Cæsar oli vain viikon marssin päässä Roomasta. Kuten ateenalaiset
seisoivat hartaasti kuunnellen kansanpuhujiaan, silloin kuin Makedonian
Philippos kulki läpi Thermopylain solan, samoin piti Rooman senaatti
vielä vain kiistelykokouksia, kun Cæsar jo kulki yli Rubicon.
Pompeius oli koko ajan ollut niin varma vanhoista veteraaneistaan,
että hän oli vannonut senaatissa: »Minun tarvitsee vain polkea maahan
jalallani ja armeijat kasvavat maasta.» Mutta Cæsar oli hänelle
liian nopeatuumainen. »Pompeiuksella oli», kuten hieno norjalainen
antiikintuntija Eitrem sanoo, »ylen vaikeata pujotteleutuminen
salaisen politiikan labyrinteissä, mutta Cæsar ui kuin kala kaikissa
poliittisissa virranvaihteluissa.» Ja kun Pompeiuksen joukot oli
parahiksi saatu kutsutuiksi kokoon, ne menivät joukoittain Cæsarin
puolelle. Gallian voittajalla oli ratkaiseva yliote kansansuosionsa
perusteella. Se ei riippunut vain siitä, että hän esiintyi
kansanvaltaisten periaatteiden puolesta, vaan yhtä paljon samalla
kertaa etevän ja kansanomaisen henkilöllisyytensä viehätysvoimasta.
Hänen lempeytensä ja ystävällisyytensä kansaa kohtaan ilmeni sitäkin
miellyttävämpänä, kun sillä oli vastakohtanaan vihatun ylimystön
ylimielisyys ja häikäilemättömyys.
Kun Cæsar lähestyi Roomaa, täytyi Pompeiuksen ja isoisinten
senaattorien päätä pahkaa jättää kaupunki.
Kansalaissodan ensimmäisiltä kuukausilta on meille säilynyt
muutamia draaman päähenkilöiden kirjeiden jäljennöksiä. Ne luovat
mielenkiintoista valaistusta kummallakin puolen vallitsevaan mielialaan
ja toimiviin henkilöihin tänä kuumeisen kiihkon aikana. Jäljennöksistä
saamme kiittää Ciceroa. Hän on lähettänyt ne kirjeidensä mukana Roomaan
ystävälleen Atticukselle pysytellessään itse poissa levottomasta
pääkaupungista Roomasta etelään omistamallansa maatilalla. Hän toivoi
nimittäin tällä tavoin voivansa saada aikaan rauhan Pompeiuksen ja
Cæsarin kesken.
Kun Pompeius jätti Rooman, hän aikoi koota sotavoimansa Apuliaan.
Mutta se kävi hitaasti. Erittäinkin hänen lähin alipäällikkönsä
Lucius Domitius, sai yhä uudistuvia kehoituksia jättää Abruzzit ja
puolustamansa Corfiniumin kaupungin[52] ja liittyä pääarmeijaan. Näin
sotapäällikkö kirjoittaa hänelle: »Minua kummastuttaa suuresti, että
sinä et kirjoita minulle ja että minä saan ilmoituksen asioista, jotka
koskevat valtiota, nopeammin muilta kuin sinulta itseltäsi. Niin
kauan kuin meidän sotavoimamme ovat hajallaan, emme voi vertaillakaan
itseämme vastustajaamme. Jos me sitävastoin saamme joukkomme kootuiksi,
minä toivon, että me voimme sekä pelastaa valtion että toimia kaikkien
hyväksi. Minä en sentähden ymmärrä, minkä vuoksi sinä et jo ole
jättänyt Corfiniumia ja tullut minun luokseni. Kuta enemmän vihollinen
on alkanut lähestyä, sitä nopeammin sinun olisi pitänyt koettaa yhtyä
minuun, ennenkuin Cæsar sulkee tiet meidän väliltämme. Sentähden
minä vaadin ja kehoitan sinua taas ja taas uudestaan siihen, jota
minä alituisesti olen pyytänyt sinulta aikaisemmissa kirjeissäni,
nimittäin, että sinä koettaisit mahdollisimman pian tulla tänne.
Mutta jos muut henkilöt pidättävät sinua siellä suojelemassa heidän
tiluksiaan hävitykseltä[53], on kuitenkin minun kohtuullista vaatia,
että sinä lähetät minulle ainakin ne kohortit, jotka ovat tulleet
Picenumista ja Camerinumista ja luopuneet siellä olevien omaisuuksiensa
puolustamisesta.
Pari päivää myöhemmin uusi kirje, joka todistaa, että Pompeiuksen
pelko vastaisiin tapahtumiin nähden oli kasvanut! »Voidaksemme pysyä
edelleen Italiassa» — hän kirjoittaa — »täytyy meillä olla joko niin
vahva armeija, että voimme olla varmat siitä, että kykenemme ajamaan
vihollisen takaisin, tahi meidän täytyy miehittää sellaiset paikat,
että me niistä käsin voimme lyödä takaisin kaikki hyökkäykset. Mutta
nykyisin ei ole kumpainenkaan mahdollista, sillä Cæsar on vallannut
suuren osan Italiaa, ja se armeija, joka meillä on täällä, ei ole niin
suuri eikä niin voimakas kuin hänen. Ja seuraavana päivänä on sävy
vielä toivottomampi. »Täällä olevien legioonain hyvään tahtoon minulla
ei ole niin paljon luottamusta, että minä uskaltaisin niiden kanssa
ryhtyä taisteluun, josta koko valtion menestys riippuu.» Odotettavissa
olevat apujoukot olivat äskettäin muodostettuja joukko-osastoja. »Sinä
tiedät kyllä parhaiten itse», sotapäällikkö jatkaa, »kuinka paljon
suunnilleen voi odottaa veteraanilegioonia vastaan miehiltä, jotka
eivät edes tunne toisiaan.»
Mutta Domitius kieltäytyi itsepäisesti yhtymästä ylipäällikköön. Kuria
sekin! Seuraus oli, että Cæsar ympäröi Corfiniumin ja siellä olevat
12 000 miestä ja kaupunki antautui. Mutta kaikille voitetuille hän
lahjoitti vapauden. Ja sotilaista hän otti palvelukseensa kaikki,
jotka halusivat. Hänen lempeytensä herätti suunnatonta huomiota ja
tuli pian puheenparreksi. Hän kirjoittaakin itse kuukautta myöhemmin
marssiessaan Brundisiumiin eräälle uskolliselle apulaiselleen Roomaan:
»Neuvosi lempeyteen ja sovinnollisuuteen minä otan mielelläni vastaan,
sitäkin mieluummin, kun itsekin olin lujasti päättänyt esiintyä niin
sääliväisesti kuin mahdollista, ja tehdä kaikki, mitä tehdä voitiin,
sopiakseni Pompeiuksen kanssa. Koettakaamme, voimmeko tällä tavalla
voittaa kaikkien myötätunnon ja varmistautua pysyväisemmästä voitosta!
Sillä julmuuksillahan toiset[54] eivät ole voineet muuta kuin tehdä
itsensä vihatuiksi eivätkä ole kyenneet tekemään voittoaan kestäväksi,
jos emme ota lukuun Sullaa — ja häntä minä en ajattelekaan pitää
esikuvanani. Olkoon tämä sitten uusi tapa saavuttaa voitto: etsiä
voimamme sääliväisyydessä ja jalomielisessä kohtelussa!» Cæsar kertoo
edelleen, että hän on laskenut vapaaksi kaksi Pompeiuksen korkeata
päällikköä, jotka hän oli ottanut vangiksi, ja lisää: »Jos he nyt
tahtovat osoittaa kiitollisuuttaan, heidän tulee neuvoa Pompeiusta
pitämään minun ystävyyttäni parempana kuin niiden miesten, jotka aina
perimmältä pohjaltaan ovat olleet sekä hänen että minun pahimpia
vihollisia, ja jotka juoniensa takia kantavat edesvastuun siitä, että
valtio on joutunut tähän onnettomaan tilaan.»
Cæsar oli siis julistanut: »Ken ei ole minua vastaan, hän on minun
puolellani», kun taas Pompeius selitti: »Ken ei ole minun puolellani,
hän on minua vastaan.»
Cæsar oli laskenut oikein. Optimaattien täytyi pian miekan iskutta
jättää Italia ja siirtyä Kreikkaan mukanaan ne joukot, jotka olivat
pysyneet Pompeiukselle uskollisina. Idässä Pompeius oli saanut
loistavat voittonsa ja siellä pidettiin häntä Rooman suuruuden
edustajana. Siellä hänen piti helposti kyetä järjestämään ylivoimainen
vastarinta Rooman tasavallan kukistajalle.
Mutta kahdessa kuukaudessa Cæsar melkein miekan iskutta tuli Italian
herraksi.
Kun hän sen jälkeen marssi Roomaan, pelättiin, että hän, joka
oli Mariuksen sukulainen ja jonka epäiltiin olleen Catilinan
salaliitossa mukana, uudistaisi Mariuksen päivien verinäytelmät. Hänen
kannattajiensa joukossa olikin useita, jotka hekumoivat mielessään
henkipattojulistus- ja takavarikoimissuunnitelmista.
Mutta Cæsar ei ollut kostonhimoinen eikä verenjanoinen kuten Marius
eikä kylmän kyynillinen kuten Sulla. Hänen valtiotaitonsa pyrki, kuten
ainakin oikean yksinvaltiaan, asettumaan puolueiden yläpuolelle,
sovittelevaan ja rakentavaan työhön. Hänen kiivaimmatkin vastustajansa
saivat armahduksen.
* * * * *
Kansalaissota oli kuitenkin vasta vain alussa. _Makedoniasta_ oli
tullut Cæsarin vastustajain suuri kokoontumispaikka. Täällä Pompeius
ja huomattavimmat senaattorit puuhasivat taistelukelpoisen armeijan
muodostamista. Tämän armeijan ytimenä olivat ne joukko-osastot, jotka
he olivat tuoneet tullessaan Italiasta.
Cæsar olisi mielellään heti seurannut Pompeiusta Adrianmeren yli; mutta
se oli sillä kertaa mahdotonta, sillä pakolainen oli takavarikoinut
kaikki meren ylikulkuun käyttökelpoiset alukset. Ja joskin Cæsar olisi
voinut päästä Kreikkaan, olisi siinä piillyt se vaara, että hän olisi
voinut joutua vaarallisen hyökkäyksen alaiseksi selkäpuoleltaan.
Asianlaita oli nimittäin niin, että Pompeiuksella oli vahvimmat
sotavoimansa _Espanjassa_, jonka hän oli saanut maaherrakunnakseen,
samaan aikaan kuin Crassus sai Syyrian. Tosin Pompeius ei ollut
henkilökohtaisesti huolehtinut näiden maakuntainsa hallinnosta —
Pyreneitten niemimaa oli nimittäin jaettu kahteen maakuntaan —,
vaan pysynyt Roomassa, mutta hänellä oli luotettavia ja kokeneita
alapäälliköitä Espanjassa; ja ne legioonat, jotka näillä oli siellä
koossa, olivat ylipäällikölleen järkkymättömän uskollisia. Ne olivat
jonkinlaisia henkilökohtaisia turvajoukkoja samaa laatua kuin Cæsarin
Galliassa komentama sotavoima; Jos Cæsar olisi lähtenyt itäänpäin,
olisi siis se vaara ollut tarjona, että Pompeiuksen alapäälliköt
olisivat voineet viedä espanjalaiset legioonat Galliaa ja Italiaa
vastaan. Tätä silmällä pitäen Cæsar päätti ensiksi mennä Espanjaan
ja lyödä »päälliköttömän sotajoukon» sekä vasta sen jälkeen kääntyä
»sotajoukotonta päällikköä» vastaan. Tällä välin hän nimittäin toivoi
ehtivänsä koota riittävän suuren kuljetuslaivaston Brundisiumiin.
Parhaimpien Galliasta tuomainsa legioonain kanssa Cæsar siis kulkee
Pyreneitten yli ja kohtaa vähän sen jälkeen Pompeiuksen joukot hänen
parhaimpien päällikköjensä komennossa, lujasti varustetussa asemassa
Ebrosta pohjoiseen. Näitä on kaksi kertaa niin paljon kuin Cæsarin
väkeä, mutta ne eivät tahdo kuitenkaan antautua taisteluun, vaan
pitävät edullisempana pysyä varustuksissaan.
Silloin Cæsar panee ratsuväkensä toimimaan, parveilemaan vihollisen
ympärillä ja estämään heidän muonantuontinsa. Seuraus on se, että
viholliset alkavat kärsiä puutetta, ja eräänä aamuna he ovat tipo
tiessään. He ovat vetäytyneet takaisin joen yli.
Mutta Cæsarin ratsuväki seuraa itsepäisesti heidän kintereillään,
ja hänen jalkaväkensä kahlaa urheasti perässä virran — Ebron
sivujoen — yli, vaikka vesi nousee aina miesten olkapäihin asti. Ei
hetkeäkään vihollinen saa rauhassa huoahtaa. Lopuksi Cæsar on valmis
mestarillisesti suoritetuilla liikkeillä saartamaan vihollisen.
Pompeiuslaiset ovat silloin niin perin uuvuksissa, että heidän täytyy
teurastaa kuormaeläimensä, kun he eivät voi hankkia niille rehua. Kun
he nyt näkevät, että he ovat strategisesti hukassa, he antautuvat
miekan iskutta; ja täällä, kuten Italiassakin, heistä suurin osa
astuu voittajan palvelukseen. Mutta niiden, jotka eivät halua vaihtaa
herraa, tarvitsee ainoastaan luovuttaa aseensa ja saavat sitten
loukkaamattomina palata kotiseuduilleen.
Neljässäkymmenessä päivässä Cæsar oli epäsuotuisista maastosuhteista
huolimatta melkein tappioitta murtanut valiojoukkoisen armeijan
vastustusvoiman, armeijan, joka oli kaksi kertaa niin suuri kuin hänen
omansa ja jota johtivat kokeneet päälliköt. Se oli melkein vertaistaan
vailla oleva strateginen mestarisuoritus. Vain vaivoin Cæsarin
oli onnistunut hillitä joukkojensa taisteluhalua. Hän ei tahtonut
tarpeettomalla verenvuodatuksella heikontaa omaa armeijaansa eikä
vaikeuttaa sovinnon mahdollisuuksia. Olivathan ne miehet, jotka täällä
seisoivat vastakkain, kuitenkin kaikki roomalaisia.
Saatuaan tietää tästä Pompeiusta kohdanneesta ratkaisevasta
vastoinkäymisestä hänen etelä-Espanjassa olevat joukkonsakin
antautuivat, ja näin oli koko niemimaa voittajan hallussa. Cæsar voi
hyvin suoritetun työnsä jälkeen palata takaisin Roomaan. Suoritettuaan
täällä välttämättömimmät hallitustoimet hän kiiruhti Brundisiumiin,
missä nyt suunnilleen niin monta alusta oli valmiina, että ne voivat
viedä puolet hänen armeijaansa Balkanin niemimaalle.
* * * * *
Niin nopeasti Cæsar oli saanut Espanjasta päin uhkaavan vaaran
torjutuksi, että Pompeius ei ollut Makedoniassa ehtinyt järjestää
minkäänmoista säännöllistä armeijaa. Hänen tehtävänsä ei muutoin
ollut siellä helpointa ja hauskinta laatua. Hän _oli_ kaikissa
tapauksissa pakolainen ja sen hän sai päivittäin tietää — toisilta
ylhäisiltä pakolaisilta, jotka täällä Makedonian maaperällä koettivat
uskotella itselleen ja muille, että he olivat tuoneet pääkaupungin
meren yli tullessaan. He valitsivat senaatin kunnianarvoisista
harmaahapsisista vanhuksista ja entisistä virkamiehistä — s.o.
senaatin nimeä siitä ei kylläkään käytetty, koskapa nyt kerran
kuitenkin oltiin Rooman pyhän maan ulkopuolella, vaan sitä nimitettiin
varovaisesti ja hienotunteisesti »kolmeksisadaksi». Ei koskaan olisi
voinut kuulla keskusteltavan juhlallisemmin valtiosääntökysymyksistä
ja lainopillisista hienouksista, kuin millä sen tekivät nuo
hiuksenhalkaisijat, jotka eivät olleet mitään oppineet eivätkä mitään
unohtaneet. »Sillä aikaa kuin vanha valtiorakennus luhistui kokoon,
he turhantarkasti pitivät huolta valtiosäännön jokaisesta vanhasta
kiemurasta ja patinoidusta kohdasta», jäljentääksemme Mommsenia.
Kenties he koettivat uskotella itselleen ja muille, että ateenalaisten
sankarillinen uhraus, kun he jättivät kaupunkinsa puolustautuakseen
Salamiissa puumuurien takana, nyt uusiutui heidän puuhissaan. Pompeius
oli koskettanut juuri tätä kieltä, kun hän sai senaatin lähtemään
Italiasta. Hän oli silloin loihtinut esiin Themistokleen kuvan ja
puhunut kauniita sanoja siitä, että kaupunkiahan eivät muodosta talojen
seinät.
Mutta tätä kaunista kuvittelua ei ollut niinkään helppo
säilyttää. Rooma oli kaikissa tapauksissa jäljellä ja Rooma pysyi
maailmanvaltakunnan sydämenä. Ainoastaan Rooman kunnassa, Rooman
Forumilla ja Marskentällä voitiin tehdä sellaisia päätöksiä, joilla oli
lain voima. Cæsar osasikin käyttää sitä tosiasiaa hyväkseen, että hän
oli Rooman herra. Se seikka, että joukko senaattoreja ja virkamiehiä
oli poistunut paikkakunnalta, ei merkinnyt mitään — hän selitti
vakuuttavalla voimalla —; sekä senaatti että kansankokous olivat
kaikissa tapauksissa jäljellä!
Samaan aikaan näytteli »kolmesataa» Adrianmeren toisella puolen
osaansa tunteella ja vakaumuksella. Että nämä »valtion isät»
puuhakkaasti sekaantuivat Pompeiuksen toimiin, on itsestään selvää.
»Tällä hidasajatuksisella ja harvapuheisella miehellä», kuten hänen
kannattajansa Cicero häntä nimittää, ei ollut sellaista lahjakkuutta ja
sanavalmiutta, joka olisi kyennyt vaikuttamaan näihin kunnianarvoisiin
miehiin, ja voinut pitää heitä tarpeellisen välimatkan päässä. Mutta
sitä varmasti olisi tarvittu.
Tosin oli pakolaisten keskuudessa koko joukko kelvollista
sotilaspäällystöä ja päällystöainesta. Mutta niitä, jotka
tottelivat ylipäällikköä ja tosiaankin tekivät palvelusta, oli
huolestuttavan vähäinen joukko verrattuna niihin, jotka aikaisempien
sotilasvirkojensa nojalla pitivät itseänsä Pompeiuksen vertaisina tai
olivat vain nimellisesti hänen upseereitaan. Mommsen antaa eloisan
kuvauksen siitä kenttäelämästä, jota tällaiset herrat pinttyneine
pääkaupunkilaistapoineen viettivät: »Heidän telttansa olivat ihania
huvihuoneita, joiden seinät olivat vihreiden köynnöskasvien peitossa.
Pöydällä oli hopeisia pöytäkalustoja, ja usein alkoi näissä teltoissa
pikari kiertää ympäri jo valoisalla päivällä. Nämä hienot soturit
olivat jyrkkä vastakohta Cæsarin valiojoukoille, jotka söivät niin
karkeaa leipää, että toiset kauhistuivat sitä, ja jotka leivän
puutteessa voivat syödä juuria[55] ja vannoivat kalliin valan
mieluummin pureksivansa puunkuoria kuin sallivansa Pompeiuksen päästä
pakoon.
Pompeiuksen armeijan sotakelpoisuus ei kohonnut siitä, että Pompeiusta
esti hänen parantumaton kateutensa käyttämästä useaa kelpo miestä
oikealla paikallaan, mihin hän sen sijaan asetti lalluksia miehikseen.
* * * * *
Sitä toimintatarmoa ja yhtenäistä johtoa, jota Pompeiuksen armeijalta
puuttui, oli sitävastoin vihollisen puolella. Cæsar ja hänen
sotajoukkonsa olivat kuin yksi ruumis ja yksi sielu. Sillä ruumiilla
oli yksi pää, mutta tuhat käsivartta.
Kun Cæsar lähestyi Epeiroksen rannikkoa, oli Pompeiuksen laivasto
ylivoimainen. Sillä oli ainoastaan yksi vika: se ei ollut
purjehdusvalmis. Vihollisen nenän edessä Cæsar nousi rannikolle.
Täällä kuten Espanjassakin hän oli lyönyt vihollisen hämmästyksellä.
Mutta hänellä ei ollut likimainkaan riittävästi laivoja voidakseen
kuljettaa yhdellä kertaa koko armeijansa meren yli. Hänen asemansa
oli sentähden mitä suurimmassa määrin vaarallinen, ennenkuin hän sai
ylikuljetetuksi jäljellä olevat legioonat. Tämäkin onnistui lopuksi,
pitkän ja piinallisen odotuksen jälkeen[56], huolimatta siitä, että
Pompeiuksen laivasto hallitsi Adrianmertä. Rohkeus ja onni yhdessä
tekivät yrityksen mahdolliseksi. Olivathan vanhan ajan sotalaivastot
purje- ja soutualuksia ja senvuoksi suuressa määrin riippuvaisia
sääsuhteista. Odotusaikana Pompeiuksen perinpohjainen ja liioitellun
järjestelmällinen sodankäyntitapa koitui rajun Cæsarin onneksi.
Pompeius tahtoi nimittäin omasta puolestaan odottaa lisäjoukkojen
saapumista Aasiasta.
Niin pian kuin Cæsar oli saanut lisäjoukkonsa meren yli, hän koetti
kiertää ja saartaa Pompeiuksen samalla tapaa, kuin oli tehnyt hänen
joukoilleen Espanjassa. Mutta vihollisen onnistui yön pimeydessä
murtautua läpi Cæsarin ketjun eräässä sen heikossa paikassa, ja
taistelu, joka tällöin suoritettiin, päättyi Cæsarille onnettomasti.
Sellainen lopputulos oli ensimmäisellä vakavalla voimainmittelyllä sen
ajan etevimpinä pidettyjen sotapäälliköiden välillä. Pompeiuslaisten
riemu oli suuri. Mikäpä heitä nyt estikään täydentämästä voittoaan
ja täydellisesti tuhoamasta »lyötyä» vihollista? He toivoivat
vain nopeaa ratkaisua. Mutta sinä päivänä, jolloin onni näytti
Pompeiukselle suopeimmin hymyilevän, hän ei ymmärtänyt käyttää
yliotettaan hyväkseen, vaan menetti aloitteen ja osoitti täten, kuinka
liioiteltu hänen sotapäällikkömaineensa itse asiassa oli. Cæsar
päätti vetäytyä takaisin ja siirtää ratkaisevan taistelun Kreikan
sisempiin osiin, missä Pompeiuksella ei ollut laivastoansa apunaan ja
hänet siis ehkäistiin tuottamasta muonavaroja meriteitse. Cæsar sai
häiritsemättä kulkea Thessaliaan. Tässä viljavassa maassa oli hänenkin
perin rasittuneille joukoilleen mahdollista kerätä uusia voimia.
Pompeiuksen varovainen strategia oli jo kauan herättänyt paheksumista
siinä »senaattori-sotapäällikkö»-piirissä, joka häntä ympäröi. Hän sai
huomata, että häntä pidettiin aivan liian avuttomana miehekseen; ja
kuuluipa jo viittauksia pelkuruudestakin. Kun nämä salonkistrategit
näkivät Cæsarin »perääntyvän», he olivat heti selvillä, että nyt
oli vain korjattava hedelmät aikaisemmin saadusta voitosta, s.o.
etsiä »lyöty» armeija ja ottaa se vangiksi. Sitten sopi vain poimia
voiton hedelmät. Hekumoitiin valmistelemalla henkipattoluetteloita ja
riideltiin jo valtion virkojen ja arvojen jaosta.
Kaikki kiistelivät nahasta, ennenkuin karhu vielä oli kaadettu. Ja
kävikin niin, että he nahan takia unohtivat koko karhun kaatamisen.
_Pharsáloksen_ luona syntyi taistelu. Että helposti saatu voitto
odotti täällä Pompeiusta oli selvää jokaiselle hänen armeijassaan,
sillä se oli lukumäärältään Cæsarin armeijaa voimakkaampi, erityisesti
ratsuväkensä[57] puolesta. Ja kuitenkin oli lopputulos kokonaan
toinen, kuin mitä voitostaan varmat olivat odottaneet. Cæsarin nerokas
taktiikka ja hänen veteraaniensa kuoleman halveksuminen saivat tällöin
ihmeitä aikaan.[58] Cæsarin sotataito ei perustunut kuten Pompeiuksen
ylivoimaisten sotalaumojen kokoamiseen, vaan nopeisiin sotaliikkeisiin.
Sille ei ollut ominaista pitkät valmistelut, vaan neron lahjakkuus
käsittää salamannopeasti, mitä piti tehdä, ja ripeästi suorittaa se.
Cæsarin sotataito oli mielijohteisia, rohkeita iskuja oikeaan paikkaan,
myöskin lukumäärältään vähäisemmillä sotavoimilla. Ja kuitenkaan Cæsar
ei pannut kaikkea yhden kortin varaan. Hän piti aina reservin varalla,
voidakseen viedä sen oikealla hetkellä siihen kohtaan, missä ratkaisu
oli voitettavissa. Niinpä voikin, kuten nyt Pharsaloksen luona,
uskomaton tapahtua. Kun Pompeius lähetti ylivoimaisen ratsuväkensä
hyökkäykseen, se ponnahti voimattomana takaisin Cæsarin jalkaväestä,
ja kun jalkasotilaat olivat kyllin julkeita käydäkseen yleiseen
hyökkäykseen vihollisen ratsuväkeä vastaan, joutuivat nämä täydelleen
ymmälle nähdessään tämän kaikkien sodansääntöjen vastaisen ilmiön.
Cæsar sitävastoin ohjasi legioonainsa liikkeitä niin taitavasti, että
vihollisen ratsuväki saarrettiin. Kun ratsuväelle selveni, mitä oli
tekeillä, se joutui pakokauhun valtaan ja läksi täydessä laukassa
pakoon.
Vähän hidasajatuksinen Pompeius oli saanut aivan uuden kokemuksen. Kun
tämän miehen vain oli taisteltava heikompivoimaista vihollista vastaan,
hän kykeni suorittamaan kaikkein kauneimpia, järjestelmällisesti
viimeistellyimpiä liikkeitä, mutta vastassaan vihollinen, joka valmisti
hänelle tällaisia julkeita yllätyksiä, hän joutui auttamattomasti
alakynteen. Hänestä tuntui koko maailmanjärjestys kääntyneen nurinpäin
— hän ei voinut ajatella yhtä selvää ajatusta. Täydellisesti
masentuneena hän piti kaikkea menetettynä ja ratsasti takaisin
leiriinsä.
Nyt oli sotajoukko — s.o. jalkaväki — tosiaankin päälliköttä.
Pian jalkaväki seurasi ratsuväen esimerkkiä. Kun Pompeius näki
armeijansa jäännösten epäjärjestyksessä syöksyvän leiriin, hän
tempautui irti siitä epätoivoon puutumisesta, johon hän tähän asti
oli ollut vajonnut, mutta hän vapautui siitä vain niin paljon, että
ajatteli henkilökohtaista turvallisuuttaan. Hän heitti päällensä
purppuranpunaisen ylipäällikön viitan, oikaisi suorinta tietä alas
lähimpään satamaan ja pelastautui erääseen alukseen. Hän sai kiittää
nopeaa hevostaan siitä, että hän pääsi pakoon ehein nahoin. Hän oli
kärsinyt ensimmäisen tappionsa, ja se oli täydellisesti musertava.
Melkein koko sen uljaan armeijan jäännös, jonka hän oli jättänyt
pulaan, luovutti seuraavana päivänä aseensa. Rahvaan miehet pääsivät
sillä, että heidät pistettiin Cæsarin legiooniin. Varakkaammat saivat
ostaa elämänsä lunnailla tai omaisuutensa takavarikoinnilla. Mutta
vangiksi otetut »kolmensadan» jäsenet ja muut ylhäiset mahtimiehet
mestattiin. Armon aika oli ohi.
_Pharsaloksen taistelu teki tosiasiallisesti lopun Rooman tasavallan
olemassaolosta_. Näin oli vuonna 49 e.Kr. suuri kaksintaistelu
maailman herruudesta ratkaistu melkein samalla taistelutantereella,
missä roomalaiset puolitoista vuosisataa aikaisemmin olivat laskeneet
perustuksen Idän herruudelleen Flamininuksen voittaessa Makedonian
Philippoksen.
* * * * *
Vaikka Pompeiuksen tappio oli niin ratkaiseva kuin mahdollista, hän
oli kuitenkin päättänyt jatkaa taistelua Cæsaria vastaan toisella
sotanäyttämöllä. Hän valitsi siksi Egyptin, Idän ainoan hellenistisen
valtakunnan, joka enää oli riippumaton valtio — ainakin nimeksi. Että
asianlaita oli näin, ei riippunut siitä, että roomalaiset olisivat
pelänneet Egyptin vastustusvoimaa, sillä tämä maa oli melkein yhtä
voimaton kuin Syyria. Mutta Ptolemaiokset olivat ymmärtäneet pelastaa
horjuvan valtaistuimensa lahjomalla suuressa mitassa Rooman senaatin
jäseniä. Tähän maahan pakeni nyt Pompeius, otettuaan laivaansa
Lesbos-saarelta puolisonsa ja poikansa Sextuksen.
* * * * *
Niilinmaassa Pompeius luuli saavansa kiitollisen vastaanoton sentähden,
että hän oli kerran valtansa päivinä auttanut erään Ptolemaioksen
takaisin valtaistuimelleen. Tällä kuninkaalla oli liikanimi
»huilunpuhaltaja». Hän oli nimittäin yhtä hyvä musikantti kuin huono
hallitsija. Muutoin kerrotaan huilunpuhaltajalla olleen niin syvään
juurtuneen vastenmielisyyden raittiutta kohtaan, että hän kerran uhkasi
seurapiiriinsä kuuluvaa filosofia kuolemalla sentähden, että mies ei
ollut juonut itseään päihinsä hänen kesteissään. Seuraavalla kerralla
ajattelija-raukan täytyi ottaa oikein perinpohjainen humala, jottei
panisi vaaraan kurjaa elämäänsä. Lopulta Ptolemaioksen uskolliset
alamaiset olivat kyllästyneet Hänen Majesteettinsa huilunlurituksiin
ja ajaneet hänet pois. Mutta Pompeius oli asevoimin auttanut hänet
takaisin Egyptiin ja jättänyt osan roomalaisia joukkoja hänen
suojakseen kapinahankkijoita vastaan.
Nyt tosin suuri huilunpuhaltajahallitsija oli kuollut, mutta hän oli
jättänyt jälkeensä kauniin tyttären, nimeltään _Kleopatra_, ja pojan,
jolla tietysti oli nimenä _Ptolemaios_. Pompeiuksen tullessa Egyptiin
poika oli neljäntoista, tyttö kahdenkymmenenyhden vuoden vanha. Isänsä
toivomuksen mukaan he olivat molemmat nousseet valtaistuimelle ja
varmuuden vuoksi menneet naimisiin keskenään. Mutta sisarusavioliitto
oli kaikkea muuta kuin onnellinen, ja lopuksi aviomies — tai oikeammin
sanoen hänen holhoojansa — oli ajanut nuoren kuningattaren pois maasta.
Sisarusten keskisen riidan vallasta ei pitänyt toki huonontaa
Pompeiuksen toiveita sekaantua asioiden kulkuun. Ja olihan hänellä,
kuten sanottu, maassa valmiita sotaväenosastoja.
Mutta viekkaiden ja varovaisten egyptiläisten joukossa oli tuskin
ketään, joka olisi uskaltanut panna nahkaansa alttiiksi voitetun
miehen takia. Sitävastoin voitiin hänestä hyötyä hyvinkin paljon
pyrittäessä hyviin väleihin voittajan kanssa. Juuri siihen aikaan,
jolloin Pompeius tuli Egyptiin, olivat Ptolemaios ja hänen holhoojansa
pakolaisen maihinnousupaikalla, itäisimmällä Niilin suulla suojelemassa
valtakunnan itärajaa Kleopatraa vastaan. Kuningatar oli nimittäin
paennut Syyriaan ja saanut sieltä aseellista apua. Pakolaiset näkivät
rannalle leiriytyneen egyptiläisen armeijan, näkivät kuninkaallisen
teltan ja itsensä kuninkaan purppuraviitassaan.
»Perinpohjaisen harkinnan perästä», Lindskog sanoo erinomaisessa
Kleopatran elämäkerrassaan, »tultiin Egyptin hovissa siihen
valtioviisaaseen tulokseen, että onneton pakolainen otettaisiin vastaan
kunnioittavimmin juhlamenoin — ja sitten heti murhautettaisiin hänet.»
Eräs kuninkaan ylimmistä päälliköistä otti siis kaksi Pompeiuksen
entistä upseeria, toisen nimi oli Septimus, ja muutamia soutajia
mukaansa venheeseen, soudatti pakolaisen laivan viereen, ja tarjoutui
seuraamaan häntä kuninkaan luo, koskapa satama oli liian matala
suuremmille aluksille.
Kun Pompeius laskeutui alas soutuvenheeseen, Septimus tervehti häntä,
mutta oli kummallista, ettei kukaan muu aluksessa kohdellut häntä
lainkaan huomaavaisesti ja ettei kukaan lausunut halaistua sanaa.
Rikkoakseen painostavan äänettömyyden Pompeius kääntyi Septimuksen
puoleen ja sanoi: »Ystäväni, emmekö me ole olleet sotatovereita?» Mies
vastasi nyökäten vain äänettömästi. Mieliala venheessä oli kolea ja
epäystävällinen kuin rannan autiot hiekkasärkät.
Kun vene oli laskenut rantaan ja Pompeius nousi ylös astuakseen maihin,
survaisi Septimius takaapäin miekkansa hänen selkäänsä, ja samalla
hetkellä onneton näki tikarien välähtävän vastaansa joka taholta.
Vaieten hän peitti molemmin käsin togalla päänsä ja vaipui ähkäisten
kuolleena maahan.
Alukselta hänen puolisonsa ja poikansa näkivät kauhean näytelmän, mutta
eiväthän he kyenneet millään tavoin auttamaan. Miehistö nosti ankkurin
ja vei valittavat poloiset turvaan. Siitä ei ollut monta vuotta
kulunut, jolloin Cornelia kadotti ensimmäisen miehensä, kelpo Publius
Crassuksen. Häntä oli hän surrut niin syvästi, että kun tieto miehen
kuolemasta saapui, hän oli vähällä surmata itsensä. Ja nyt hänen oli
täytynyt olla todistajana, kun hänen toinen miehensä murhattiin hänen
silmäinsä edessä.
Sen päivän vuosipäivänä, jolloin Pompeius riemukulussa oli tullut
Roomaan Idän valloituksen jälkeen, hän makasi nyt kuolleena autiolla
rannalla erään veteraaninsa murhaamana. Kolmenkymmenen vuoden aikana
onni oli alituisesti ollut hänelle myötäinen. Kunniaa ja menestystä
se oli suonut tälle keskinkertaisen lahjakkaalle miehelle ja antanut
hänen vaivatta korjata, mitä muut olivat kylväneet. On — käyttääksemme
Mommsenin sanoja — kuin sama salaperäinen voima lopettamalla hänen
uransa tällä hirveällä tavalla olisi Pompeiuksessa tahtonut näyttää
historiassa vertaistaan vailla olevan esimerkin väärästä suuruudesta.
Kuinka paljon onnellisempaa Pompeiukselle olisikaan ollut, jos hän
olisi saanut Pharsaloksen luona kaatua sotilastensa keskeen! Mutta
sillä kerralla, sillä hetkellä, joka ratkaisi hänen kohtalonsa, hän ei
ollut oma itsensä.
Pompeiuksen onnettomuus oli se, että hän aina tahtoi lentää
korkeammalle kuin siivet kantoivat. Hänen kunnianhimonsa oli niin
määrätön, että sitä olisi riittänyt _hyvinkin_ suurelle miehelle,
mutta häneltä puuttuu oikean suuruuden tunnusmerkit, ennen kaikkea
siksi, että hänellä ei ollut minkäänlaista _ihannetta_, jonka hyväksi
hän olisi työskennellyt. Hänen päämääränsä oli päästä yhteiskunnan
ylimmälle huipulle, mutta sitten hän tahtoi velton mielihyvän vallassa
nauttia vallan makeutta. _Hallita_ hän ei tahtonut. Sehän olisi ollut
vain jokapäiväistä vaivaa ja huolta. Hän tahtoi paistatella kunnian
loisteessa, mutta muutoin saada olla _rauhassa_.
Mutta kuinka arvoton Pompeius lienee ollutkin siihen korkeaan
yhteiskunnalliseen asemaan, jota hän tavoitteli, täytyy toiselta puolen
oikeuden ja kohtuuden nimessä sanoa, että hänessä ei ollut niitä
piirteitä, jotka välistä alentavat lahjakkaimmatkin henkilöt eläimen
tasolle tai sitäkin alemmaksi. Ennen muuta hänessä ilmenevä lempeys saa
suosiolliseksi häntä kohtaan. Viaton veri ei ollut koskaan tahrannut
hänen käsiään. Keskellä Mariuksen, Sullan, Catilinan ja Clodiuksen
aikakautta hän pysytteli erillään tarpeettomista väkivaltaisuuksista.
Hänen mielensä paloi vallan huipuille, mutta hän tahtoi, jos suinkin
mahdollista, saavuttaa ne käyttämättä väkivaltaa: kunnialahjana tuli
korkeimman vallan langeta hänen osakseen. »Hänessä oli», Ranke sanoo,
»jotakin ylevää ja arvokasta; hän tavoitteli nuhteettomuuden mainetta
ja saavutti sen myöskin.» Yksityiselämässään hän oli onnellinen
puoliso ja harvinainen esikuva siveettömänä aikana. Suurin piirtein
ilmenee hänen olennossaan onnellinen tasapainotila, joka varjeli häntä
vastenmielisen luontoisista teoista.[59] Epämiellyttävää on hänessä
turhamaisuus, joka aiheutti, ettei hän koskaan voinut kärsiä ketään
rinnallaan, vielä vähemmin yläpuolellaan.