Cæsarin Pharsaloksen luona saama voitto oli, kuten sanottu, tehnyt
lopun tasavallan olemassaolosta.
Tulos todettiin varmentaen siten, että senaatti ja kansankokous
nimittivät Cæsarin diktaattoriksi ja antoivat hänelle siten samanlaisen
valta-aseman, kuin aikoinaan oli ollut Sullalla. Cæsar oli itse asiassa
Rooman yksinvaltias. Hänen arvonimensä »imperator», joka aikaisemmin
oli ollut ainoastaan ylipäälliköillä sodassa, on ranskalaisessa
muodossaan »empereur»[63] vielä meidän päivinämme käytetty merkitsemään
korkeinta yksinvallan arvoasemaa. Germaanilaiset ja slaavilaiset
vastikkeet, »Kaiser», kejsare» (keisari) ja »tsaari», jotka arvonimet
kantajiensa mukana toinen toisensa jälkeen hävisivät maailmansodan
aikana, eivät ole muuta kuin nimi Cæsar, joka senaikaisen latinan
mukaan lausuttiin »Kaisar». Muinaisajan historioitsijat pitivätkin
Cæsaria Rooman ensimmäisenä keisarina. Rooman senaatti ei ollut
enää se elin, joka johti valtakunnan politiikkaa ja hallitusta.
Tämä kunnianarvoisa laitos oli muuttunut hallitsevasta senaatista
yksinvaltiaan valtioneuvostoksi. Ja kansankokouksen toimivalta
rajoittui siihen, että sen tuli vahvistaa ne lait, jotka diktaattori
sille esitti, sekä valita ne virkamiehet, joita tämä ehdotti. Täten
oli viimeinkin loppunut rappeuttava vaalikiihoitus, raivoisa taistelu
valtion viroista vastenmielisine, häpeällisine lahjomisineen ja
katutaisteluineen.
Valtiollisen »vapauden» tällaisten ilmenemismuotojen loppumista
voivat valittaa vain ne, joilta oli kadonnut tyystin poliittisen
säädyllisyyden tunto. Vaikeampaa oli mukautua siihen, että kansankokous
sellaisenaan menetti toimintavapautensa, mutta tämä menetys ei
itse asiassa kohdannut enää _Rooman valtakuntaa_, vaan ainoastaan
_Rooman kaupunkia_ lähimpine ympäristöineen. Sillä ainoastaan niillä
roomalaisilla, jotka asuivat tässä pienen pienessä valtakunnan
kolkassa, oli oikeus ottaa osaa kansankokoukseen. Muinaisen ajan
ihmiset eivät koskaan keksineet sitä ratkaisua, että olisivat
_valinneet edustajia_ valtakunnankokouksiin. Siten kauempana asuva
väestö joutui aina raskaaseen riippuvaisuuteen pääkaupungista. Niin
oli ollut attikalaisessa valtakunnassa — niin oli käynyt Rooman
valtakunnassa.
Ja kuta kauempana keskipisteestä, sitä kurjempi kohtalo. Mitä
_maakuntain_ väestö sai kärsiä roomalaisten maaherrojen ja liikemiesten
nylkemisjärjestelmästä, on kenties pahin häpeäpilkku Rooman tasavallan
historiassa. Provinsseja pidettiin, pääkaupungin näkökannalta
katsoen »Rooman kansan saaliina». Niin niitä nimitettiin aivan
julkeasti virallisellakin kielellä. Ne olivat olemassa ruokkiakseen
ja vaatettaakseen »oikeata» Rooman kansaa. Antiikin aikoina oli se
käsitys kaikkialla aivan tavallinen, että voitetun täytyi kuolla
tahi joutua orjaksi ja että koko hänen omaisuutensa joutui voittajan
saaliiksi. Puhuminen yhteenkuuluvaisuuden tunteesta valloitettujen
provinssien väestön kanssa olisi vaikuttanut naurettavalta sen ajan
roomalaisista. Ne ent. konsulit tai preetorit, jotka saivat provinssin
maaherrakunnakseen, olivat liian harvoin hyvän maanisän perikuvia,
mutta sitäkin useammin oikeita verenimijöitä, jotka tahtoivat vain
koota mahdollisimman suuren rikkauden lyhyenä maaherrakautenaan. Ei
ollut monta maaherraa, jotka olisivat voineet Tiberius Gracchuksen
tavoin sanoa itsestään: »Kun läksin Roomasta provinssiini, otin mukaani
kukkaron täynnä rahoja — se oli tyhjä takaisin tullessani. Toiset ovat
sitävastoin vieneet mukanaan provinsseihin suuria astioita täynnä
viiniä ja laahanneet ne mukanaan kotiinsa rahoista raskaina.» Nyt oli
toinen henki Rooman virkamiesmaailmassa kuin siihen aikaan, jolloin
Cato Censorius oli Sardinian maaherrana ja vaelsi ympäriinsä jalkaisin
yhden ainoan palvelijan seurassa tahi kun hän ennen kotimatkaansa
espanjalaisesta provinssistaan myi hevosen, joka oli uskollisesti
kantanut häntä kaikissa sodissa, sentähden, että hänellä ei mielestään
ollut oikeutta rasittaa valtion kassaa kuljetuskustannuksilla.
Maaherrana toimiminen rappeutti kauhistavan nopeasti roomalaisen
yläluokan. Ajan pitkään ei mitenkään käynyt päinsä olla samalla kertaa
tasavaltalainen ja suurien maiden yksinvaltias.
Maaherrojen valta-asema antoi heille lukemattomia mahdollisuuksia
hirmuvaltaan ja ryöväyksiin. Jo vanha totunnaistapa, että
provinssin asukkaitten tuli kestitä maaherraa »kunniaviinillä» ja
muilla »vapaaehtoisilla» lahjoilla, antoi aihetta mielivaltaisiin
kiristyksiin. Samoin virkamiesten oikeus vapaisiin matkoihin
ja yösijaan itselleen ja seurueelleen provinssin asukkaitten
kustannuksella. Voi olla varma, että oli vieraita, jotka tekivät
puhdasta jälkeä taloissa, joita he kunnioittivat käynnillään!
Maaherrojen kiskomisia auttoi liikekumppanuus voitonhimoisten
liikemiesten kanssa, jotka käyttivät provinsseja riista-alueinaan.
Pahimmat näistä tunnemme me nimellä »publikaanit ja syntiset».
Publikaaneiksi nimitettiin valtiontulojen vuokraajia sekä yleisten
töiden urakoitsijoita ja heidän palvelusmiehiään. _Publikaanit_ saivat
nimensä sanasta _publicum_, jolla tarkoitettiin valtionmonopolia.
Säästääkseen valtiolta menoja ja vaivaa roomalaisilla oli nimittäin
tapana vuokrata enimmän tarjoavalle sellaisia valtiontuloja kuin
maakuntain tullit ja verot sekä antaa julkisten rakennusten-, teiden-
ja satamanperustamistöiden suorittaminen sille urakoitsijalle, joka
tarjoutui suorittamaan työn halvimmalla. Tästä seurasi, että syntyi
vauraita vuokraajayhtymiä, jotka maksoivat valtiolle määrätyn summan
oikeudesta kantaa maakunnista eräät verot ja joilla sitten oli vapaat
kädet, kun tuli kysymykseen saada takaisin kapitaalinsa voittoineen.
Plutarkhos vertaa heitä raivottariin, jotka ryöstivät ruoan maan
asukkailta.
Ainoastaan siinä tapauksessa, että maaherra tai paikkakunnan korkein
virkamies piti silmällä vuokraajia, provinssin asukasraukat voivat
toivoa, että publikaanien voitto pysyisi kohtuuden rajoissa. Mutta
olemme nähneet, kuinka kapitalistien pyyteet olivat mahtavat Roomassa.
Ei edes niin voimakas mies kuin Lucullus kyennyt ajan oloon pitämään
puoliaan rahamiehiä vastaan. Hän oli heidän silmissään tehnyt
anteeksiantamattoman rikoksen, kun hän suojeli Rooman aasialaisten
alueiden väestöä roomalaisia vuokraajia ja koronkiskojia vastaan.
Kun Sulla jätti Aasian, hän oli määrännyt maakunnan suorittamaan
mahdottoman suuren sotaveron, 900 miljoonaa markkaa. Heti
palvelushaluiset roomalaiset kapitalistit olivat olleet tarjolla ja
lainanneet valtiolle tämän summan saaden oikeuden periä verot ja kantaa
tullit. Kymmenessä vuodessa nämä vuokraajien vaatimukset provinssilta
olivat kiskurikoroilla kohonneet kuusinkertaisiksi. Koko maakunta oli
tosiasiallisesti ryöstetty puti puhtaaksi, ja sydäntäsärkevää oli
nähdä, kuinka koronkiskurit menettelivät.
Silloin Lucullus sekaantui asiaan ja alensi velkasumman 1.800
miljoonaan. Tämä oli hyvätyö ei ainoastaan maakunnan väestöä, vaan
kansantaloudelliselta näkökannalta myöskin Roomaa kohtaan. Ja Lucullus
sai kiitokseksi — luopua päällikön toimestaan. Täten oli silloinen
Rooman tasavalta antanut mitä selvimmän ala-arvoisuustodistuksen
kyvystään hallita muita kansoja. Hallitusmuodon oli muututtava,
jottei koko valtakunta joutuisi perikatoon. »Ei ollut niin kaukaista
tai syrjäistä paikkaa, ettei roomalaisten mielivalta ja sorto sinne
tunkeutunut», Cicero sanoi yhdessä niistä kuuluisista puheistaan,
jotka hän piti verenimijä _Verrestä_ vastaan, joka oli ollut kolme
vuotta Sisilian maaherrana ja kiusanhenkenä. »Meidän ei tarvitse pelätä
asevoimaa eikä sotaa, mutta kaikkien toisten kansojen surkeus, itku,
kyyneleet ja valitus on pelkoa herättävää. Ne ovat paisuneet siihen
määrään, että emme voi kauemmin kestää sitä.»
Jos haluamme nähdä, kuinka pitkälle roomalainen maaherra voi mennä
valtansa väärinkäytössä hyvässä yhteisymmärryksessä publikaanien ja
koronkiskurien kanssa, voimme lukea ne valitukset, jotka Cicero vuonna
70 koko Sisilian nimessä teki Verrestä vastaan.
Veronkantajiksi tuottavimmille alueille tämä oli hankkinut
kumppaneitaan ja suosikkejaan, luonnollisesti sopien siitä, että
hän itse sai olla osallisena saaliinjaossa. Laillinen vero olisi
ollut kymmenes osa pellon kasvusta ja viides osa hedelmistä, mutta
todellisuudessa oli veronkantajan mielivalta liian usein korkein laki.
Cicero kertoo maanviljelijöistä, joita pideltiin pahoin nyrkin iskuin
ja potkuin, kunnes he lupasivat maksaa kaksi kertaa niin paljon, kuin
olivat velvolliset; ja hän kertoo esimerkkejä talonpojista, joilta
vuokraajat vaativat kymmenyksinä enemmän kuin koko heidän satonsa
arvon. Mies parat joutuivat suunniltaan ja läksivät taloistaan ja
mailtaan ja asianomainen publikaani anasti heidän karjansa, orjansa ja
maanviljelyskalustonsa. Mitä hyödyttikään muutoin valittaminen, kun
tuomarit olivat maaherran kätyreitä! Ja ylipäänsä oli monia metkuja,
joita verojenvuokraaja voi käyttää hyväkseen välttyäkseen joutumasta
tekemisiin lain kanssa. Oli esim. kielletty talonpoikaa korjaamasta
satoansa, ennenkuin hän oli sopinut vuokraajan kanssa tämän osuudesta.
Ennemmin maamies toki antoi ryöstää kohtuuttoman osan sadosta, kuin
uskalsi jättää koko sadon sattuvan huonon ilman takia turmeltumaan.
Ja olihan niitä lukemattomia muitakin keinoja järjestelmällisesti
nylkeä puhtaiksi Sisilian työteliäät ja uskomattoman kärsivälliset
talonpojat. Verres kätyreineen teki sen niin perusteellisesti, että
saari hänen luovuttuaan maaherrantoimesta näytti siltä, kuin sitä
olisi rangaistu sodan hävityksellä. Kertomamme tapaukset, että
maanviljelijät hylkäsivät kotinsa, eivät suinkaan olleet harvinaisia.
Monet sen lisäksi epätoivoissaan surmasivat itsensä. Cicero luettelee
koko joukon paikkakuntia, joissa huomattavasti yli puolet taloista oli
autioina. Vaara uhkasi, että Sisilia, kaukana siitä, että se olisi
ollut Rooman vilja-aittana, pian ei olisi voinut tulla toimeen omilla
viljavaroillaan.
Mutta Verreen ryöstöjärjestelmä ei pysähtynyt näihin häpeämättömiin
tekoihin. Hänellä on myöskin Sisilian rikkaitten taideaarteiden
ryövärin huono maine. Cicero esittää lukemattomia esimerkkejä, jotka
kuvaavat hänen »taiderakkauttaan». Hän »lainasi» taideteoksia,
luovuttamatta niitä takaisin, hän pakotti ihmiset myymään niitä
hänelle pilkkahinnalla tahi käytti muita ajateltavissa olevia keinoja
saadakseen sen, mitä halusi. Yhtä häikäilemättömästi hän ryösti
yksityisiä kuin julkisia rakennuksia ja paikkoja. Eivät edes temppelien
aarteet säilyneet hänen ryöstönhimoltaan. Koska Verres itse, »tämä
hieno taiteentuntija», kuten Cicero häntä nimittää, ei ymmärtänyt
rahtuakaan taideteosten arvosta, hän käytti kahta kreikkalaista
asiantuntijaa, kahta täysiveristä roistoa, ottamaan selon kaikesta,
mikä oli erittäin arvokasta. Taiteenrakastajan ainoa pelastus
oli lahjoa nämä vainukoirat kuvailemaan Verreelle parhaimmatkin
taideteokset arvottomiksi. Määrätä taide-esineille korkea myyntihinta
oli tyhmintä, mitä voi tehdä. Silloin joutui niin monin eri tavoin
rettelöihin maaherran kanssa, että lopulta osoittautui viisaimmaksi
lahjoittaa hänelle taideteokset.
Yhtä paljon kuin Verres rakasti kauniita taideteoksia, yhtä paljon hän
oli mieltynyt kauniisiin naisiinkin. »Jokaiseen kaupunkiin, minne hän
tuli», Cicero sanoo, »hän jätti enemmän siveettömyytensä kuin jalkainsa
jälkiä». Voi sitä naista, johon tämä hirviö oli iskenyt silmänsä, ja
voi sitä puolisoa tai veljeä, joka uskalsi koettaa suojella hänen
siveyttään!
* * * * *
»Yksityinen ihminen ei», kuten Ferrero sanoo, »ollut yksin syyllinen,
vaan puolue, hallitussuunta, kokonainen aikakausi. Kaikki viha, mikä
kymmenen vuoden aikana oli patoutunut suuren yleisön mieliin Sullaa,
taantumusta ja vanhoillista puoluetta vastaan, purkautui nyt rajuilman
voimalla.»
Verreen syntiluettelo oli tosiaankin niin raskas, että Ciceron onnistui
saada hänet tuomituksi. Hänet tuomittiin 60 miljoonan markan sakkoihin.
Ennen tuomion langettamista hän oli kuitenkin ehtinyt pudistaa Rooman
tomut jaloistaan ja päästä turvaan vieden mukanaan suuren osan
ryöstösaaliistaan.
Nuoren asianajajan kaunopuheisuuden voitto oli suuri, tavaton triumfi.
Sillä yleensä oli toivotonta koettaa saada oikeutta maakuntain
verenimijöitä vastaan. Jolleivät he suorastaan olleet lahjoneetkaan
tuomioistuimia, niin olivathan heidän omat säätyveljensä ja ystävänsä
tuomareina. Monet oikeudenjäsenet olivat muutoin tehneet samanlaatuisia
rikoksia kuin syytetyt, tai aikoivat tehdä, niin pian kuin vain
saisivat maakunnan hallittavakseen.
Verreen ilmeisestä rikollisuudesta huolimatta optimaatit kuitenkin
olivat ponnistaneet kaikki voimansa pelastaakseen hänet. Senaatin paras
puhuja oli esiintynyt hänen asianajajanaan, ja Ciceroa oli alinomaa
koetettu kaataa jalkakammilla. Tällainen menettely osoittaa parhaiten,
kuinka yleisesti pahe oli levinnyt. Ja kuinka läpimätä silloinen
roomalainen yhteiskunta oli, ilmenee siitä, että valtion ensimmäiset
miehet voivat ruveta puolustamaan henkilöä, josta Cicero julkisesti
huudahti hänen puolustusasianajajalleen seuraavat sanat: »Voithan
käyttää vanhaa, koeteltua keinoa tuoda Verres esille ja paljastaa hänen
rintansa, niin että Rooman kansa saa nähdä arvet, jotka ovat syntyneet
— naisten puremisesta irstasten nautintojen aikana!»
Rooman valtakunta tarvitsi voimakasta kättä, joka voi pitää
maakuntain rosvoritarit kurissa ja panna rajan optimaattien
mielivallalle. Tärkeimpiä tehtäviä, mihin Cæsar ryhtyi käsiksi
kaikella arvovallallaan, olikin kaikenlaatuisten yhteiskuntaloisten
tuhoaminen. Panemalla toimeen vakinaisen veronkannon hän ehkäisi
publikaanien kiristykset maakunnissa ja säilyttämällä itselleen
korkeimman tuomiovallan hän antoi vääryyttä kärsineille suuremman
mahdollisuuden saada oikeutta tuomioistuimissa. Hän teki
oikeudenkäytön riippumattomaksi puoluepolitiikasta ja vapautti sen
kadun terrorista. Henkilökohtaisesti hän korkeimpana tuomarina
sekaantui sekä suuriin poliittisiin oikeudenkäynteihin että myöskin
pienempiin oikeusjuttuihin. Viljanjakeluja Cæsar rajoitti erittäin
huomattavasti ja muutti ne köyhäinavustukseksi. Apuanauttivien
luku vähennettiin kolmestasadastakahdestakymmenestätuhannesta
sataanviiteenkymmeneentuhanteen.
Cæsarin sisäpolitiikka ei ollut eri yhteiskuntaluokkien tai valtakunnan
jonkin erikoisen osan suosimista, vaan sen tarkoituksena oli _koko
valtakunnan paras sen kaikissa eri osissa_. Maailmanhallitsija voi yhtä
vähän olla enää roomalainen vanhassa ja ahtaassa merkityksessä, kuin
Aleksanteri voi pysyä makedonialaisena ja helleeninä, kun hän Issoksen
taistelun jälkeen hylkäsi Dareioksen rauhantarjouksen ja ryhtyi luomaan
maailmanherruuttaan. Cæsar on aloittanut Rooman muuttamisen ryöväystä
harjoittavasta ylimystötasavallasta yhtenäiseksi yhteishyvänvaltioksi.
Tässä ennen muuta on Cæsarin suuruus, korkeampilaatuinen kuin
taistelukenttien voitonhohde, joka on vain hänen maailmanhistoriallisen
merkityksensä _yksi_ edellytys. Cæsarille ja Aleksanteri Suurelle
kuuluu molemmille se ikuinen kunnia, että he ovat alkaneet _sivistää
ihmiskuntaa_, kohdella inhimillisesti voitettuja. Näin monarkia tuli
siunaukseksi lukemattomille sorretuille. Sadoittain optimaattiperheitä
joutui tietysti täten kärsimään häviöitä, mutta 80 miljoonaa ihmistä
siitä hyötyi.
Mutta kansanpuolue? Se oli nyt jo niin rappeutunut, että Catilinasta
oli tullut sen sankari. Hänen hautansa, kuten muinoin Gracchusten,
koristeltiin kukin ja seppelein. Sellainen demokratia oli valmis
uhraamaan näennäisen valtansa »leivästä ja näytelmistä». Ei kukaan
selvemmin kuin Cæsar älynnyt, että Forumin roskaväki — »valtakunnan
iilimato» — kuten Cicero sitä nimitti — ei ollut Rooman kansa.
Cæsar oli siis ottanut suorittaakseen valtavan suuren tehtävän
muuttaa Rooman valtio yhtenäiseksi valtakunnaksi. Hän oli
valtakunnanrakentaja, joka tahtoi tehdä arvokkaan ja ajanmukaisen
asunnon _kreikkalais-roomalaiselle sivistykselle_. Tämä koko
maailmaa hallitseva sivistys hänellä oli silmämääränään kaikissa
uudistuksissaan. Tämän suurisuuntaisen yrityksen loppuun suorittamiseen
oli yksi ihmiselämä kuitenkin liian lyhyt. Se vaati vuosisatojen työn.
Cæsar voi vain aloittaa sen. »Perikatoon tuomitun tasavallan raunioista
kohosi uuden, voimakkaan yhteiskuntarakennuksen perusta, rakennuksen,
joka vuosisatojen aikana kykeni suomaan kansoille viihtymyksen ja
suojan. Tämän perustan luominen on Cæsarin työtä, ja sen työnsä
vuoksi historia häntä pitääkin yhtenä ihmiskunnan suurimmista ja
nerokkaimmista miehistä», Boëthius sanoo.
Cæsarin yksinvalta on luotu Perikleen valtion mallin ja niiden
aatteiden mukaiseksi, joita Gaius Gracchus ajoi, mutta joita hän ei
armeijan tuen puuttuessa voinut toteuttaa. Sen perusajatus on, että
kansaa pitää sen etevimpien luottamusmiesten edustaa ja hallita.
Gracchusten suurta roomalaisen talonpoikaissäädyn uudelleen luomisen
ajatusta Cæsar myöskin koetti toteuttaa jakamalla veteraaneilleen
maata. Gaius Gracchuksen ajatuksia oli m.m. ollut Karthagon entisen
paikan asuttaminen; mutta jo ajatuskin sen maan asuttamisesta,
jonka papit olivat kironneet, oli ollut oivallinen kiihoitus väline
optimaateille. Mikä ei ollut onnistunut Gracchukselle, sen Cæsar
aloitti menestyksellisesti ja keisari Augustus sitten työn lopetti.
Useita tuhansia siirtolaisia muutti tuohon autioon maahan, ja
hämmästyttävän pian roomalainen Karthago alkoi kukoistaa foinikialaisen
raunioilla. Kaupunki sai ajan kuluessa yhä suuremman merkityksen Rooman
parhaimman vilja-aitan vientisatamana. Ja sen erinomaista vaurastumista
todistavat tänäkin päivänä monet muinaislöydöt.
Vuosisadan maata painanut kirous oli menettänyt voimansa.
Roomassa Cæsar jatkoi tarmokkaasti sitä kaupungin uudistamista
hellenistiseksi suurkaupungiksi, josta Sulla suurella harrastuksella
oli huolehtinut. Suunnitelmatta kasvanut latinalais-etruskilainen
seitsemän kukkulan kaupunki kapeine, mutkaisine kujineen ja ahtaine,
sotkuisine asemakaavoineen saa nyt yhä voimakkaampia hellenistisiä
piirteitä, esikuvana sellaiset klassillisen selvästi suunnitellut
kaupungit kuin Miletos, Priene, Pergamon ja Aleksanteri Suuren oma
luomus Aleksandreia. Näiden kaupunkien suoria, leveitä katuja komeine
perspektiiveineen ja varjoisine pilarikäytävineen pidetään malleina,
kun tahdotaan päästää valoa ja ilmaa vanhaan, epäterveelliseen Tiberin
kaupunkiin ja kaunistaa sen synkkiä kasvoja.
Sotasaaliina saatuja kreikkalaisia taideaarteita oli toisen
puunilaissodan ajoista asti kerätty siihen kaupunkiin, josta vähitellen
kehittyi maailman pääkaupunki. Taideaarteiden tuonti alkoi silloin,
kun Marcellus valloitti Syrakusan, vuonna 212 e.Kr., ja sitten
seurasi laivalasti laivalastin perästä kreikkalaisia pronssi- ja
marmoriveistoksia siitä tyhjentymättömän rikkaasta varastosta, minkä
kreikkalainen kaupunkielämä oli synnyttänyt. Kalleuksia toivat Roomaan
tullessaan sellaiset valloittajat kuin Flamininus, Æmilius Paulus
ja Korinthoksen hävittäjä Mummius. Ja kun mieltymys kreikkalaiseen
taiteeseen oli täten levinnyt Rooman ylhäiseen maailmaan, se alkoi
esiintyä kreikkalaisten taideteosten _ostajana_. Vielä ei kuitenkaan
erikoisesti välitetty siitä, olivatko ostettavat esineet kuuluisia
alkuperäisteoksia. Jäljennöksetkin kävivät hyvin kaupaksi; ja niin
syntyi oikea kreikkalainen suurteollisuus, jonka tehtävänä oli
jäljentää kuuluisia taideteoksia ja viedä niitä Roomaan.
Itse Rooma ei kyennyt synnyttämään Pheidiasta eikä Praksitelesta yhtä
vähän kuin se oli kyennyt synnyttämään Sokratesta tai Platoniakaan.
Mutta valloittajakansa oppi pitämään arvossa heidän teoksiaan, oppi
kunnioittamaan vanhempaa ja korkeampaa kulttuuria ja hyvä niinkin.
Sillä vasta täten se kehittyi ottamaan hoiviinsa tämän sivistyksen ja
pelastamaan sen täydelliseltä barbaarien tuhoamiselta.
Roomalaisissa herännyt halu koristaa kotinsa ja kaupunkinsa
taideteoksilla aiheutti myöskin sen, että he tahtoivat luoda kauniimman
_ympäristön_ näille koristuksille ja alkoivat ajatella kaupunkinsa
kaunistamista rakennustaiteelliselta näkökannalta. Lukemalla
Liviuksen Rooman historiaa voi vuosi vuodelta seurata, kuinka yhteen
kasaan rakennettuja Rooman kortteleita purettiin ja uusia, kauniita
rakennuksia syntyi entisten sijalle. Hellenismi kulkee voittokulkuaan
huolimatta siitä, rähisivätpä tylyt ja narisevat »vanhanaikaisten
yksinkertaisten tapain» vaalijat kuinka paljon tahansa uusmuotisuutta
ja »ylellisyyttä» vastaan.
Suuret, ratkaisevasti hellenistiseen henkeen vaikuttavat panokset
Rooman kehityksessä ovat kuitenkin kuten sanottu, Sullan ja Cæsarin
ansiota. He kaunistivat vanhan Forumin ja loivat sille kauniimman
ympäristön. He koristivat kaupunkia muutoinkin helleeniläistyylisillä
temppeleillä ja muilla monumentaalisilla rakennuksilla. Rooma
ei kuitenkaan vielä kaikesta huolimatta kyennyt kilpailemaan
esikuvallisimpien helleeniläisten kaupunkien kanssa kauneudessa,
niin kauan kuin tiilen ja karstakiven käyttö oli vallitsevana
rakennustaiteessa. Vasta keisariaika muutti Rooman tiilikaupungin
marmorikaupungiksi.
* * * * *
Eräs niitä suuria suunnitelmia, joita Cæsar hautoi mielessään, mutta
jotka hänen täytyi jättää tulevien sukupolvien toteutettaviksi, oli
kanavan kaivaminen Korinthoksen kannaksen poikki, jotteivät Italian
ja Aasian väliä purjehtivat tarvitsisi suorittaa vaarallista matkaa
Peloponnesoksen ympäri.
Vielä nykyisiin päiviin asti säilynyt suoranainen näyte Julius
Cæsarin uudistusinnosta on hänen _kalenteri_korjauksensa, minkä hän
suoritti muutaman aleksandrialaisen tähtitieteilijän avulla. Uutta
kalenteria nimitetäänkin senvuoksi _juliaaniseksi_. Roomalaisilla
oli vanhastaan käytännössä kuuvuosi. Jotta tämä saataisiin käymään
yksiin aurinkovuoden kanssa, lisättiin siihen aina tuon tuostakin
karkauspäiviä. Mutta tämä oli tapahtunut niin huolimattomasti, että
uudenvuoden päivä sattui Cæsarin aikana syksyksi ja »elonkorjuuaika»
kevääksi. Vuosi 45 e.Kr. täytyi pidentää 446 päivää sisältäväksi, jotta
vuodenajat saataisiin taas oikeille paikoilleen kalenteriin. Cæsarin
kalenterissa määrättiin vuoden pituus 365 päiväksi, yksi karkauspäivä
joka neljäs vuosi lisäksi. Cæsarin kunniaksi muutettiin sittemmin
sen kuukauden nimi, missä hän oli syntynyt, Liliukseksi, kuten sitä
seuraava kuukausi myöhemmin sai nimensä keisari Augustuksen mukaan.
Vuosien vieriessä osoittautui kumminkin juliaaninenkin ajanlasku
epätarkaksi. Paavi Gregorius XIII pani senvuoksi vuonna 1582 toimeen
sen uudistuksen, että karkauspäivää ei lisätty vuosisatavuosiin, paitsi
niihin, joiden kahden ensimmäisen numeron ilmaisema luku on jaollinen
luvulla 4. Esimerkiksi vuodet 1600 ja 2000 ovat siis karkausvuosia,
mutta vuodet 1700, 1800 ja 1900 eivät ole. Meidän maassamme otettiin
_gregoriaaninen kalenteri_ käytäntöön vasta vuonna 1753. Kreikassa on
käytännössä vielä tänäkin päivänä juliaaninen kalenteri, eli vanha
ajanlasku, joka on nykyisin 13 päivää meidän ajanlaskustamme jäljessä.
Kirjallisuutta:
W. Warde Fowler, Social Life at Rome in the age of Cicero.
Jérōme Carcopino, La Sicile agricole au dernier siècle de la république
romaine.
Axel Boëthius, Från Gracchernas, Sullas och Ciceros Rom (Svensk
tidskrift 1929).