Cæsarin murhaajat eivät olleet tehneet mitään järjestääksensä Rooman
hallituksen. He elivät siinä uskossa, että kun vain »tyranni»
raivattaisiin tieltä, vanha tasavaltalainen hallitusmuoto palautuisi
itsestään. Mutta Cascan tikari ei ollut oikea pelastamaan kuolevaa
tasavaltaa. Kun Brutus tekonsa tehtyään kehoitti kansalaisia ottamaan
takaisin entiset oikeutensa, ei hänelle kukaan vastannut — sillä
kansalaisia _ei ollut_ enää olemassakaan. Salaliittolaiset eivät
olleet kyenneet käsittämään, että tasavalta oli tosiasiallisesti
elänyt yli aikansa ja että yksinvaltias kyllä voitiin tuhota, mutta ei
yksinvaltiutta.
Cæsarin kanssa oli Rooman valtioruumis menettänyt sielunsa. Uuden
voiman asemesta yleinen lamaannus valtasi sen jäsenet. Cæsarin
kuollessa pysähtyi koko valtiokoneisto. Salaliittolaiset olivat
pelkkiä mitättömiä miehiä. Ainoastaan _niin_ kauan he olivat kyenneet
näyttelemään jotakin osaa, kuin Cæsar oli käyttänyt heitä suurenmoisen
lahjakkuutensa välikappaleina. Mutta nyt he kauhistuen huomasivat oman
kykenemättömyytensä. Ei umpimielinen, vaivoin siedettävä Cassius, eikä
teorioiva, epäkäytännöllinen fanaatikko Brutus kelvanneet positiivisen,
uutta luovan työnjohtajiksi. Heidän täytyi alakuloisina todeta, että
Rooman kansa ja tasavalta ei ollut ollenkaan halukas siihen, että
tyranninmurhaajat pelastaisivat sen. Salaliittolaiset olivat toivoneet,
että senaatti itsestään ottaisi johdon käsiinsä, mutta sekä senaatti
että kansankokous olivat kuin pelästynyt lammaslauma.
Sillä aikaa kuin nämä monipäiset kokoukset olivat ymmällä tietämättä
kenen olisi toimittava ja odottivat suurta kansannousua vapauden
vahvistamiseksi, tulevat hallitsijat astuivat areenalle.
Se mies, joka ensiksi ryhtyi toimimaan, ei kuulunut murhaajien, vaan
Cæsarin piiriin. Hän oli Cæsarin konsulivirkatoveri _Antonius_, mies,
joka oli kuuluisa suunnattomista ruumiinvoimistaan, mutta myöskin
rajusta terveytensä turmelemisesta. Hän oli suurenmoinen juomaveikko ja
naishurmaaja, mies, jolla oli voimakaslihaksinen vartalo, häränniska
ja leveä rinta, Herkules, joka ei kuitenkaan ollut valinnut hyveen
jumalatarta ohjaajakseen elon tiellään. Antonius ei ylipäänsä
ymmärtänyt, mitä kohtuus merkitsee. Keskellä valoisaa päivää voi hän
esiintyä niin päihtyneenä, että se herätti kiusallista huomiota.
Moraalisista epäilyistä hän oli kyynillisen vapaa.
Antonius ei kuitenkaan ollut suurenmoinen ainoastaan juomaurhona, vaan
myöskin taistelukentällä. Cæsarilla oli ollut hänestä paljon hyötyä, ja
hän oli puolestaan ollut ylipäällikölleen järkkymättömän uskollinen,
vaikkakin hänen kanssaan ajoittain — erittäinkin hänen alituisen
rahapulansa takia — oli vaikea tulla toimeen ja koska hän vihapäissään
voi tehdä tyhmyyksiä. Antonius aikoi nyt ruveta Cæsarin kostajaksi,
toivoen pääsevänsä myöskin hänen seuraajakseen. Hänen ensimmäinen
tekonsa oli luonnollisesti valtiokassan anastaminen.
Antoniuksen suuri hetki oli se, jolloin hän kansankokoukselle luki
julki Cæsarin testamentin ja siitä kävi ilmi, että vainaja oli
lahjoittanut puutarhansa kansanpuistoksi ja määrännyt annettavaksi
jokaiselle Rooman köyhälle kansalaiselle, kaikkiaan 250.OOO:lle,
summan, joka vastasi noin 500 markkaa. Sellainen sanoma ei ollut
tekemättä vaikutustaan rahvaaseen. Mikä kansanystävä olikaan vainajassa
menetetty! Ja tunteet niitä miehiä kohtaan, jotka olivat lyhentäneet
tämän isällisen hyväntekijän elämän, muuttuivat suuttumuksen myrskyksi,
kun ilmeni, että vainaja oli testamentissaan muistanut useita
murhaajiaan suurilla summilla. Hän oli siis viime hetkiinsä asti elänyt
siinä vakaumuksessa, että he olivat hänen ystäviään, nuo miehet, jotka
vakain tuumin olivat pistäneet tikarinsa hänen ruumiiseensa.
Kun Antonius sitten Cæsarin hautajaisissa mukaansa tempaavassa
puheessaan muistutti vainajan Rooman valtakunnalle tekemistä
kuolemattomista teoista, ja kertoi, kuinka hän oli pelastanut
roomalaiset pohjoisesta uhkaavasta gallialaisvaarasta, ja sen jälkeen
tempasi peitteen ruumiin päältä ja kohotti kaiken kansan nähtäväksi
hänen lävistetyn, verentahraaman togansa, silloin kaikui koko Forum
kansanjoukon itkusta ja valituksesta, aivan kuten kuoro klassillisessa
murhenäytelmässä ilmentää toimivien henkilöiden tunteita.
Hautajaislaulujen kaikuessa rahvas saa nähdä surmatun sankarin
nousevan seisoalleen. Voidaan nähdä hänen haavansa yli koko ruumiin
ja tuskan vääristämissä kasvoissa. — Se on vain vahakuva, mutta
niin luonnollisesti tehty, että se vaikuttaa ilmestykseltä toisesta
maailmasta. Nyt kohoaa tuhatääninen kostonhuuto niitä vastaan, jotka
ovat suorittaneet häpeällisen ilkityön.
Oli ollut aikomus polttaa Cæsarin ruumis Marskentällä, mutta kansan
tahto olikin, että yhteiskunnan hyväntekijän jäännökset jäisivät
kaupungin keskukseen. Ei mikään kyennyt hillitsemään kiihtyneitä
kansanjoukkoja, kun ne pinosivat valtavan ruumisrovion itse Forumille.
Siihen raahattiin penkkejä ja pöytiä, ja kun liekit leimahtivat, heitti
jokainen siihen, mitä sattui olemaan käsillä: aseita, talouskaluja ja
koristeita. Leimuavasta roviosta kansa tempasi kekäleitä ja riensi
pistämään tuleen Brutuksen, Cassiuksen ja toisten »vapaussankarien»
talot. Murhaajat olivat kuitenkin jo rientäneet turvaan nähdessään,
minne päin kansan mieliala kallistui.
Ilmeni siis, että kansan mieliala oli Cæsarin puolueen puolella, ja
sen nojalla ja sotilaspäällikkyytensä vuoksi Antoniuksella oli tällä
hetkellä suurin sananvalta Rooman valtakunnassa.[67]
Tilanne muuttui kuitenkin, kun yhdeksäntoistavuotias _Octavianus_,
Cæsarin sisarentyttären poika, astui näyttämölle diktaattorin
pääperillisenä ja ottopoikana — laillisia lapsia Cæsarilla ei ollut.
Antoniukselle oli ilmestynyt kilpailija korkeimmasta vallasta. Saatuaan
tiedon Cæsarin kuolemasta Octavianus oli palannut kotiin Kreikasta. Hän
oli siellä juuri päättänyt opintonsa ja hänen olisi pitänyt aloittaa
sotilaallinen kasvatuksensa seuraamalla Cæsaria hänen sotaretkellään
parthialaisia vastaan. Antonius tervehti häntä alentuvan ylhäisesti,
melkeinpä karkean epäkohteliaasti. Tällaisia nuoria keltanokkia tuli
pitää kurissa ja herättää heissä kunnioitusta. Mutta nuorukaisen
puolelle meni suuri osa Cæsarin veteraaneja sekä muita kannattajia ja
nämä tervehtivät häntä Cæsarin poikana ja kostajana.
* * * * *
Cæsarin puolue oli siis jakaantunut sisäisten riitaisuuksien vuoksi
kahtia. Hänen murhaajiensa ja vihollistensa mielihyväksi! Täten ja
ainoastaan täten heille oli mahdollista jatkuvasti näytellä osaansa.
Tasavaltalaiset päättivät asettua Octavianuksen puolelle — niin
kauaksi aikaa kuin he tarvitsisivat häntä. Syy siihen oli se, että he
pelkäsivät ennen kaikkea väkivaltaista ja vallanhimoista Antoniusta.
Kopealla ja loukkaavalla käytöksellään hän oli saattanut Ciceron,
senaatin puolueen etevimmän miehen, persoonalliseksi vihamiehekseen.
Mutta kenen tasavaltalaiset asettaisivat vaarallista Antoniusta
vastaan? Tietysti sen, jolla oli armeija käytettävänään, sillä sitähän
senaatilla ei ollut. Siis Octavianuksen! Turhaan Brutus varoitti
Ciceroa liittymästä kunnianhimoiseen nuorukaiseen. Olihan, hän arveli,
tasavaltalaisen puolueen taholta mielettömyyttä hyväksyä Cæsarin oma
poika, että puolue voisi pitää aisoissa suhteellisesti niin vaaratonta
vastustajaa kuin Antoniusta. Ciceron viha Antoniusta kohtaan voitti
kuitenkin kaikki epäilykset. Suuri puhuja oli muutoin varma siitä,
että »poika», kuten Cicero nimitti häntä, tulisi olemaan helposti
käsiteltävä välikappale puolueen käsissä. Samalla tavoin olivat
tasavaltalaiset aikoinaan arvostelleet Pompeiusta. Pian oli ilmenevä,
olivatko he laskeneet oikein tälläkin kertaa.
Ensimmäisenä kävi Antoniuksen kimppuun Cicero, joka tunsi myöskin
hienosti sivistyneen miehen vastenmielisyyttä raakaa »gladiaattoria»
kohtaan, kuten hän nimitti Antoniusta. Hän kohdisti Antoniusta vastaan
joukon jyriseviä syytöspuheita, joita hän itse vertasi Demostheneen
hyökkäyksiin kuningas Philipposta vastaan ja nimitti niitä sen vuoksi
_filippiikeiksi_. Ciceron filippiläisissä puheissa ei ilmene ainoastaan
lämmin isänmaanrakkaus, vaan myöskin kiihkeä viha. Cicero raivosi,
kuten hän itse sanoo, toivoen, että Antonius »tulisi ikuisiksi ajoiksi
jälkimaailman silmissä kunniattomaksi ja häväistyksi.»
Neljässätoista filippiläisessä puheessaan hän hyökkäsi vihatun
vastustajansa kimppuun ja kuvasi hänet raivoissaan verenhimoiseksi
pedoksi. Erikoisesti kuuluisa on toinen filippiläinen puhe, jonka
hän piti sen jälkeen, kun Antonius oli vuorostaan antanut voimakkaan
vastauksen hänen puheeseensa. Ciceron purkaukset tässä puheessa eivät
jätä vähääkään toivomisen varaa, mikäli on kysymyksessä selvät ja
suorat sanat. Mutta puhujan kiukku ilmaisee, että hänen piirroksensa
on irvi- eikä muotokuva. Hän kuvailee Antoniuksen Cæsarin pahana
henkenä ja onnettoman kansalaissodan todellisena alkuunpanijana. »Kuten
Helenasta tuli troialaisten, samoin on tuosta miehestä tullut meidän
valtiomme perikadon aihe», hän väittää. »Sinä olet osoittautunut
julkeammaksi kuin Catilina, mielettömämmäksi kuin Clodius», hän
huudahtaa. Ja yhtä mieltäkuohuttavan rikoksen tuo mies oli tehnyt
silloin, kun hän koetti panna diadeeman Cæsarin päähän. »Sinä, senkin
roisto», puhuja puhkeaa sanomaan, »olet siis koettanut panna voimaan
yksinvallan ja tällöin pannut Rooman kansan koetteelle huomataksesi,
kuinka pitkälle se sieti kylmää terästä.»
Cæsarin kuoleman jälkeen Antonius oli ottanut huostaansa valtion
rahaston ja hävittänyt sen. »Millä tavoin», Cicero kysyy tähän
tapahtumaan viitaten, »sinä olet voinut ennen huhtikuun 1. päivää
vapautua siitä 40 miljoonan sestertin[68] suuruisesta velasta, johonka
jouduit viidentenätoista maaliskuuta?» Ja hän jatkaa sanoen: »Sinä olet
juoppouden ja haureellisen elämän kokonaan turmelema. Siveettömässä
talossasi sinä olet joka päivä tehnyt itsesi syypääksi kaikkiin
mahdollisiin irstailuihin. Häpeällisillä teoillasi sinä olet tahrannut
kaikki Italian kaupungit ja maakunnat.» Kas tässä eräs näyte niistä
kauniista todistuksista, joita Cicero antaa Antoniuksesta.
Puheen jatkuessa Cicero tulistuu yhä enemmän ja enemmän ja sinkoaa
vastustajalleen vasten kasvoja sellaisia kehoituksia kuin seuraavankin:
»Nuku pois humala itsestäsi, ja koeta hetkikin ajatella raittiin
ihmisen tavoin!» Lopuksi hän uhkaa Antoniusta Cæsarin kohtalolla.
»Uskotko sinä tosiaankin», hän kysyy, »että se kansa, joka ei sietänyt
_häntä_, kärsisi sinua? Ei, ole varma siitä, että tämän jälkeen tullaan
kilpailemaan siitä, kuka ensiksi tekee tyrannimurhan! Ei odoteta, että
tilaisuus siihen tarjoutuisi jolloinkin kaukaisessa tulevaisuudessa.»
Ja minua sinä et säikytä, arvelee Cicero. »Nuorena miehenä minä
suojelin valtiota — enkä minä nytkään, vanhaksi tultuani, jätä sitä
pulaan. Minä halveksin Catilinan tikareja — minä en pelkää sinunkaan
tikarejasi.»
* * * * *
Kilpailijoiden, Antoniuksen ja Octavianuksen välillä mieliala myöskin
katkeroitui. Antonius kohteli kilpailijaansa, niinkuin tämä ei olisi
ollut vielä täysikasvuinen. Kun nuorukainen muutamana päivänä piti
puhetta kansalle, syöksähtivät Antoniuksen liktorit esiin ja tempasivat
hänet pois puhujapaikalta. Vähitellen heidän keskeinen vihansa kasvoi
niin suureksi, että he syyttivät toisiansa murha-aikeista.
Kun Cicero oli ehtinyt kolmanteentoista filippiläiseen puheeseensa,
joka oli »raivoisan ja karjuvan kaunopuheisuuden mestariteos», hän
kehoitti senaattia sotaan Antoniusta vastaan. Näin puhkesi uusi
sisällissota, toisella puolella Antonius, toisella senaatti ja
Octavianus. Antonius voitettiin, hänen täytyi perääntyä ja hän pakeni
Transalpiiniseen Galliaan.
Nyt Cæsarin murhaajat ja viholliset tunsivat istuvansa varmasti
satulassa. Eihän Antoniusta tarvinnut enää ottaa lukuun ja
Octavianushan oli vain poikanen. Brutus ja Cassius olivat tosin
paenneet tiehensä, mutta kun Brutuksen onnistui ottaa haltuunsa
Makedonia ja Cassiuksen Syyria, jotka Cæsar oli antanut heille
maakunniksi, niin koko Itä kaikkine runsaine apulähteineen oli
tasavaltalaisten vallassa. Ja Octavianusta, joka varsinaisesti oli
aiheuttanut voiton Antoniuksesta, senaatti ei ottanut ollenkaan
huomioon jakaessaan ylipäällikönpaikkoja ja muita korkeita virkoja.
Oltiin niinkuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Hän oli tehnyt
tehtävänsä, häntä ei tarvittu enää. Hänet oli nyt vain erotettava
sotajoukoistansa.
Mutta »poikapa» ei suvainnutkaan, että häntä kohdeltiin kuin nollaa.
Hän ei aikonut antaa kasvatti-isänsä murhaajien riemuita — hän oli
päinvastoin päättänyt kostaa heille. Saadakseen ratkaisun aikaan hän
vaati senaatilta, että hän nuoruudestaan huolimatta saisi hakea toista
vapaina olevista konsulin viroista. Hän lähetti lähetystön samoista
legioonista, joita senaatinpuolue oli turhaan koettanut houkutella
luopumaan hänestä, Roomaan vaatimaan konsulinvirkaa päällikölleen.
Senaatti luonnollisesti esteli ja selitti, että Octavianus oli aivan
liian nuori. Mutta silloin kerrotaan sen centurion, joka johti puhetta,
uhkaavasti kopauttaneen miekkaansa sanoen: »No, jos te ette halua tehdä
hänestä konsulia, niin _tämä_ on tekevä hänet siksi.» Silloin Cicero
huomautti: »Jos tällaista sanotaan konsulinviran _hakemiseksi_, niin
ei luonnollisesti voida tehdä muuta kuin suostua hänen pyyntöönsä.»
Hänellä ei ollut enää samaa ylitsevuotavaista uskoa kaunopuheisuuden
voimaan kuin vielä äskettäin filippiläispuheiden aikana, jolloin hän
kirjoitti Cassiukselle: »Jos vain voisi pitää useammin puheita, niin ei
olisi ollenkaan vaikeaa palauttaa tasavaltaa ja vapautta.»
Mutta senaatti toivoi apua toiselta taholta ja kieltäytyi antamasta
Octavianukselle, mitä tämä vaati. Silloin nuori sotapäällikkö marssi
joukkojensa etunenässä Roomaan ja valtasi kaupungin sekä valitutti
itsensä aseellisen voimansa painostuksella konsuliksi ja julistutti
Cæsarin murhaajat valtiokiroukseen. Satakunta Rooman ylhäisintä miestä
vihittiin näin Iulius Cæsarin kuolinuhreiksi.
* * * * *
Yhdeksäntoistavuotias oli miekan iskutta tehnyt itsensä
kaikkivaltiaaksi, Roomassa. Ja kuitenkaan hän ei hetkeäkään tuntenut
huimausta. Hän osoitti kaikessa esiintymisessään itsetietoisuuden
ohella sävyisyyttä ja maltillisuutta, joka olisi tuottanut kunniaa
vanhemmallekin miehelle. Hän käsitti täydellisesti, että ajan
pitkään olisi aivan liian uskallettua kokeilua koettaa vastustaa
Antoniusta. Sotapäällikkönä yhdeksäntoistavuotiaalla ei ollut ollenkaan
edellytyksiä kilpailla Iulius Cæsarin lähimmän miehen kanssa. Lisäksi
Antonius Transalpiinisessa Galliassa oli saanut tukea sikäläiseltä
maaherralta, Cæsarin entiseltä ratsuväenpäälliköltä _Lepidukselta_,
jolla oli käytettävissään kaikki tärkeimmät sotajoukko-osastot Italian
ympäristöllä. Hänen komennossaan oli m.m. kuuluisa kymmenes legioona.
Mutta ei siinä kyllin: Antonius uhkasi myöskin Octavianusta sillä, että
hän tekisi liiton Brutuksen ja Cassiuksen kanssa, jollei nuorukainen
luopuisi kaikkivallastaan. Viisaus neuvoi Octavianusta taipumaan. Kolme
Rooman mahtavinta miestä kohtasivat toisensa ja heittäytyivät, hetken
vakavuuden liikuttamina, toistensa syliin. Kuitenkin kerrotaan, ettei
enemmän Octavianus kuin Antoniuskaan hellien syleilyjen kestäessä
jättänyt tunnustelematta, olisiko »ystävällä» sattumoisin tikari
kätkössä togan poimujen alla. Kun sitä ei ollut, oli seurauksena, että
nämä kolme miestä vuonna 43 e.Kr. tekivät _triumviraatin_ hallitaksensa
rajattomalla vallalla Rooman valtakuntaa. Tällä liitolla ei saanut olla
yksityissopimuksen luonnetta kuten ensimmäisellä triumviraatilla, vaan
se oli vahvistettava lailla ja sen tarkoituksena sanottiin kauniisti
olevan »tasavallan jälleen voimaan saattaminen»!
Triumvirien ensimmäisiä tekoja oli oleva vihollistensa rankaiseminen.
Sullahan oli saanut elää ja hallita rauhassa henkipattojulistuksiensa
jälkeen, mutta Cæsarin lempeys oli palkittu murhalla. Miksi ei
siis seurattaisi Sullan esimerkkiä? Ja että voitaisiin käydä
sotaa Brutusta ja Cassiusta vastaan, tarvittiin rahaa. Kaikkien
yhteiskunnan rikkaimpien henkipatoiksi julistaminen oli ainoa
mahdollinen keino hankkia välttämättömät varat. Näin puhkesi uusi
kauhun aika loppumattomme henkipattojulistuksineen. Cæsarin kuolemasta
ei siis suinkaan ollut seurauksena vapauden palauttaminen, vaan
hänen kuolemansa jälkeen seurasi kauhun aika. Cæsar oli kruunannut
elämäntyönsä hankkimalla Rooman yhteiskunnalle levon ja rauhan. Hänen
murhansa välitön ja välttämätön seuraus oli, että Rooman yhteiskunta
joutui uuteen kansalaissotaan, joka muutamin harvoin keskeytyksin
kesti viisitoista vuotta. Tämä kansalaissota oli kolmas järjestyksessä
ja niistä kaikista kauhein. Mutta niinpä se muodostuikin tasavallan
kuolinkamppailuksi.
Henkipatoksi julistetun surmaaja sai palkkiona 150 000 markkaa, jos hän
oli vapaasukuinen, ja 60 000 ja vapauden, jos hän oli orja. Lähes 2
500 ylhäistä tai rikasta miestä lienee kaatunut triumvirien politiikan
uhreina. Henkipattoisten omaisuus otettiin valtion rahastoon. Nyt
toistuivat kaikki ne häpeälliset teot, joita oli tehty Sullan
henkipattojulistusten seurauksena. Muutamalla miehellä oli esimerkiksi
huvila, jossa oli ihana puutarha, jota Antonius halusi itselleen,
eräällä toisella oli taas tavattoman kaunis jalokivi, joka kiihoitti
hänen saaliinhimoaan. Seurauksena oli, että molemmat murhattiin.[69]
Eräällä naimisissa olevalla naisella oli suhde Antoniuksen ystävän
kanssa. Heille oli leikintekoa saada naisen mies julistetuksi
henkipatoksi. Hänen kuolinpäivänään nainen vietti häitä rakastajansa
kanssa.
Oli harvinainen onni, jos joku rikas ja ylhäinen mies säilytti henkensä
näinä kauhun päivinä. Niiden, jotka Antonius, tuo himokas sulttaani,
armahti, täytyi olla naimisissa kauniin naisen kanssa, joka uhrasi
siveytensä pelastaaksensa puolisonsa.
Kauhea ihmismetsästys raivosi yli koko Italian. Rooma kylpi veressä.
Taasen osoittautui todeksi, kuten Plutarkhos sanoo, vanha kokemus,
»ettei villipeto ole niin julma kuin ihminen, kun hän saa tilaisuuden
päästää intohimonsa valloilleen.»
Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen sekä keisariaikaan:
Alfred von Domaszewski, Geschichte der römischen Kaiser: 2 nid.