:
kaikki se, mikä oli ollut ennen hänen ylpeytensä ja tuonut hänelle
arvonantoa, se ei viehätä häntä enää. Demosthenes ja Aleksanteri uutena
painoisena, kuten näemme! »Isänmaan isä» lohduttaa erästä maasta
karkoitettua ystäväänsä sillä, että »tämän ei tarvitse olla Roomassa
eikä siten olla pakotettu sanomaan, mitä ei ajattele, ja tekemään, mitä
ei hyväksy.» Hänellä on »ainakin oikeus vaieta.» — Jo siihen aikaan,
jolloin Pompeius vielä oli elossa, Cicero oli eräässä kirjeessään
muutamalle hyvälle ystävälleen uskonut, että hän aavisti, mikä vaara
uhkasi tasavaltaa, niin kauan kuin Pompeius tai Cæsar eli. Nyt oli
Pompeius kaatunut murhaajan käden kautta — vain Cæsar siis oli jäljellä.
Cicero ei ollut kuitenkaan se mies, joka aikoi muuttaa toivomuksensa
teoksi — mutta oli muita, jotka sen tekivät. Heidän kiihtymyksensä
suureni, kun Egyptin kaunis kuningatar tuli Roomaan ja piti hovia
eräässä Cæsarin huvilassa. Kun diktaattori tunnusti julkisesti
olevansa hänen poikansa isä, alettiin kuiskailla, että hän aikoi
mennä naimisiin Kleopatran kanssa, ja että Kleopatra aikoi viedä
Cæsarin mukanaan Egyptiin. Täällä hän tulisi kuninkaaksi ja tekisi
Aleksandreian Rooman valtakunnan hallituskaupungiksi. Rooma vajoaisi
siis maaseutukaupungiksi. Se oli estettävä.
Joissakin huimapäissä heräsi kreikkalaisten kesken niin tavallinen
tyrannimurhan ajatus, ja se saavutti kannatusta rauhallisesti ja
kylmästi ajattelevienkin tasavaltalaisten mielissä. Olihan Roomalla
muutoin Iunius Brutus asettaa Ateenan Harmodioksen ja Aristogeitonin
rinnalle. Kuutisenkymmentä miestä[65] teki salaliiton »tyrannin»
henkeä vastaan. Näiden joukossa oli monta Cæsarin vanhaa ystävää.
Heitä ei kiihoittanut henkilökohtainen koston himo. Kunnianarvoisimmat
heistä ryhtyivät toimimaan valtiollisista vaikutteista. Toiset olivat
ensiksi hankkineet »tyrannilta» itselleen niin paljon armonosoituksia
kuin mahdollista, mutta liittyivät sitten murhaajiin, kun olivat
äkkiä tehneet sen huomion, että he »panivat enemmän arvoa Rooman
kansan vapaudelle kuin yksityisen miehen ystävyydelle», kuten Cicero
kaunistellen ilmaisi heidän ajatuksenjuoksunsa. Liittolaisten
pahahenki oli Cassius, luihu ja kiukkuinen luonne. Hän oli saanut
mukaansa yltiöpäisen, nuoren vapauskiihkoilijan Iunius Brutuksen,
joka ylpeili sillä, että hänen arveltiin polveutuvan siitä Iunius
Brutuksesta, joka kerran vapautti Rooman sen pahimmasta tyrannista.
Hänen vapauskiihkoiluunsa vaikutti myöskin paljon hänen avioliittonsa
Cato nuoremman tyttären _Porcian_ kanssa, joka tunsi samaa hehkuvan
kiihkeää ihailua tasavaltaa kohtaan kuin isänsäkin. Brutus ei ollut
vain opillinen kiihkoilija, vaan myöskin kova ja säälimätön luonne.
Erikoisesti hän oli tunnettu säälimättömänä velkansaperijänä ja
koronkiskurina, joka ei häikäillyt vaatia aina 48 prosenttia korkoa.
Mutta ne, joita kohtaan hän näin menetteli, olivat provinssiasukkaita,
ja ne nyt olivat kerta kaikkiaan aitoroomalaisen mielestä alemman
luokan ihmisiä kuin hän itse.
Kun Brutus oli saanut jonkin ajatuksen ahtaaseen kalloonsa, hän oli
kokonaan sen vallassa. »Hänen raskaassa katseessaan kajasti Cæsarin
kohtalo», Eitrem sanoo.
Sekä Cassius että Brutus olivat taistelleet Cæsaria vastaan
Pharsaloksen luona, mutta sopineet sitten hauen kanssaan ja saaneet
kokea paljon hyväntahtoisuutta voittajan puolelta. Vielä vuosi
takaperin Cassius oli kirjoittanut Cicerolle luottavaisessa kirjeessä,
että hän piti paljon parempana totella »vanhaa, lempeää hallitsijaa»
kuin olla riippuvainen sellaisesta härkäpäästä kuin Gnæus Pompeius
nuoremmasta, jonka mielestä »urhoollisuus oli kovuutta ja julmuutta.»
Siksi hän toivoi, että Cæsar sillä kertaa voittaisi. Erotukselle Cæsar
oli ollut kuin isä.[66] Mutta nuorukainen oli nyt kerta kaikkiaan
saanut päähänsä, että hänestä piti tulla kuuluisan kaimansa ja
appensa vertainen. Ja olikin sellaisia, jotka huolehtivat siitä,
ettei epäröinti saanut valtaa hänessä. Muutamana päivänä hän löysi
virkatuoliltaan lapun, johon oli kirjoitettu: »Sinä nukut Brutus!»
Toisena päivänä kirjoitus kuului: »Sinä et ole oikea Brutus.»
Cæsar lienee epäillyt Brutusta ja Cassiusta. Kerran, kun häntä
varoitettiin kahdesta huomatuimmasta ystävästään — toinen näistä oli
Antonius, joka Cæsarin kuoleman jälkeen joutui näyttelemään suurta osaa
— imperaattori vastasi: »Näitä reheviä ja huolellisesti kammattuja
herroja en pelkää, vaan ennemminkin noita kalpeita ja laihoja»,
tarkoittaen tällä Cassiusta ja Brutusta.
Viimein salaliittolaiset määräsivät murhan suoritettavaksi senaatin
kokouksessa maaliskuun 15. päivänä, _Idus Martiæna_, vuonna 44.
Silloin, jos koskaan, täytyi murhan tapahtua, sillä tämä istunto oli
viimeinen ennen Cæsarin lähtöä suurelle sotaretkelle parthialaisia
vastaan, mikä kansa silloin oli Rooman vaarallisin vastustaja. Viime
aikoina Cæsar oli tarmokkaasti varustautunut tähän sotaretkeen.
Plutarkhoksen tietojen mukaan imperaattori aikoi valloittaa kaiken
maan aina Kaspianmereen asti, jota siihen aikaan luultiin Valtameren
lahdeksi. Kotimatkan hän aikoi tehdä Mustanmeren pohjoispuolella
olevien arojen kautta voidakseen hyökätä germaanien selkään ja pakottaa
heidätkin Rooman alamaisiksi. »Näin Rooman valtakuntaa ympäröisi
kaikkialla Valtameri» ja — voimme lisätä — etelässä Afrikan erämaat.
Maaliskuun viidentenätoista piti siis Cæsarin kuolla. »Kokouksen
edelliset päivät vierivät kauhean hitaasti», Ferrero sanoo.
»Kahdeksassakymmenessä Rooman ylhäisimmässä talossa istui nyt joka
ilta mies, joka varmasti useinkin oli reippaan rohkeasti katsonut
kuolemaa silmiin, mutta joka nyt tuskaisena mietti; olisiko joku
kavaltanut salaisuuden, ja veisikö Cæsar hänet tovereineen yön kuluessa
mestauspaikalle. Mutta päivät kuluivat — Rooma pysyi levollisena,
salaisuus pysyi salaisuutena. Ei Cæsar eikä hänen ystävänsä näyttäneet
aavistavan mitään.
Neljästoista päivä oli loputtoman pitkä, mutta erikoista ei tapahtunut
sen kuluessa. Kuinka usein onkaan katseiden täytynyt seuraavan yön
kuluessa kohota kohti taivasta nähdäkseen sen päivän aamuruskon
sarastavan, jolloin Cæsarin veri oli virtaava ja jolloin tasavalta
olisi pelastettu!» Ja kun aamu koitti, niin levottomat murhamiehet
ryhdistäytyivät tuntemaan olevansa entisajan vapaussankareita, Rooman
pelastajia.
Muuan ennustaja oli varoittanut Cæsaria Idus Martiæ päivästä, ja
murhapäivien edellisenä yönä sanotaan ilmenneen uhkaavia enteitä.
Capitoliumin pyhät kilvet kumahtelivat, ja Cæsarin lempihevoset eivät
tahtoneet syödä — sanottiinpa niiden vuodattaneen kyyneleitäkin.
Diktaattori itse heräsi siihen, että hänen makuuhuoneensa ovet
aukenivat itsestään, ja hän kuuli puolisonsa vaikeroivan unissaan.
Tämä oli uneksinut, että hänen puolisonsa murhattaisiin, ja rukoili
Cæsaria lykkäämään kokouksen. Uhrattaessa seuraavana päivänä
osoittivat uhrieläinten sisukset onnettomuutta ennustavia merkkejä
— ensiksi uhratun eläimen maksassa ei ollut »päätä». Mutta Cæsar ei
säikähtänyt. Hän luotti nyt, kuten aina, onneensa. Ja muutenkin hänen
elämänviisautensa oli se, että alituinen kuolemanpelko on paljon
pahempi kuin itse kuolema, joka tulee odottamatta.
»Monesti eläissänsä arka kuolee,
Mies uljas maistaa kalmaa kerran vain»,
panee Shakespeare hänet sanomaan.
Hän lähtee siis kuuriaan, jonka Pompeius oli rakennuttanut. Matkalla
tunkeutuu muuan kreikkalainen puhuja väkijoukon läpi imperaattorin luo
ja ojentaa hänelle paperin, jossa koko salaliitto on paljastettu. »Lue
se heti!» mies sanoo. Oliko nyt niin, että väentungos esti Cæsaria
sitä lukemasta tahi ettei hän ottanut huomioon kohtalon viimeistä
viittausta, kaikissa tapauksissa hän piteli paperia lukemattomana
kädessään vielä silloin, kun hän astui sisälle kuuriaan. Sisäänkäytävän
suulla seisoi sama ennustaja, joka jo oli kerran varoittanut häntä
maaliskuun viidennestätoista päivästä. Piloillaan Cæsar sanoi: »No,
Idus Martiæhan on tullut!» — »Kyllä, Cæsar, mutta se ei ole vielä
lopussa», ennustaja vastasi.
Cæsar astuu siis kuuriaan ja istuutuu kultaiselle virkaistuimelleen
Pompeiuksen kuvapatsaan juurelle, jonka Rooman roskaväki oli kaatanut
kumoon, mutta jonka hän itse oli pystyttänyt jälleen osoittaakseen
kunnioitustaan kaatuneelle vastustajalleen. Heti kuin imperaattori on
istuutunut, salaliittolaiset kerääntyvät hänen ympärilleen tikarit
kätkettyinä togien alle. Muuan heistä ojentaa anomuskirjeen ja tarttuu
sitten Cæsarin togan liepeeseen, kuten anojilla on tapana. Se oli
sovittu merkki. Muuan rikollinen, Casca nimeltään, pistää tikarinsa
Cæsarin selkään. »Mitä sinä teet, roisto?» haavoittunut huudahtaa ja
tarttuu Cascan käsivarteen. Mutta silloin koko vapaussankarien joukko
tikarit kädessä heittäytyy turvattoman kimppuun. Kun Cæsar näkee Iunius
Brutuksen murhamiesten joukossa, hän vaikeroiden huudahtaa: »Et tu,
Brute (Sinäkin Brutukseni)!»
Nämä olivat imperaattorin viimeiset sanat. Hän verhosi päänsä togaansa
ja vaipui kuolleena Pompeiuksen kuvapatsaan juurelle. Hänen hengetön
ruumiinsa oli kahdenkymmenenkolmen tikarinpiston lävistämä. Kerrotaan,
että Cassiuksen isku osui häntä kasvoihin, Brutuksen sääreen.
Innoissaan murhaajat olivat haavoittaneet toisiaankin.
Näin oli, kuten Georg Brandes sanoo Cæsar-tutkielmassaan,
»vallanhaluisten ja kateellisten houkkioiden joukkio silponut pitkillä
puukoilla roomalaisen antiikin nerokkaimman miehen.» He olivat
ennen aikojaan lopettaneet elämän, jolla oli vielä mitä suurimmat
edellytykset hyödyttää ihmiskuntaa. Mitä kaikkea tämä mies vielä
olisikaan voinut suorittaa, joka jo elämänsä keskipäivänä oli vienyt
ihmiskuntaa kehityskulussa suuremman askelen eteenpäin kuin kukaan
hallitsija ennen häntä tai hänen jälkeensä!
Kauhistuneina senaattorit hajaantuivat kaikille suunnille. Brutus
oli valmistanut kauniin puheen, mutta kun hänen piti se pitää, ei
ollut kuulijoita enempää kuuriassa kuin Forumillakaan. Mutta jotakin
oli tehtävä. Brutuksen tovereineen oli tyydyttävä siihen, että he
syöksyivät kaupungille hieman hermostuneesti verisiä tikareitaan
heilutellen ja toistellen iskusanoja »tyrannin kuolemasta», vapaudesta
ja tasavallasta. Mutta ei kukaan yhtynyt heidän riemuunsa. Kauhuissaan
ihmiset juoksivat taloihinsa ja telkesivät porttinsa.
* * * * *
Suurin roomalainen oli päättänyt päivänsä. Mutta ennen kuolemaansa
hän oli ehtinyt viitoittaa Rooman maailmanvallan kehityksen suunnan
vuosisadoiksi eteenpäin ja laskea sen lujan valtiomuodostuman perustan,
jonka suojassa helleeniläinen sivistys voi vallata uusia osia maailmaa.
Cæsarin elämäntyön voi lyhyesti sisällyttää sanoihin, että hän täytti
sen, minkä Aleksanteri suuri aloitti: _silloisen sivistysmaailman
yhdistämisen_. Siihen sisältyy myöskin Rooman valtakunnan koko
kehityksen historiallinen merkitys, tuon kehityksen, joka Iulius
Cæsarissa saavutti huippunsa. Cæsar-tuntija Veith sanoo, että on kuin
Rooman koko edellinen historia olisi vain tämän hallitsijahahmon
valtavan suuri jalusta.
Kirjallisuutta:
Hugo Willenbücher, Cäsars Ermordung.
Friedrich Gundolf, Cæsar im neunzehnten Jahrhundert.
Friedrich Gundolf, Cæsar. Geschichte seines Ruhms.