Tämän jälkeen tasavallan päivät olivat luetut. »Kunniatta ei
kuitenkaan ollut se valtiomuoto kaatuva, joka oli luonut Rooman
maailmaahallitsevan aseman, ja jonka turvin roomalaiskansa oli
kehittänyt niin jaloja hyveitä», ruotsalainen historioitsija S.J.
Boëthius sanoo. »Keskellä yleistä turmelusta eli vielä _yhdessä_
miehessä muinaisroomalainen henki. Se mies oli _Marcus Porcius Cāto_,
Cato Censoriuksen pojanpojan poika. Kuten vanha samoin nuorempikin
Cato ihaili rajattomasti tasavallan kukoistusaikaa, joka tarjosi
miehekkään voiman ja valtiolle uhrautuvan velvollisuudentunnon
mieltäylentäviä esikuvia. Hän palvoi tätä suurta aikaa haaveilijan
kiihkoisalla rakkaudella. Hänelle merkitsivät muinaisroomalaiset
hyveet ja tasavaltainen hallitusmuoto samaa käsitettä. Koko hänen
elämäntehtävänsä suuntautui sentähden tämän valtiomuodon pelastamiseen
ja suojelemiseen. Hänelle ei koskaan hetkeksikään juolahtanut mieleen
— tai kenties hän pikemminkin oli liian itsepäinen tahtoakseen
huomata —, että muinaisroomalaiset hyveet eivät niinkään paljon
olleet tasavaltaisen hallitusmuodon _hedelmiä_, kuin varmastikin
tämän hallitusmuodon _perusedellytyksiä_. Hän teki sen tavallisen
ajatusvirheen, että vaihtoi _perustan ja tuloksen, syyn ja seurauksen_.
Caton suuri suru oli, ettei hänen oman aikansa roomalaisilla ollut
sitä luonteenlujuutta, sitä horjumatonta velvollisuudentuntoa, sitä
omaa voittoa tavoittelematonta uhrimieltä valtion hyväksi, jota olisi
tarvittu tasavallan ja vapauden turvaamiseksi. Hän koetti uskotella
itselleen, että jos vain palattaisiin vanhaan »turmeltumattomaan»
tasavaltaiseen hallitusmuotoon, niin nämä hyveet palautuisivat
itsestään. Hän oli myöskin sokea huomaamaan sitä, miten erilainen
täytyi olla Rooman pienenä italialaisena yhteiskuntana olon kuin
Rooman, joka hallitsi maailmaa. Hän ei tahtonut käsittää, että maailman
valtakunta vaati kokonaan toisenlaisia valtiosääntömuotoja kuin jokin
pikkuvaltio. »Siksipä tuli», Boëthius sanoo, »hänen yrityksestään pitää
pystyssä ylimyksellistä tasavaltaa traagillinen kamppailu vääjäämätöntä
kohtaloa vastaan.»
Henkilökohtaisesti Cato nuorempi tahtoi käydä kuuluisan kaimansa
uudesta painoksesta ja vaelsi ympäri, kuten Mommsen sanoo,
»mallikansalaisena ja hyveenpeilinä syntisessä pääkaupungissa
valitellen ajan pahuutta.» Aitona filosofina ja stoalaisena hän
käytteli mielellään abstraktisia viisaussääntöjä ja iloitsi
singotessaan nuhdesaarnoja turmeltuneelle ajalleen. Mutta tässä
miehessä oli _vakavuutta_, hänen arastelemattomassa rohkeudessaan
ja töykeässä epäitsekkyydessään. Hänelle elämä oli niin kauhean
vakavaa, että tuskin koskaan nähtiin hymyn kirkastavan hänen melkein
kivettyneiltä vaikuttavia kasvojaan. Cato oli kaikissa tapauksissa
eheä luonne, joka ei tiennyt tinkimisistä itsensä kanssa. Ja aina
hän oli valmis asettumaan taisteluasentoon — »sekä silloin, kun sitä
tarvittiin, että silloinkin, kun sitä ei tarvittu», Mommsen lisää.
Sellaiset ominaisuudet olivat harvinaisia läpeensä raukkamaisena ja
surkuteltavana aikana. Senpävuoksi hän tulikin pian optimaattipuolueen
tunnustetuksi johtajaksi. Mutta se ei suinkaan kuitenkaan merkinnyt
_henkistä_ johtoasemaa. Sillä ei Cato eikä kukaan muukaan kyennyt
enää hallitsemaan sitä itsekkyyden ja velvollisuuksien laiminlyömisen
henkeä, joka tuona aikana oli ominaista Rooman yläluokalle. Siihen
olisi tarvittu voimakkaampaa lipeää — käyttääksemme Kustaa Vaasan
lausetapaa.
_Reformaattoriksi_ Cato ei muutoin kelvannut — siihen hänen ohjelmansa
oli aivan liiaksi kielteinen. »Koko hänen taktiikkansa oli siinä, että
hän asettui vastarintaan jokaista vastaan, joka poikkesi tai näytti
hänestä poikkeavan ylimystön perinnäisestä moraalipolitiittisesta
katekismuksesta.» Kuvaavaa sille, kuinka joustava Cæsar arvioi
yksipuolisesti teorioivaa vastustajaansa, on se lempeän ivainen tapa,
millä hän, käytännöllisen toiminnan mies, kohteli Catoa silloin,
kun triumvirit ajoivat Ciceron maanpakoon. Tahtoivathan he myöskin
päästä eroon vaivalloisesta tasavaltalaisesta Catosta. Mutta koska
mies oli siinä määrin rehellinen, että häneen ei päässyt käsiksi
oikeudellista tietä, niin selvittiin hänestä — antamalla hänelle
kunniatehtävä: hänen piti mennä Kyprokseen liittämään saari Rooman
valtakuntaan ja takavarikoimaan viimeisen hallitsijan aarteet. Tehtävä
annettiin hänelle sillä perusteella, että hänen »ainutlaatuinen
kunniallisuutensa» teki hänet ennen muita sopivaksi toimittamaan
tehtävän, joka oli niin houkutteleva varastamiseen. Cato ponnisteli
tietysti kaikin keinoin tarjottua kunnianosoitusta vastaan, mutta
triumvirit hallitsivat kansankokousta, kansankokous päätti, ja
silloinhan olisi ollut rikos korkeinta roomalaista hyvelakia vastaan
olla tottelematta.
* * * * *
Nyt, kun Cæsar järkähtämättömän varmasti kulki uraansa yksinvaltaa
kohti, Cato johti viimeistä, epätoivoista kamppailua tasavallan
olemassaolon puolesta. Mutta hän taisteli tuskin enää tasavallan voiton
puolesta, vaan siksi, että se kaatuisi kunnialla. Traagillisinta
Caton elämänkohtalossa ei ole kuitenkaan se, että hän ei enää voinut
toivoa menestystä asialle, jonka hyväksi hän oli koko elämäntyönsä
uhrannut — vieläkin synkempää oli, että hän tuskin _toivoi_ puolueensa
voittoa. Hänen silmänsä olivat auenneet näkemään, kuinka toivotonta
olisi ollut jättää korkein yhteiskunnallinen valta miehille, joilla
tuskin oli muuta ajatusta, kuin mitenkä he perusteellisesti kostaisivat
vastustajalleen voiton saatuaan.
_Afrikassa_ suoritettiin taistelu niitä Pompeiuksen puoluelaisia
vastaan, jotka eivät vielä tahtoneet laskea aseitaan. Sinne he olivat
kaikki kokoontuneet Pharsaloksen taistelun jälkeen. Jo vanhastaan oli
pompeiuslaisilla liittolaisena Numidian kuningas _Iuba_. Yhdistyneitten
sotavoimien päällikkönä ei saanut kuitenkaan olla afrikkalainen, vaan
annettiin ylipäällikkyys eräälle Scipiolle. Sillä nimellähän oli
valtava kaiku Afrikan nimen yhteydessä. Mutta tällä kertaa se oli vain
tyhjä nimi. Sitä nimeä kantoi nyt mies, jonka pääasiallisin ansio oli
se, että hän oli Pompeiuksen appi.
* * * * *
Kun Cæsar nousi Afrikan rannalle, sattui tapaus, jota pidettiin
onnettomana enteenä. Sotapäällikkö lipesi ja kaatui. Mutta hänen
tunnettu mielenmalttinsa ei pettänyt häntä nytkään. Hän antoi enteelle
suotuisan selvityksen teeskennellen heittäytyneensä maahan ja huudahti:
Minä syleilen sinua, Afrikka!»
_Thapsuksen_ luona, itärannikolla, Karthagosta eteläänpäin,
syntyi ratkaiseva taistelu Pompeiuksen molempien appien välillä.
Se oli pian ratkaistu. Ensimmäisen vastoinkäymisen sattuessa
pompeiuslaiset upseerit menettivät harkintakykynsä ja ajattelivat
vain itsensä pelastamista. Kuvaavaa heidän raukkamaisuudelleen on,
ettei kukaan heistä kuollut taistelukentälle. He pääsivät kaikki
pakoon vahingoittumattomina. Ylvästelevä Iuba lienee ensimmäisenä
pötkinyt pakoon. Kun hylätyillä sotilailla ei ollut mahdollisuutta
puolustautua, niin he heittivät aseensa ja pyysivät armoa. Mutta
Cæsarin sotilaat olivat nyt suunnattomasti katkeroituneita siitä,
että sota rasituksineen ei näyttänyt koskaan tahtovan loppua. Tuskin
he olivat kukistaneet vastarinnan _yhdessä_ paikassa, ennenkuin
se ilmeni toisaalla. Olihan sellainen kuin taistelua lohikäärmeen
kanssa. Ja syynä tähän he pitivät Cæsarin lempeyttä voitettuja
kohtaan. Mutta nyt olisi käyvä toisin! Jokainen mies, joka tuli
kiukustuneiden legioonalaisten aseitten ulottuville, hakattiin armotta
maahan. He eivät aikoneet taistella samaa vihollista vastaan enää
toista kertaa. Eivät Cæsarin kehoitukset enempää kuin uhkauksetkaan
kyenneet hillitsemään heidän verenjanoaan. Taistelu muuttui
kaameaksi teurastukseksi. Vaikka viholliselta kerrottiin kaatuneen
100 000 miestä, ilmoitetaan Cæsarin tappiot vain 50 mieheksi, mikä
olosuhteisiin katsoen ei kenties ole niin mahdotonta, kuin miltä se
ensi silmänräpäykseltä voi näyttää.
Cato ei ollut mukana taistelussa. Hänet oli jätetty _Utican_ kaupungin
päälliköksi, pohjoiseen Karthagosta. Kun hän sai kuulla, kuinka
taistelussa oli käynyt, hänen päätöksensä oli valmis. »En tahdo», hän
sanoi, »joutua Cæsarille kiitollisuuden velkaan teosta, johon hänellä
ei ole oikeutta. Sillä hänellä ei ole määräysvaltaa minuun nähden, eikä
siis myöskään oikeutta lahjoittaa minulle elämääni.» Muutoin ei elämä
hänestä ollutkaan minkään arvoinen tasavallan kukistumisen jälkeen.
Mutta ennenkuin hän surmasi itsensä, hän teki kaikki, mitä kykeni,
pelastaakseen kaupungin asukkaat vihollisen raivolta ja onnistuikin
hankkimaan heille armahduksen. Tämän jalon työnsä tehtyään hän vetäytyi
makuusuojaansa ja syventyi lukemaan Platonin Phaidonia, missä on ylevän
ihana kuvaus Sokrateen viime hetkistä. Sen jälkeen hän pisti miekan
rintaansa. Hänen ystävänsä kiiruhtivat hänen luoksensa ja sidotuttivat
haavan. Mutta niin pian kuin ystävät olivat poistuneet antaaksensa
hänen levätä, hän tempasi siteen pois ja kuoli veren vuotoon. Cato ei
ollut vielä täyttänyt 50 vuotta, kun hän surmasi itsensä.
Se huomio, minkä hänen Uticassa tapahtunut kuolemansa herätti, ilmenee
Caton liikanimessä _Uticensis_, Uticalainen. Saatuaan tiedon, että
taipumaton tasavaltalainen oli päättänyt päivänsä, Cæsar puhkesi
sanomaan: »Minä en suo sinulle, Cato, anteeksi kuolemaasi, sentähden
ettet suonut minun lahjoittaa sinulle elämääsi.»
Itse asiassa kuollut Cato oli Cæsarille vaarallisempi kuin elävä, sillä
nyt tasavaltalaiset olivat saaneet marttyyriinsä. Hänen nimestään tuli
uusi taistelumerkki kaikille tyytymättömille. Kaikki tasavaltalaiset
ihailivat häntä, kuten ainoastaan sitä ihaillaan, joka on todistanut
uskonsa kuolemallaan. Kaikkina aikoina Cato Uticalainen esiintyy
aidon tasavaltalaisen ihanteena. Kaikista hänen inhimillisistä
heikkouksistaan huolimatta »tekee», kuten Boëthius sanoo, »hänen jalo
innostuksensa ylentävän vaikutuksen keskellä kaikkea vapaudenrakkauden
viittaan verhoutunutta omanvoitonpyyntiä ja henkilökohtaisia
intohimoja; ja se luo Rooman tasavallan perikadon ylle kajasteen
sen muinoisilta loistavilta päiviltä.» Caton virhe oli, kuten eräs
samanaikainen roomalainen kirjailija huomauttaa, siinä, että hän uskoi
elävänsä Platonin ihannevaltiossa ja unohti, että hän elikin Rooman
katuloassa.
* * * * *
Useimmat muutkin pompeiuslaisten johtajat saivat surmansa. Scipio
surmasi itsensä, kun hänet aiottiin vangita, ja Iuba lävistytti itsensä
orjalla hurjan juomingin jälkeen. Hänen sorretut alamaisraukkansa
päästivät helpotuksen huokauksen.[61]
* * * * *
Näin oli kolme maanosaa ollut Rooman herruudesta käydyn valtavan
kaksintaistelun näyttämönä.
Kun Cæsar palasi pääkaupunkiin, hän voi voitonseppelöimien legioonainsa
etunenässä viettää nelinkertaista triumfia voittojensa takia Rooman
valtakunnan vihollisista Galliassa, Egyptissä, Pontoksessa ja
Numidiassa. Triumfikulkueen edellä kannettiin kuvapatsaita, jotka
esittivät Reiniä, Rhône'ia, Niiliä ja kahleisiin lyötyä Valtamerta.
Kulkueessa voitiin laskea lähemmä 3 000 kultaista seppelettä,
kulta- ja hopea-astioita sekä lukemattomia muita kalleuksia. Niiden
yhteenlaskettu hinta arvioitiin siihen asti kuulumattoman suureen
65 000 talentin summaan, eli 3 000 miljoonaan markkaan. Vankien
suuressa joukossa nähtiin kultaisissa kahleissa onneton Vercingetorix,
prinsessa Kleopatran sisar Arsinoë, joka oli tarmokkaasti taistellut
Cæsaria vastaan ja kuningas Iuban nuori poika. Voittoisa sotapäällikkö
itse seisoi valkoisten hevosten vetämissä kultaisissa vaunuissa
edellään kuusi kahdentoista liktorin joukkuetta, ja sitten seurasivat
legioonat. Vanhan tavan mukaan sotilaat tuon tuostakin virittivät
pilalaulun triumfin viettäjän heikkouksista, erittäinkin hänen monista
lemmenseikkailuistaan:
»Varokaatte vaimojanne! Kaljupää saapuu kaupunkiin!»
»Vieläkin pahempaa», Victor Rydberg sanoo, »he lauloivat samassa
tilaisuudessa jumaloidusta päälliköstään, mutta ei mitään, joka olisi
koskettanut häntä niin arkaan paikkaan. Akhilleuksen arka paikka oli
kantapää, Cæsarin päälaki. Ennen aikojaan nuo kerran hyvin hoidetut
kiharat harvenivat, ja se oli turmiollinen ennemerkki roomalaisten
mielestä. Sillä enemmän kuin Aleksanterinpatsas, jonka hän näki
Gadeksessa kiihoitti se häntä asettamaansa päämäärään; hän ei voinut
kädellä koskettaa päätänsä muistamatta, että hänellä oli jo takanaan
se ikä, minkä ikäisenä Makedonian sankari oli asein valloittanut
maailman. Hän koetti korjata asiaa »diskonttauksella»: kampa lainasi
pään takaosasta hiuksia peittämään päälaen paistetta, mutta lopuksi oli
lainanantajakin paljastunut. Cæsarin historioitsijat väittävät, että
niistä kunnianosoituksista, joita senaatti hänelle tuhlasi, hänestä oli
mieluisin se, että hän sai aina pitää laakeriseppelettä, koska seppele
verhosi hänen kaljupäisyyttään.»
Triumfin perästä tapahtui toivottu lahjojen jako legioonalaisille.
Ei koskaan ennen ollut nähty sellaista anteliaisuutta: jokainen
soturi sai lähes talentin verran, ja päällystö kaksinkertaisesta aina
nelinkertaiseen määrään asti. Näytelmät ja kaikenlaatuiset kansanhuvit
sekä suurenmoinen juhla-ateria päättivät tämän voittojuhlan. Viini
virtasi ja köyhimmätkin voivat herkutella ankeriailla. Marius ja Sulla
olivat alkaneet diktatuurinsa antamalla kansalaisveren virrata — Cæsar
juhli falernolaisviinin tulvalla Rooman historian uuden vaiheen alkua:
_Cæsarien aikakautta_.
* * * * *
Kansalaissodan jälkimainingit oli vielä kuitenkin asetettava,
ennenkuin Cæsar sai rauhassa ja levossa omistautua rauhalliseen
uudistustyöhön. Pompeiuslaisen lohikäärmeen uusi pää pisti taas
esille. Ne harvat puolueen johtajat, jotka jäivät eloon Tapsuksen
taistelun jälkeen, näiden joukossa _Gnæus ja Sextus Pompeius_, olivat
paenneet Espanjaan ja yllyttäneet tämän maan jälleen Cæsaria vastaan.
Vaati paljon verta, ennenkuin Cæsarin onnistui masentaa viimeinen
vastarinta. _Mundan_ luona, niemimaan eteläkärjessä[62] näyteltiin
vuonna 45 e.Kr. kansalaissodan loppunäytös. Pompeiuslaiset taistelivat
epätoivon rohkeudella, tietoisina siitä, että tämä taistelu oli
heidän viimeinen toivonsa ja ettei armoa ollut odotettavissa. Eräs
muinaisajan historioitsija sanoo, että viha, millä taistelevat nyt
kävivät toistensa kimppuun, oli kolkonkammottavaa. Kenelläkään ei ollut
halua virittää tavallisia sotalauluja. Äänettömällä raivolla iskettiin
kiinni toisiinsa, ja kuului vain huutoja »Iske ja surmaa, iske ja
surmaa!» Hetkisen Cæsarin legioonat horjuivat. Silloin — kerrotaan —
hän heittäytyi itse taistelevien ensi riviin, huudahtaen: »Tahdotteko
te tosiaankin jättää minut Pompeiuksen pojalle?» Se vaikutti. Sotilaat
hyökkäsivät hurjemmalla raivolla kuin koskaan ennen, ja vihollisen
rivit alkoivat harveta. Armoa ei annettu. Gnæus Pompeius pakeni, mutta
sai surmansa sitkeän taistelun jälkeen. Muista johtajista oli sitten
enää elossa vain Sextus Pompeius, joka ei ollut mukana Mundan luona.
Hän pakeni Espanjan vuoristoihin, kunnes hänen aikansa tuli vielä
kerran näytellä osaa roomalaisen maailman näyttämöllä.
Cæsar lausui tämän taistelun perästä, että hän oli usein taistellut
voiton takia, mutta Mundan luona hän oli taistellut elämästään. Mutta
nyt »hän oli viimeinkin vääntänyt miekan vastustajainsa käsistä»,
sotahistorioitsija Veith sanoo. »Nyt heille jäi ainoastaan tikari...»
Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:
Cajus Julius Cæsar, Borgerkrigen, oversat af Joh. B. Koch.
Eugène Stoffel, Histoire de Jules César. 2 nid.
L. Holzapfel, Die Anfänge des Bürgerkriegs zwischen Cäsar und Pompejus
(Klio 1903).
Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:
Georg Wittroek, Cæsar och Augustus (Historisk tidskrift 1908).