Kun Cæsar, seurassaan vain muutamia tuhansia miehiä, vähän Pompeiuksen
kuoleman jälkeen saapui Aleksandreiaan, näytettiin liehakoivasti
mielistellen vainajan irtihakattua päätä hänen voittajalleen. Mutta
Cæsar kääntyi inhoten pois ja vuodatti kyyneleitä, kun hän katseli
kuolleen vävynsä sinettisormusta. Cæsar oli olosuhteiden pakottamana
joutunut sotimaan sitä miestä vastaan, joka oli kerran ollut hänen
liittolaisensa ja hänen tyttärensä puoliso, mutta hän ei ollut
koskaan vihannut tätä miestä ja hän puhui aina hänestä suurimmalla
kunnioituksella. Cæsar osoitti nyt hänelle viimeistä kunnioitustaan
pystyttämällä hautamuistomerkin sille paikalle, jonne hänen maalliset
jäännöksensä haudattiin, erääseen pyhään lehtoon Aleksandreian
edustalla. Ptolemaioksella ja hänen puolueellaan ei ilmeisestikään
ollut kiitosta odotettavissa murhatyöstään. On myöskin kyseenalaista,
eiköhän Pompeiuksen kuolemasta sittenkin ollut Cæsarille enemmän
vahinkoa kuin hyötyä. Hänen puolueensa johto joutui nimittäin
hänen molempien poikiensa, _Gnæus_ ja _Sextus Pompeiuksen_ käsiin,
jotka kumpikin olivat nuoria ja tarmokkaita. Gnæus oli sen lisäksi
luonteeltaan kova ja kostonhimoinen.
* * * * *
Cæsar ei ollut kumminkaan tullut Egyptiin vain ajamaan takaa Pompeiusta
— hän oli myöskin päättänyt tulla rikkaan Niilinmaan herraksi, tosin
ei nimellisesti, vaan tosiasiallisesti. Kenellä oli käytettävinään
Egyptin viljavarat, hän hallitsi myöskin samalla kertaa Rooman
väestöä. Keinona päästä määräämään Egyptin politiikasta hän käytti
esiintymistä erotuomarina juuri parhaillaan käynnissä olevissa
kruununperimysriidoissa. Hänellä oli myöskin hyvin oleellisena
sivutarkoituksena periä vanha velka, joka triumvireillä oli saatavana
»huilunpuhaltajalta». Kuningas oli nimittäin luvannut maksaa 10 000
talenttia aseellisesta avusta, joka palautti hänelle hänen kruununsa,
mutta ei ollut kyennyt suorittamaan enempää kuin puolet siitä.
Cæsar asettui siis Aleksandreiaan ja otti pääkortteerikseen itse
kuninkaanlinnan. Mutta pian hän sai huomata, että hän ei ollut
tervetullut vieras väestön mielestä. Mitä olikaan roomalaisilla
liktoreilla vitsakimppuineen tekemistä faaraoitten ikivanhassa maassa!
Salaliitot ja murhahankkeet hänen sotilaitaan vastaan osoittivat, mikä
vaara täällä väijyikään häntä ja hänen pientä joukkoansa keskellä
vihamielisiä ihmisjoukkoja. Hän lähetti sentähden hakemaan apujoukkoja
Syyriasta, Vähästä-Aasiasta ja Aigeian meren saarilta. Odotellessaan
näitä hän järjesti maan hallituksen. Hän kehoitti riiteleviä
kuninkaanlapsia lopettamaan vihollisuudet ja alistamaan asiansa hänen
ratkaistavakseen.
Ptolemaioksen puolue teki nyt kaikkensa estääkseen, ettei Kleopatra
saisi tavata Cæsaria ja saada tätä ihastumaan. Mutta pikku prinsessa
oli liian viisas heidän estettäväkseen. »Kuninkaallisen linnan
edustalle», Lindskog kertoo, »pysähtyy eräänä pimeänä iltana pieni,
kehno kalastajavenhe, jonka on onnistunut pujahtaa vartioketjun
läpi, ja venheestä nousee yksinäinen mies, remmeillä kiedottu matto
kainalossaan. Hän kulkee portin kautta sisään palatsiin ja suoraan
Iulius Cæsarin huoneeseen, jossa käärö muuttuu eläväksi — ja kaunis
Kleopatra seisoo Iulius Cæsarin edessä.
Iulius Cæsar oli aina ollut heikko naiselliselle kauneudelle. Jo
seuraavana aamuna hän voi ilmoittaa hämmästyneelle hoville, että riita
sisarusten välillä oli sovittu ja Kleopatra asetettu »laillisiin
oikeuksiinsa Egyptin kunningattarena.» — »Yhtenä yönä», eräs vanhan
ajan historioitsija sanoo, »oli Cæsar muuttunut Kleopatran tuomarista
hänen asianajajakseen.»
Kun kruununperimyskysymys näin oli järjestetty, oli kuninkaan ja
kuningattaren tehtävänä maksaa pappansa, huilunpuhaltajan velat. Cæsar
ilmoitti tyytyvänsä 2 000 talenttiin siinä tapauksessa, että summa
suoritettaisiin heti.
Mutta Egypti oli tällä hetkellä perin pohjin köyhdytetty, niin että
täytyi anastaa temppelien kalleudet, jos mieli kyetä maksamaan velka.
Sellainen toimenpide kiihdytti väestön vimmaan. Mikä oikeus noilla
kopeilla roomalaisilla olikaan sekaantua Egyptin asioihin ja viedä maan
kultavarat mennessään? Pian oli Cæsarilla yleinen kapina vastassaan.
Ärsytetty kansanjoukko piti häntä ja hänen kourallista väkeään
suoranaisessa piirityksessä linnassa, ja nuori Ptolemaios liittyi
puoluelaisineen hänen vihollisiinsa.
Sen taistelun kestäessä, joka nyt syttyi, Cæsar antoi muun muassa
pistää tuleen satamassa olevan Egyptin laivaston. Tällöin sattui
palamaan useita rakennuksia satamassa, näiden joukossa kuuluisa
kirjasto, jonka korvaamattomista kirjastoaarteista ainakin osa joutui
liekkien saaliiksi.[60]
Tänä vaikeana aikana Cæsar sai liittolaisekseen — ja tavattoman
ihastuttavaksi kaiken lisäksi — Kleopatran. Pieni, viehättävä prinsessa
oli aivan lumonnut suuren sekä armeijojen että naissydänten voittajan.
Cæsarin lemmenseikkailujen luku oli legio. »Hän oli», sanoo eräs
englantilainen historioitsija, »välttämätön vastaaja jokaisessa
muodinmukaisessa avioerojutussa». Hän ei kavahtanut edes ystäviäänkään,
kun oli kysymyksessä naisen valloittaminen. Hänen sanotaan olleen
yhtäaikaa rakkausseikkailuissa Pompeiuksen ja Crassuksen vaimojen
kanssa. Hän oli nyt muutamia vuosia yli viidenkymmenen vanha, mutta
seurustelu pienen egyptittären kanssa oli hänelle aivan uudenlaatuinen
elämys. Plutarkhos sanoo, että Kleopatra ei ollut varsinaisesti
kaunis, mutta hän oli enemmän: hän oli hurmaava. »Niilin seireeni» oli
verrattoman kiehtova — hän oli leikkisän viehkeä kuin kissanpoikanen.
Hän oli samalla kertaa hienosti sivistynyt ja kykenevä pitämään
vireillä henkevää keskustelua, joka oli erittäin ihastuttavaa, kiitos
äänelle, hyväilevälle kuin musiikki.
Politiikassa Kleopatra ei kuitenkaan hallinnut Cæsaria, niin
poliittisesti lahjakas ja määrätietoinen kuin olikin, vaan suhde
oli päinvastainen. Cæsar ei antanut naisten vaikuttaa itseensä kuin
määrättyyn rajaan asti. Hän oli, Mommsen sanoo, »intohimoinen luonne,
sillä ilman intohimoa ei ole nerokkuutta. Mutta hänen intohimonsa ei
saanut häntä koskaan valtoihinsa; se ei tunkeutunut koskaan hänen
sisimmän olemuksensa ytimeen. Hän oli kauttaaltaan reaalipoliitikko ja
järki-ihminen, ja kaikki, mihin hän ryhtyi, oli tuon nerokkaan, terveen
järjen läpitunkemaa, joka on pohjimmaltaan hänen pääominaisuutensa. Se
antoi hänelle kyvyn elää voimakkaasti hetkessä, kyvyn joka silmänräpäys
toimia kootuin voimin. Se soi hänelle ihmeellisen valoisan luonteen,
joka kesti hyvinä ja pahoina päivinä. Mutta tästä teräväjärkisyydestä
johtuu, ettei Cæsarilla ollut koskaan minkäänlaatuisia harhakuvitelmia
ihmisistä ja olosuhteista.» Näiden ominaisuuksiensa perusteella
hän oli synnynnäinen valtiomies. Hän osoitti myöskin senlaatuista
sotapäällikkölahjakkuutta, jota sotataidon mestarit ovat kaikkina
aikoina ihmetelleet: kyvyn »kaavoihin ja perintätapoihin eksymättä
keksiä aina se taistelutapa, jolla vihollinen voitettiin jokaisessa
erilaisessa tilanteessa ja joka aina oli oikea tapa juuri _siinä_
tapauksessa!» Ennen kaikkea Cæsar kuitenkin oli ja tuli aina
olemaan valtiomies, joka taivutti kaikkein erilaisimmat ihmiset
tahtoonsa: »yksinkertaisen porvarin ja tuiman aliupseerin, loistavan
ratsuväenpäällikön ja kylmästi laskevan rahamiehen, Rooman ylhäiset
naiset ja Egyptin ihanat ruhtinattaret.»
Hänen neronsa ja päällikkölahjansa joutuivat erittäin kovalle
koetukselle sen puolivuoden aikana, joka kului, ennenkuin apujoukot
ehtivät Aleksandreiaan. Cæsarin pelastus ja perikato riippui lopulta
jo hiuskarvan varassa. Mutta kun apu viimeinkin joutui, hän voi käydä
epätoivoisesta puolustuksesta voimakkaaseen hyökkäykseen ja kukistaa
vastarinnan. Hän luovutti nyt hallituksen Kleopatralle ja eräälle hänen
nuoremmalle veljelleen sekä antoi hänelle tueksi kolme roomalaista
legioonaa. Vanhempi veli oli sotatapausten aikana hukkunut Niiliin,
aikoessaan hypätä venheeseen päästäkseen pakoon vainoojiaan.
Cæsarin oleskelu faaraoiden maassa päättyi loistavaan juhlasarjaan,
jonka kuningatar järjesti hänen kunniakseen. Ensimmäisen kerran Rubicon
ylikulun perästä hän soi itselleen pienen lepohetken. M.m. tehtiin
matka Niilin kuuluisimpiin pyhättöihin ja muihin näkemisen arvoisiin
paikkoihin. Cæsar ja Kleopatra asuivat kuningattaren loistokaleerissa,
joka oli useampikerroksinen, mahdottoman suuri uiva palatsi, jota
seurasi koko parvi pieniä huvialuksia. Oltuaan kolme kuukautta
Niilinmaassa Cæsar vasta kykeni irroittautumaan kauniista Kirkestään.
Tämä oli vähän ennen synnyttänyt pojan, joka isänsä mukaan sai nimen
_Cæsárion_.
* * * * *
Cæsarin pitkäaikainen oleskelu Egyptissä ei ollut ollut eduksi hänen
poliittiselle asemalleen. Pompeiuslaiset ja toisetkin viholliset
olivat jälleen saaneet ilmaa siipiensä alle. Aasiassa Mithradateen
ylimielinen poika _Pharnakes_ oli saanut aikaan uusia selkkauksia. Hän
oli isänsä kuoleman jälkeen tehnyt rauhan Rooman kanssa ja saanut pitää
perintömaansa Pontoksen; mutta niin pian kuin sisällissota Pompeiuksen
ja Cæsarin välillä puhkesi, hän käytti hyväkseen vallitsevaa levotonta
aikaa, alkoi sodan ja tuotti Rooman Aasiassa olevalle maaherralle
tuntuvan tappion. Hän ryösti koko Vähän-Aasian, tuhosi temppelit,
murhasi ja häpäisi tuhansittain roomalaisia ja roomattaria.
Mutta nopeammin kuin viekas itämaalainen itsevaltias aavistikaan,
Cæsar oli hänen kimpussaan, löi hänet perin pohjin, otti häneltä hänen
valtakuntansa ja antoi sen hänen veljelleen kiitokseksi siitä, että
tämä oli tuonut Cæsarille apujoukkoja Egyptiin. Sotaretkensä tuloksesta
Cæsar ilmoitti Rooman senaatille lakonisessa muodossa: »Veni, vidi,
vici (Tulin, näin, voitin).»
* * * * *
Mutta nyt olikin jo aivan välttämätöntä, että Cæsar palasi Italiaan,
sillä siellä oli jo vaara lähellä. Kun Cæsar viimeinkin saapui
Italiaan, hän tapasi pari Campaniaan sijoitettua, vanhaa, koeteltua
legioonaansa täydessä kapinassa. Cæsar oli luvannut sotilaille
runsaat palkkiot sodan loputtua. Mutta sotahan ei _loppunut_ koskaan!
Sotilailla ei ollut enää halua odottaa kauemmin. He selittivät
avoimesti, etteivät he aikoneet totella kauemmin, jolleivät he saisi
luvattuja lahjojaan.
Cæsar lähetti ensin muutamia päälliköitä rauhoittamaan heitä, mutta
sotilaat tervehtivät näitä ivallisin soimauksin ja kivisatein. Yhteen
menoon he läksivät marssimaan pääkaupunkia kohti päästäkseen puheisiin
itsensä ylipäällikön kanssa. Osan päälliköitä, jotka koettivat ehkäistä
yritystä, kapinalliset löivät kuoliaiksi.
Cæsar miehitytti kaupungin portit ja astui itse vaaraa pelkäämättä
keskelle raivoisaa joukkoa. »Mitä te tahdotte?» hän kysyi heiltä.
»Eroa», mylvivät nämä luottaen siihen, että he olivat aivan
välttämättömiä Cæsarille. »Kansalaiset», huusi Cæsar heille,
»eronne hyväksytään. Palkkionne tulette te siitä huolimatta saamaan
vähentämättöminä, niin pian kuin minä _uskollisten_ sotilasteni kanssa
olen viettänyt triumfin.»
Pikku sana »kansalaiset» odotetun »sotatoverit» sanan asemesta vaikutti
kuten kylmä suihku näihin koviin miehiin. He nolostuivat heti, ja
jo ajatuskin, etteivät he saisi olla mukana _triumfikulkueessa_,
kaikkien heidän kärsimystensä ylväässä lopettajaistilaisuudessa, sai
heidän nenänpäänsä kalpenemaan. He taivuttivat uhmailevat niskansa
hänen edessään, joka oli johtanut heitä niin moniin voittoihin. He
häpesivät sellaisen ylipäällikön edessä, joka piti sanansa niillekin,
jotka olivat rikkoneet uskollisuudenvalansa. Pian kuului joka taholta
huuto: »Ota meidät jälleen armoihisi! Salli meitä sanottavan Cæsarin
sotilaiksi! Me seuraamme sinua minne tahdot.»
Ja Cæsar ei ollut koskaan pitkävihainen. Hän vaati vain sen
rangaistuksen, että kapinan alkuunpanijat saivat palkkionsa
kolmannella osalla vähennettyinä. Siitä hetkestä hänellä oli taas koko
armeijansa käsissään. Tällainen esiintyminen oli Cæsarin puolelta
psykologinen mestarinäyte, joka vetää vertoja Aleksanterin menettelylle
samankaltaisessa tilanteessa. Mutta tuolla kertaa oli tarvittu useampia
sanoja vuodattamaan öljyä kuohuvaan kansanmereen, sentähden että
silloin oli kysymys kreikkalaisista eikä roomalaisista.